Pilalehti
Tuulispäässä julkaistiin 1917 anonyymisti ”Sakilainen” kupletin sanat.
Sävelen
kerrottiin myötäilevän saksalaista ”Pupchen”-schlaageria:
”Täss
näätte sakilaisen/ Oon Sörkan
sällejä/ Mä himpun puliks haisen/ Ja käytän mallejä/ Mull’ ain on levee
knalli/
Ja kiva beena pääs’/ Mä olen sakin malli/ Vaikk’ onkin nokka rääss’/
Hellurij,
tshuheij, tarallallaa/ Himpun on knalli kallellaan/ Hoito on joskus
suussa/ Kun
pistoa, pistoa me jorataan.”
Säkeiden
lomassa oli kupletin tapaan puheosuudet:
”Jukralavita,
mä muistan, kun Väsä,
Frontin Unski ja minä kerran sitattiin tuol’ Vartshin skutshissa ja
skulattiin
hoitoo. Bastmanilta slumpattiin risu oltta ja dokattiin kolmeen
pekkaan. Väsä
oli söögannu pulia ympäri koko Stadia ja lopuks saanu pari flisua
jostain
Sörkan lafkasta. Tokattiin suolaa flisuihin ja alettiin skakaa.
Yhtäkkiä Väsä
honas pari jebaria vedukasan takana. Me paraadattiin yhteen botuun,
joka oli
Varsthin rantshussa ja painettiin toiseen rantshuun. Jebareja jurnutti,
kun
eivät saanu’ meitä boseen ja alko stikkaa musuja meidän botuun. Jännä
paikka!”
Otteessa
on paljon niitä aineksia, jotka aikalaiset liittivät näihin
sakilaisiksi tai
huligaaneiksi kutsuttuihin helsinkiläisnuoriin. Heitä tapasi
erityisesti
vuodesta 1908 lähtien Pitkänsillan pohjoispuolella. He pukeutuivat
leveälahkeisiin samettihousuihin; lahkeissa saattoivat kilistä pienet
tiu’ut.
Kaulassa hohti kirkasvärinen huivi ja pikkutakin alla raidallinen
paita.
Otsalle pystyyn kammattua tukkaa peitti usein vinoon aseteltu
leveälierinen
knallihattu tai lätsä, joka varjosti jyrkästi kasvoja. Puukon paikka
oli
piilossa ranteen alla.
Tytöillä oli
siniset, samettiset vekkihameet ja merimieskauluksiset
puserot ja sen alla sinivalkoinen poikkiraitainen paita. Päälipuseron
kaulus
päättyi samaisesta sametista tehtyyn rusettiin. Hiukset oli aseteltu
otsalle –
Työmiehen mukaan – ”niin kuin olisi lehmä niitä nuoleskellut”.
Myös slangi
liitettiin sakilaisiin, vaikka sitä puhuivat muutkin
työläisnuoret. Slangin avulla oli helppo erottautua sitä
taitamattomista
maalaisista. Häijyimpien huligaanien maine väritti ylipäätään
sörkkalaisnuoria.
Porvarillisille piireille jokainen työläisnuori kärjistyneimmillään
olikin yhtä
kuin sakilainen.
Yksi
helsinkiläinen sakinpoika oli 1892 syntynyt Uuno Front, kupletin
Frontin Unski. Hän oli lopettanut koulunsa viisitoistavuotiaana viiden
vuoden
jälkeen. Verrattuna helsinkiläisiin huligaaneihin keskimäärin hän oli
kuluttanut koulunpenkkiä pari vuotta pitempään.Yleistä oli, että
huligaaninen
elämäntapa kulki ikään kuin suvussa, saman perheen sisällä. Uunon
vuotta
nuoremman veljen elämä etenikin isoveljen osoittamia latuja.
Syksyllä 1907
Front oli ensimmäisen kerran päätynyt poliisilaitoksen
asiakirjoihin peloteltuaan juovuksissa puukoin ohikulkijoita Itäisellä
Viertotiellä. Seuraavina vuosina Unski joutui poliisin kanssa
säännöllisesti
tekemisiin kotikulmillaan Itäisellä Viertotiellä Kalliossa ja
Hermannissa. Hän
tappeli ja kiusasi muita tiellä kulkevia. Front kantoi irtolaisen tai
joutomiehen titteliä, toisinaan paiski sekatöitä ilmeisesti
rakennuksilla tai
satamissa. Enimmät rahansa mies sai luultavasti varastetun tavaran
kaupustelusta ja laittomasta viinakaupasta.
