Sörkkalainen huliganismi oli näytön paikka

 

Pilalehti Tuulispäässä julkaistiin 1917 anonyymisti ”Sakilainen” kupletin sanat. Sävelen kerrottiin myötäilevän saksalaista ”Pupchen”-schlaageria:

Täss näätte sakilaisen/ Oon Sörkan sällejä/ Mä himpun puliks haisen/ Ja käytän mallejä/ Mull’ ain on levee knalli/ Ja kiva beena pääs’/ Mä olen sakin malli/ Vaikk’ onkin nokka rääss’/ Hellurij, tshuheij, tarallallaa/ Himpun on knalli kallellaan/ Hoito on joskus suussa/ Kun pistoa, pistoa me jorataan.

Säkeiden lomassa oli kupletin tapaan puheosuudet:

Jukralavita, mä muistan, kun Väsä, Frontin Unski ja minä kerran sitattiin tuol’ Vartshin skutshissa ja skulattiin hoitoo. Bastmanilta slumpattiin risu oltta ja dokattiin kolmeen pekkaan. Väsä oli söögannu pulia ympäri koko Stadia ja lopuks saanu pari flisua jostain Sörkan lafkasta. Tokattiin suolaa flisuihin ja alettiin skakaa. Yhtäkkiä Väsä honas pari jebaria vedukasan takana. Me paraadattiin yhteen botuun, joka oli Varsthin rantshussa ja painettiin toiseen rantshuun. Jebareja jurnutti, kun eivät saanu’ meitä boseen ja alko stikkaa musuja meidän botuun. Jännä paikka!

Otteessa on paljon niitä aineksia, jotka aikalaiset liittivät näihin sakilaisiksi tai huligaaneiksi kutsuttuihin helsinkiläisnuoriin. Heitä tapasi erityisesti vuodesta 1908 lähtien Pitkänsillan pohjoispuolella. He pukeutuivat leveälahkeisiin samettihousuihin; lahkeissa saattoivat kilistä pienet tiu’ut. Kaulassa hohti kirkasvärinen huivi ja pikkutakin alla raidallinen paita. Otsalle pystyyn kammattua tukkaa peitti usein vinoon aseteltu leveälierinen knallihattu tai lätsä, joka varjosti jyrkästi kasvoja. Puukon paikka oli piilossa ranteen alla.

Tytöillä oli siniset, samettiset vekkihameet ja merimieskauluksiset puserot ja sen alla sinivalkoinen poikkiraitainen paita. Päälipuse­ron kaulus päättyi samaisesta sametista tehtyyn rusettiin. Hiukset oli aseteltu otsalle – Työmiehen mukaan – ”niin kuin olisi lehmä niitä nuoleskellut”.

Myös slangi liitettiin sakilaisiin, vaikka sitä puhuivat muutkin työläisnuoret. Slangin avulla oli helppo erottautua sitä taitamattomista maalaisista. Häijyimpien huligaanien maine väritti ylipäätään sörkkalaisnuoria. Porvarillisille piireille jokainen työläisnuori kärjistyneimmillään olikin yhtä kuin sakilainen.

Yksi helsinkiläinen sakinpoika oli 1892 syntynyt Uuno Front, kupletin Frontin Unski. Hän oli lopettanut koulunsa viisitoistavuotiaana viiden vuoden jälkeen. Verrattuna helsinkiläisiin huligaaneihin keskimäärin hän oli kuluttanut koulunpenkkiä pari vuotta pitempään.Yleistä oli, että huligaaninen elämäntapa kulki ikään kuin suvussa, saman perheen sisällä. Uunon vuotta nuoremman veljen elämä etenikin isoveljen osoittamia latuja.

Syksyllä 1907 Front oli ensimmäisen kerran päätynyt poliisilaitoksen asiakirjoihin peloteltuaan juovuksissa puukoin ohikulkijoita Itäisellä Viertotiellä. Seuraavina vuosina Unski joutui poliisin kanssa säännöllisesti tekemisiin kotikulmillaan Itäisellä Viertotiellä Kalliossa ja Hermannissa. Hän tappeli ja kiusasi muita tiellä kulkevia. Front kantoi irtolaisen tai joutomiehen titteliä, toisinaan paiski sekatöitä ilmeisesti rakennuksilla tai satamissa. Enimmät rahansa mies sai luultavasti varastetun tavaran kaupustelusta ja laittomasta viinakaupasta.

