Matkavalmisteluissa mukana oli Matkapalvelu Oy. Sieltä saatiin opastusta ja lentoliput Finnairin koneeseen Helsinki-Seattle ja takaisin. Menopaluulippu maksoi noin 5000 mk/henkilö. Aamulla 4.10 1987 menimme klo 7.00 Oulusta Helsinkiin lähtevään junaan, Ellen, Olavi, Annikki ja minä. Helsingissä meitä oli vastassa Ellenin ja Olavin pojat Markku, Pertti ja Kari. Markku vei meidät autollaan kotiinsa, jossa syötiin ennen lentoasemalle menoa. Markku meidät kuljetti myös lentoasemalle Seutulaan klo 19.05 lähtevään Seattlen koneeseen, lennolle N:o AY 143. Koneessa oli muistaakseni 270 matkustajaa.Turistiluokassa oli 5 paikkaa rinnakkain keskellä konetta ja kahtapuolen konetta olevan käytävän takana 2 paikkaa eli yhteensä 9 paikkaa laidasta laitaan.
Lentoreitti oli: Helsinki, Vaasa, Ruotsin ja Norjan yli, noin 1000 km Islannin pohjoispuolitse, Grönlannin yli Kanadaan ja Yhdysvaltain länsirannikol-le Seattleen. Suora lento kesti 9 tuntia. Lähdimme pimeästä Helsingistä klo 19.05 ja saavuimme Seattleen klo 19.40 paikallista aikaa samana päivänä. Noin kolme tuntia Helsingistä lähdön jälkeen tuli vastaan päivä aurinkoineen, joka sitten alkoi hämärtyä niin, että laskeuduttuamme Seattlen kentälle oli jälleen pimeä.
Terminaalissa oli suuren maailman meininki. Erivärisiä ihmisiä, jotka puhuivat monia kieliä. Ihmisiä meni ja tuli kiireisin askelin. Jokaisella näytti olevan jokin päämäärä. Oli orpouden tunnetta tässä Baabelin sekoituksessa, kunnes silmä havaisi velipojan Martin. Martti oli meitä vastassa, kuten oli aikaisemmin puhelimitse sovittu. Martin läsnäolo antoi turvallisuudentunnetta. Pystyttiin nyt kommunikoimaan Martin välityksellä viranomaisten kanssa. Minä satuin matkatavarat kuitenkin antamaan epähuomiossa väärälle virkailijalle niin,että, kun tavarani tulivat kuljettimella, en saanutkaan niitä noin vain, vaan oli todistettava monin tavoin, että olin oikea matkatavaroiden omistaja. Martti oli tässä suurena apuna kieltä taitavana.
Tavarat saatuamme lähdimme Martin mukaan. Mentiin hissillä maanalai-sen raidebussiin, jonka nappuloista Martti paineli ja bussi lähti liikkeelle ja pysähtyi tietyssä paikassa, jossa jäimme pois kyytistä. Olimme tulleet valtavaan maanalaiseen autojen pysäköintitaloon. Autoja oli silmänkantamattomiin.
Martti oli vuokrannut Chilliwackista pikkubussin, jotta mahtuisimme kaikki siihen tavaroinemme. Nyt tuli pulma, kun Martti ei muistanut mille kantil-le hän autonsa jätti, ei muistanut auton rekisterinumeroa eikä muitakaan tuntomerkkejä. Tuli kova pikkubussin etsiskely. Aina kun pikkubussi löytyi, koitettiin, sopiiko Martilla oleva avain oven lukkoon. Löytyihän se vihdoin avaimeen sopiva lukko ja auto, jonka Martti tunnisti sisällä olevista tavaroista vuokraamakseen autoksi. Niin päästiin sitten lähtemään.