Vaikka Unski rähinöi Sörkassa jatkuvasti, hänen tuomiorekisterinsä ei ollut muhkea. Raskain rangaistus luettiin1915: kakun koko oli kuusi kuukautta kuritushuonetta törkeästä varkaudesta. Unski oli tyypillinen huligaani, jonka yhtä vapaa-ajan keskeistä piirrettä voi kutsua väkivaltaiseksi vetelehtimiseksi.

 

Väkivaltainen vetelehtiminen

Yleisimmät kadun järjestysrikkeet Sörkassa 1905–1918 olivat lievä ilkivalta, satunnaisiin ohikulkijoihin kohdistunut väkivalta ja huligaanien keskinäiset tappelut. Omaksi ryhmäkseen voidaan luokitella väkivalta poliiseja kohtaan. Juopumuksen poliisi kirjasi lähes jokaiseen tapaukseen. Lisäksi kahinoitiin toistuvasti Pelastusarmeijan kokouksissa ja työvä­en­liik­keen järjes­tämissä huvitilaisuuksissa. Tekijöinä olivat pääasiassa miehet.

                      Oleellista ohikulkijoihin kohdistuneissa väkivaltaisuuksissa oli niiden näennäinen tarkoituksettomuus. Pelottelu ja väkivaltainen uhittelu näytti mielettömältä puuhalta. Sakilaisille ja huligaaneille niillä kuitenkin oli merkitystä: ne olivat keskeiset ainekset ritualistisessa, sosiaalisessa erottautumisessa. Huliganismi imi voimaansa sosiaalisesta väkivaltapelistä, jossa oleellista oli vastustajaksi joutuneen nöyryttäminen ja nokkela puukon käsittely. Mitä tarkoituksettomammalta väkivalta näytti sitä suurempi sen symbolinen merkitys oli huligaanille.

                      Väkivalta oli sakilaisyhteisöissä uhkana alati läsnä. Tämä ei merkinnyt jatkuvaa tappelemista, vaan sitä, että yhteisön hierarkiaa jäsensi fyysinen voima, alistaminen ja nöyryytetyksi tulemisen pelko. Tämä merkitsi toistuvia voimainkoetuksia myös huligaanien kesken. Luonteeltaan toverusten keskinäiset tappelut olivat kuitenkin purkauksenomaisia sattumuksia.             

Sörnäisissä mellakoitiin poliisien ja sörkkalaisten kesken. Huligaanit hyökkäsivät ystävänsä pidättämän poliisimiehen kimppuun. Apuvoimien tullessa paikalle rähinään osallistui jo kymmeniä miehiä. Huligaani ei saanut pelätä ”pollaria”: uskallus väkivaltaan poliisia kohtaan oli sakinpojalle sosiaalinen noste. Joidenkin poliisien ylimielinen asenne todennäköisesti myös ruokki huliganismia.

                      Pelastusarmeijan lisäksi sakinpojat rähinöivät työväenliikkeen tilaisuuksissa, iltamissa ja huviretkillä. Liikkeen nuorisojärjestöt ryhtyivätkin toimenpiteisiin sakilaisia vastaan. Hanurinsoittoa ja tanssia tilaisuuksissa rajoitettiin. Sakilaisten suosima pisto- tai puskuritanssi (tanssi, jossa mies pisti nenänsä tytön silmäkuoppaan, ja pari ryhtyi villisti kieppumaan) kiellettiin, eikä sakilaisille saanut myydä lippuja järjestöjen tilaisuuksiin.

                      Kiellot eivät tuottaneet toivottuja tuloksia. Sakilainen jengiytyminen kilpaili liikkeen toiminnan kanssa. Ärhäkkäimmät sakilaiset rähinöivät työväenliikkeen iltamissa Helsingin lisäksi Malmilla, Tikkurilassa, Huopalahdella ja Espoossa. Joskus koko tilaisuus keskeytyi, ja tanssirahvas kirmaisi metsiin. Sylvia Rönnqvist näki sakilaisia Leppävaarassa 1920-luvun alussa:

Siellä oli ykskin, mä muistan sitten saliin kun se tuli ja kun se jostain hurjistu, sillä oli vielä semmonen pitkä leuka sillä kaverilla ja puukko oli hihassa ja kun se otti sen puukon sieltä hihasta ja pyörähti kerran ympäri, niin kansa häipy, ne hyppi ikkunasta ja joka puolelta ulos.

 

Sakilainen elämäntapa

Järjestyshäiriöistä syytetyt 15–25-vuotiaat nuorukaiset olivat keskimäärin muita sörkkalaisia useammin sekatyömiesperheestä; myös toisen huoltajan puuttuminen oli huomattavasti yleisempää. Kasvatuslaitoskin oli tullut monelle heistä tutuksi. Suurin osa oli ensimmäisen polven helsinkiläisiä tai muuttanut kaupunkiin pienokaisena.