Parkkitalon puomilla Martti maksoi avatusta ikknnasta parkkimaksun ja puomi avautui avaraan maailmaan. Lähdimme kohti Kanadaa ja Vancouveria. Everett-nimisessä kaupungissa kävimme huoltoasemalla tankkaamassa automme. Kun lähdettiin huoltoasemalta, alkoi automme vilkuttamaan joka kulmasta keltaista valoa. Etsittiin nappulaa, josta saataisiin valot sammutettua, mutta etsintä ei tuottanut tulosta. Marttikin kyllästyi jo ja sanoi, vilkkukoon, lähdetään ajamaan. Kuitenkin haettiin huoltoaseman poika avuksi ja hän löysi nappulan, josta vilkkuvalot sammuivat. Ja matka jatkui Kanadan rajaa kohti tullinmuodollisuuksiin. Olavilla oli tullissa jotakin epäselvää, en muista mitä, mutta kyllä siitä selvittiin.
Oltiin Chilliwackissa puolenyön aikaan. Vera oli
laittanut suuhun pantavaa ja petannut vuoteet valmiiksi meille kaikille. Ellen
ja Olavi saivat huoneen (ruuman) yläkerrasta
ja Annikki ja minä
alakerrasta. Martin ja Veran talo on Norland-kadun varrella. Talon numero on
9791. Talon alakerrassa on autotalli, sauna, kodinhoitohuone, WC ja suihku sekä toisessa
päässä taloa olohuone ja
makuuhuone. Yläkerrassa
on olohuone ruokailunurkkauksineen, keittiö
ja kaksi makuuhuonetta, sekä
WC ja suihku. Pihassa kasvoi viinirypäleitä, omenapuu,
luumupuu, persikkapuu ym. Chilliwackia ympäröivät vuoret kaikkialla.
Kaupungin rakennukset ovat matalia, 1-2 kerroksisia, muutama vähän korkeampikin on.
Maaperä
ei kestä
korkeita rakennuksia. Sähkö- ym. kaapelit
olivat ilmassa pylväiden
varassa. Siellä
ei harrastettu maakaapeleita.
Liikennesäännöt poikkesivat meikäläisestä siinä mm., että risteyksessäoli pakollinen pysähtyminen. Se joka oli ensiksi tullut risteykseen, ylitti ensiksi risteyksen jne. Valo-ohjatuissa risteyksissä sai kääntyä oikealle päin punaista, jos vasemmalta ei ollut tulijaa.Valtatiellä siellä täällä oli puolimetriä leveä valkoinen viiva poikki tien. Viivojen väli oli 500 metriä. Poliisi saattoi seurata liikennettä ilmasta käsin ja lukea auton nopeuden viivojen välillä. Jos nopeus ylitti sallitun nopeuden, poliisi lähetti postitse sakkolapun havaitsemansa rekisterinumeron omaavalle henkilolle.
Valtatie oli kaksiratainen. Ratojen välissä oli vahva betoniaita silloin, kun ajoradat olivat vierekkäin.Usein ajoradat erkanivat toisistaan kauaksikin. Hopen kaupungista itään valtatiellä oli useita tunneleita, joku vähän pitempikin, ennen vuoristossa olevaa rahastuspaikkaa. Rahastuspaikalla maksettiin valtatien käytostä maksu, joka oli 10 Kanadan dollaria. Melko korkealla tämä rahastuspaikka sijaitsi päätellen siitä kylmyydestä, joka siellä vallitsi.
Teimme ympäristöön eri suuntiin matkoja miltei joka toinen päivä. Silloin, kun kaikki lähtivät
mukaan mentiin kahdella autolla. Mustangissa matkustivat Vera, Ellen,
Annikki ja Martti kuskina. Avolavapakettiautolla matkustimme Olavi ja
minä kuskina. Otin Oulusta lähtiessä kansainvälisen ajokortin, joten se puoli oli OK. Martti ajoi edellä, ja minä seurasin perässä. Kun pimeä yllätti oli oltava tarkkana, että seurasi oikeita takavaloja. Eipä siinä sitten pahempia kommelluksia sattunut, vaikka
englanninkielisiä tienviittoja ei osannutkaan lukea ja ymmärtää.
Vancouverissa käytiin useampia kertoja. North Vancouverissa käytiin Mount Seymour -vuorella, jonne nousi siksaktie aina 4758 jalan
korkeuteen. Siellä oli jonkin sortin urheilukeskus. Myöskin käytiin North Vancouverin Capilano-joen
kalanviljelylaitoksella. Lasiseinän takaa katselimme, kuinka suuret lohet
nousivat yläjuoksulle päin kutemaan. Kaikki kalat oli otettu
laitokselle viljelytarkoituksiin.
Capilano-joesta länteen muutamia kilometrejä oli talviaikainen laskettelurinne. Vuorelle
kuljetti väkeä ilmavaijerin varassa kulkeva kondoli, joka oli
käytössä myös kesäturisteille. Me muut olisimme olleet valmiita käymään vuorella, mutta Annikki ei hyväksynyt moista kulkuneuvoa. Tyydyttiin
katselemaan alhaalta kondolin kulkua vaijereiden varassa vuorelle.
Eräällä reissulla kävimme North Vancouverissa Lynn Canyonin metsämuseossa. Siellä tutustuimme alan historiaan. Asiat tuotiin
esiin valokuvin ja graafisin esittein. Museon yhteydessä oli riippusilta syvän kanjonin yli. Kuljimme sillan yli. Sillan pielessä oli muistomerkki kanjoniin pudonneen henkilön muistoksi ja varoitukseksi muille rotkon jyrkistä reunoista. Vera ja Martti olivat
aikaisemmin asuneet täällä North Vancouverissa omakotitalossaan, johon tutustuimme pikaisesti ohikulkiessamme.
Stanley Park oli
Vancouverin huvipuisto. Sinne mentiin keskustan kautta, sen osan kaupunkia, jossa oli kaupungin korkeimmat rakennukset.
Keskustassa oli sellainen ihme kun höyrykello: useita metrejä korkea kellopatsas kadun reunalla. Käyttövoimana kellossa oli höyry. Siinä se höyrysi ja jakoi aikaa niin hyville kuin
pahoillekin.
Puistossa oli eläintarha, ainakin isoille eläimille. Oli rakennettu iso allas valaille ja
delfiineille. Valaita sanoivat tappajavalaiksi. Mustavalkoisia ne olivat väriltään ja noin 5-6 metriä pitkiä. Lempeitä meren eläjiä ne olivat, nimestään huolimatta. Katsomon alla olevassa huoneessa oli
lasiseinä vasten valasallasta, jossa näkyi valaiden ja delfiinien liikehtiminen veden
alla. Seinissä olevista kovaäänisistä toistui valaiden keskinäinen kommunikointi. Olihan siellä monenlaista nähtävää, toteemipaaluineen ja punapuun kantoineen,
jonka onkalossa otimme valokuvankin.
Parikymmentä kilometriä Chilliwackista itään oli Harrison Lake, hiekkarantoineen ja
lomahotelleineen. Kävimme tutustumassa tähän kohteeseen ja siellä olevaan kuumaan lähteeseen. Rikiltä tuoksahtava +80 C-asteinen vesi pulppusi maan
alta. Lähde oli kahlittu, ja vesi
johdettiin läheisiin hotelleihin hyödynnettäväksi.
Bridell Fall
-vesiputous muutamia kilometrejä Chilliwackista itään oli näkemisen arvoinen, vaikka pitkä kuivakausi oli vähentänyt sen vesimäärää. Vesi syöksyi useita satoja metrejä korkealta kalliorinteeltä alas. Putouksen yläpuolella olevasta järvestä Chilliwackinin kaupunki sai käyttövetensä. Vesi tuli järvestä omalla painollaan.
Chilliwackilaisten viikonlopun viettopaikka oli Cultus Lake. Siellä oli pöytiä penkkeineen, ruuanlaitto välineitä, grillejä yms. sosiaalitiloineen. Tällöin oli jo lokakuun loppupuoli, joten auringon
palvojat olivat kadonneet paikalta, vaikka lämpötila oli +20 C vaiheilla. Hanhet olivat
vallanneet järven rannat ja sotkeneet sen
ulosteillaan niin, että piti katsoa tarkasti, mihin jalkansa pani. Järven vastaranta oli Kanadan armeijan käytössä.
Chilliwack-joella oli
kalanviljelylaitos. Jokihaaran kutupaikalle pyrkivistä lohista, ainakin osa niistä, otettiin laitokseen lypsettäväksi ja teurastettavaksi. Kalat uivat itse
laitoksen altaisiin. Joen uoma oli laitoksen alajuoksulla noin 7 metriä leveä ja vettä noin metri. Siinä ui isoja lohia miltei niin paljon kuin siihen
mahtui. Oli lohta näissä maisemissa kerrakseen.