                      Töihin mentiin13–14 vuoden iässä lähetiksi, lehdenmyyntiin, kengänkiillottajaksi, sekatöihin rakennuksille, lastaustöihin satamiin, satunnaisesti laivoille tai ajurinrengeiksi. Näille ammateille oli luonteenomaista, että työura oli yleensä junnaava paikoillaan.

Nuoret tutustuivat lähetteinä ja lehdenmyyjinä kadun arkeen, varastetun tavaran kauppaan ja laittomaan alkoholinmyyntiin. Monet ajurit olivat mukana prostituutiossa. Satamien kautta maahan saapui epävirallistakin tavaraa, ja merimiehet toivat matkoiltaan alaluokkaisia kulttuurivirikkeitä. Esimerkiksi sakilaisasulla ja pistotanssilla oli selkeät yhteydet Lontoon huligaaneihin ja Pariisin ”apasseihin” niin kuin kadun hulinoijia Ranskassa nimitettiin. Oma osansa tässä oli myös populaarikulttuurilla.

Kadun elinkeinot edellyttivät elämänasennetta, jossa kadun elämää tarkasteltiin jatkuvasti ”sillä silmällä”. Maalaisia yritettiin huijata, joskus ryöstää. Nuoremmat tunkeutuivat kantakaupungin asuntoihin verukkeenaan postikorttien myyminen, kellareista ja teollisuusalueilta varastettiin tavaraa ja kerättiin kuparia ja messinkiä romukauppaan myytäväksi.

Sakilainen elämäntapa juurtui sinne, missä virallinen kontrolli oli vähäistä. Vapaa-aikaa vietettiin laitakadulla ja kahviloissa. Sakilaisilla ja merimiehillä oli kahviloitaan esimerkiksi Kurvissa ja Siltasaarenkadulla. Kuppiloita kiersivät hanuristit ja huuliharpistit. Juomia nautittiin omistakin pulloista kahvilanpitäjien tieten.

 Sakilaisten kehon kieli, eleet, ilmeet ja asenteet muodostivat itsetietoisen, ”koppavan” tyylin. Inhon lisäksi sitä myös salaa ihailtiin. Sakilaisuus ja siihen liittynyt tyylitietoisuus oli rituaalien ja symbolien elähdyttämä sosiaalinen rooli. Useimmille huliganismi jäi muutamaan nuoruusvuoteen. Rooliin syvemmin astuneelle tie oli kivetty kohti rikosten ja vankilatuomioiden kierrettä - tai väkivaltaista kuolemaa.

Tälläinen kohtalo tuli Frontin Uunon osaksi. Huhtikuussa 1916 hän lähti ystävineen ryypiskelemään Sörnäisten takaisiin metsiin. Päivän mittaan painittiin ja pelehdittiin teräasein. ”Pane pois puukko, ollanhan me kavereita”, olivat miehen viimeiset sanat. Suvilahdenkadulla hänet puukotettiin kuoliaaksi.

Välittömästi kansalaissodan jälkeisinä vuosina sakilaisia ei Helsingin kaduilla näkynyt. Rikostaustaisten punaisten asema oli valtiorikosoikeuksissa ollut hankala. Vaikka useimmilla ei ollut mitään tekemistä punaisen terrorin kanssa, heidät tuomittiin sodan jälkiselvittelyissä varmuuden vuoksi, ikään kuin menneistä rikkomuksista toistamiseen.

 

Mistä sakilaisuus johtui?

Yhtä kausaalista syytä hedelmällisempää on yrittää ymmärtää sakilaisuutta kokonaisvaltaisesti. Selvää lienee, että alaluokan huono taloudellinen asema ja yksinhuoltajuus, joka tuolloin merkitsi suuria ongelmia työläisperheessä, olivat keskeisiä edellytyksiä huliganismille. Tätäkin merkittävämpää olivat nuorukaisten huonot ammatilliset näkymät.

                      Sakilainen kulttuuri soi jäsenilleen merkityksellisen identiteetin. Kadun vetovoima ja puolilailliset ansiot mahdollistivat irtaantumisen palkkatyöstä ja pomojen kurinpidosta. Väkivalta piirsi elämään selkeät rajat, joita oli mahdollista voimankäytöin mitata. Tässä mielessä katuelämä toi turvaa ja mielekkyyttä: he löysivät ihmisarvonsa kadun väkivaltapelistä. Ratkaisevaksi saattoikin muodostua se, millaiseen toveripiiriin ongelmaisessa perheessä varttunut sekatyömiesnuori sosiaalistui.

 

Kari Koskela