Kävimme muutamissa Kanadan suomalaisissa perheissä kylässä. Chilliwackissa kävimme Airi ja Friz Raismitheillä. He asuivat Menzies-kadun varrella
omakotitalossa N;o 9718. Airi-rouva oli Martin vaimon Veran serkku. Fritz oli
saksalaista syntyperää oleva latvialainen. Tuolloin jo yli 80-vuotias. Kävimme Raismitheillä pari kertaa. He kattoivat pitkän pöydän vieraita varten. Syömässä meitä oli Ellen, Olavi, Vera ja Martti, Annikki ja
minä sekä isäntäväki Airi ja Fritz. Fritz oli viinin ystävä. Hän teki viininsä itse pihalla kasvavista hedelmistä. Hän tarjoili auliistiti viiniään. Fritz oli portailla vastassa vieraita
viinilasi kädessä, jonka tarjosi Annikille. Annikista ja
Fritzistä tuli hyvät ystävät, vaikka Fritz ei suomen sanoja paljon
taitanut. Ei Annikkikaan tainnut englantia, mutta juttu kävi kuitenkin viinin voimalla.
Toinen käyntipaikka Chilliwackissa oli Mary ja Aaro
Palon omakotitalo Portage-kadun varrella N;o 46765. Aaro oli kotoisin
Keski-Pohjanmaalta. Oli tullut vanhempiensa kanssa Kanadaan 3-vuotiaana. Aaro
oli kalastaja. Heillä oli talo ja toimi Vancouverin saarella. Kalastusta hän harjoitti noin 3 kuukautta vuodessa.
Verotuksen takia ei kannattanut kalastaa enempää. Luppoajan hän vietti Chilliwackissa. Mary-rouva oli
pienikokoinen. Eipä Marya paljon näkynyt ulospäin auton ohjaamosta. Maryn isä oli suomalainen ja äiti intiaani. Näin on asia mieleen jäänyt. Marylla ja Aarolla oli 3 lasta, jotka
olivat jo aikuisia.
Eeva ja Pentti
Yliruusi asuivat omakotitalossaan Hope-nimisessä pienessä kaupungissa. Hope on noin 40 km Chilliwackista
koilliseen Fraser-joen varrella. Pentti oli metsuri ammatiltaan ja kotoisin
Parkanosta. Eeva-rouva oli kotoisin Nurmeksesta. Heillä oli 3 lasta, jotka olivat jo lähteneet pois kotoaan.
Neljäs kohde, jossa kävimme oli Sonja ja Ami Rihtin omakotitalo
Aldergrovessa. Se oli noin puolimatkassa Chilliwackista Vancouveriin. Sonja oli
Rovaniemeltä kotoisin ja Ami Helsingistä. He viettivät eläkepäiviä kahdestaan. Sonja oli laittanut pöydän koreaksi monine ruokalajeineen. Syötiin ja tarinoitiin.
Sumas oli pieni kaupunki ja ostospaikka
Yhdysvaltain puolella, aivan Kanadan rajan pinnassa. Sumas sijaitsi noin 30 km päässä Chilliwackista Vancouveriin päin. Siellä olivat jotkut elintarvikkeet halvempia kuin
Kanadassa. Rajalla oli tullimuodollisuudet. Passit piti näyttää tullimiehille mennen tullen. Tosin palatessa
ei ehditty saada passeja esiin, kun jo viittasivat menemään. Mitä se olisi maksanut meille, jos olisimme asuneet
hotellissa ja käyttäneet takseja jne? Elintarvikkeet ja bensiini olivat siellä halpoja.
Chilliwackin
sairaalassa oli tähän aikaan potilaana enomme
Veli Kauranen. Hän lienee ollut tuolloin jo muutaman vuoden sairaalassa
halvautumisen takia. Martti oli hankkinut hänelle television, jota Veli katseli vuoteestaan.
Samoin Martti oli ostanut pyörätuolin, jossa Veli istui
seurassamme kahvipöydässä käydessämme enoa tapaamassa sairaalassa.
Veli tiesi ja tunsi
keitä olimme. Olimmehan tavanneet
pari kertaa hänen käydessään Suomessa. Eno kertoi asioita suomeksi, mutta
puhe kääntyi kohta englanniksi, joten Martti joutui tuon tuostakin huomauttamaan enoa:
puhu suomea. Englannin kieli hänellä tuntui olevan päällimmäisenä tässä elämän tilanteessa. Englantiahan eno oli ehkä eniten käyttänyt pitkän elämänsä aikana. Kävimme sairaalassa enoa tervehtimässä useita kertoja. Matka Martin talolta
sairaalaan oli noin kilometri. Eno oli tuolloin 89-vuotias.
Niin oli vajaa
kuukausi tutustuttu, koettu ja nähty tätä maailman kolkkaa. Pieni raapaisuhan se vain
oli tämän kulttuurin pintaan, mutta vahvisti se
kuiten-kin kirjoista ja mediasta saatua kuvaa.
Kaupungin keskustassa
oli torni, jonka huipulla oli intiaanipäällikkö Seattlen (Seathl) patsas. Häneltä kaupunki on nimensä saanut. Tankkasimme automme eräällä huoltoasemalla ja lähdimme noin 10 km päässä olevalle lentoasemalle. Ramppi, jota lähdimme ajamaan, ei johtanutkaan lentoasemalle
menevälle tielle, vaan jonnekin
Martillekin tuntemattomalle väylälle. Pimeäkin siinä sitten tuli ja vaikeutti oikean tien löytämistä. Ajauduimme korkealle vuorelle kaupungin itäpuolelle. Oikealla alhaalla näkyi suurkaupunki valoineen ja oikella itään johtava leveä valtatie. Martti tuumasi, että tuolle tielle ei saa joutua, sillä siellä on kaukana kääntymispaikka, eikä sieltä mahda joutua Helsingin koneeseen ajoissa.
Niin sitten
selvisimme harharetkeltä jälleen tuohon valtavaan
parkkitaloon, johon jo tutustuimme Amerikkaan tullessamme. Ajettiin
itsepalvelumaanalaisella terminaalin alle ja hissillä yläs ihmisten ilmoille. Kun oli matkatavarat
toimitettu Finnairin virkailijan hoteisiin ja "smirnovit" ostettu jäi muutama tunti vielä aikaa koneen lähtöön.
Kävin ostamassa terminaalin eräästä myyntipisteestä karamellia. Huomasin sitten erään karamellipakkauksen kyljessä merkinnän: Merijal Oy Oulu
Koneen lähtöä odottaessamme huomasimme, kuinka lehtimiehet
haastattelivat ja valokuvasivat erästä miestä koneen lähtöä odottavien joukossa. Aprikoimme mikä merkkihenkilö mies mahtaa olla? Miehen henkilöllisyys jäi silloin meille
tuntemattomaksi. Kun Finnairin portti avattiin, oli portilla pari kaksimetristä poliisia, suorastaan jättiläisiä, jotka ottivat edellä mainitun miehen ja nostivat hänet kainaloista ilmaan kuin pikkupojan ja veivät kiireesti pois. (Muutaman viikon kuluttua tämä mies pidätettiin Helsigissä. Hän oli USA:n kansalainen. Miehen tarkoitus oli mennä Venäjälle tekemään omissa nimissään asioita, joita virallinen
USA ei hyväksynyt.)
Koneeseen päästyämme yllätyimme, kun Annikin ja minun ikkunavieri
Lähtö Seattlesta oli lennolla N;o AY 142 29.1O. 1987 klo 22.05 paikallista aikaa.
Yritimme Grönlannin ylityksen aikana nähdä jääkarhuja, vaan eipä niitä 10 kilometrin korkeudelta nähnyt. Saavuimme Seutulan kentälle 30.10. 1987 klo 17.05 Suomen aikaa. Lento
kesti n. 9 tuntia. Markku kyyditsi
Ellenin ja Olavin kotiinsa ja meidät Helsingin asemalle. Tulimme sitten yötä myöten junalla Ouluun. Näin umpeutui Amerikan
Niilo Koskela
2001