Vaikka Unski
rähinöi Sörkassa jatkuvasti, hänen tuomiorekisterinsä ei
ollut muhkea. Raskain rangaistus luettiin1915: kakun koko oli kuusi
kuukautta
kuritushuonetta törkeästä varkaudesta. Unski oli tyypillinen huligaani,
jonka
yhtä vapaa-ajan keskeistä piirrettä voi kutsua väkivaltaiseksi
vetelehtimiseksi.
Väkivaltainen
vetelehtiminen
Yleisimmät
kadun järjestysrikkeet Sörkassa 1905–1918 olivat lievä ilkivalta,
satunnaisiin
ohikulkijoihin kohdistunut väkivalta ja huligaanien keskinäiset
tappelut.
Omaksi ryhmäkseen voidaan luokitella väkivalta poliiseja kohtaan.
Juopumuksen
poliisi kirjasi lähes jokaiseen tapaukseen. Lisäksi kahinoitiin
toistuvasti
Pelastusarmeijan kokouksissa ja työväenliikkeen järjestämissä
huvitilaisuuksissa. Tekijöinä olivat pääasiassa miehet.
Oleellista ohikulkijoihin
kohdistuneissa väkivaltaisuuksissa oli niiden näennäinen
tarkoituksettomuus.
Pelottelu ja väkivaltainen uhittelu näytti mielettömältä puuhalta.
Sakilaisille
ja huligaaneille niillä kuitenkin oli merkitystä: ne olivat keskeiset
ainekset
ritualistisessa, sosiaalisessa erottautumisessa. Huliganismi imi
voimaansa
sosiaalisesta väkivaltapelistä, jossa oleellista oli vastustajaksi
joutuneen
nöyryttäminen ja nokkela puukon käsittely. Mitä tarkoituksettomammalta
väkivalta näytti sitä suurempi sen symbolinen merkitys oli huligaanille.
Väkivalta oli
sakilaisyhteisöissä uhkana alati läsnä. Tämä ei merkinnyt jatkuvaa
tappelemista, vaan sitä, että yhteisön hierarkiaa jäsensi fyysinen
voima,
alistaminen ja nöyryytetyksi tulemisen pelko. Tämä merkitsi toistuvia
voimainkoetuksia myös huligaanien kesken. Luonteeltaan toverusten
keskinäiset
tappelut olivat kuitenkin purkauksenomaisia sattumuksia.
Sörnäisissä
mellakoitiin poliisien ja sörkkalaisten kesken. Huligaanit
hyökkäsivät ystävänsä pidättämän poliisimiehen kimppuun. Apuvoimien
tullessa
paikalle rähinään osallistui jo kymmeniä miehiä. Huligaani ei saanut
pelätä
”pollaria”: uskallus väkivaltaan poliisia kohtaan oli sakinpojalle
sosiaalinen
noste. Joidenkin poliisien ylimielinen asenne todennäköisesti myös
ruokki
huliganismia.
Pelastusarmeijan lisäksi
sakinpojat rähinöivät työväenliikkeen tilaisuuksissa, iltamissa ja
huviretkillä. Liikkeen nuorisojärjestöt ryhtyivätkin toimenpiteisiin
sakilaisia
vastaan. Hanurinsoittoa ja tanssia tilaisuuksissa rajoitettiin.
Sakilaisten
suosima pisto- tai puskuritanssi (tanssi, jossa mies pisti nenänsä
tytön
silmäkuoppaan, ja pari ryhtyi villisti kieppumaan) kiellettiin, eikä
sakilaisille saanut myydä lippuja järjestöjen tilaisuuksiin.
Kiellot eivät tuottaneet
toivottuja tuloksia. Sakilainen jengiytyminen kilpaili liikkeen
toiminnan
kanssa. Ärhäkkäimmät sakilaiset rähinöivät työväenliikkeen iltamissa
Helsingin
lisäksi Malmilla, Tikkurilassa, Huopalahdella ja Espoossa. Joskus koko
tilaisuus keskeytyi, ja tanssirahvas kirmaisi metsiin. Sylvia Rönnqvist
näki
sakilaisia Leppävaarassa 1920-luvun alussa:
”Siellä
oli ykskin, mä muistan
sitten saliin kun se tuli ja kun se jostain hurjistu, sillä oli vielä
semmonen
pitkä leuka sillä kaverilla ja puukko oli hihassa ja kun se otti sen
puukon
sieltä hihasta ja pyörähti kerran ympäri, niin kansa häipy, ne hyppi
ikkunasta
ja joka puolelta ulos.”
Sakilainen
elämäntapa
Järjestyshäiriöistä
syytetyt 15–25-vuotiaat nuorukaiset olivat keskimäärin muita
sörkkalaisia
useammin sekatyömiesperheestä; myös toisen huoltajan puuttuminen oli
huomattavasti
yleisempää. Kasvatuslaitoskin oli tullut monelle heistä tutuksi. Suurin
osa oli
ensimmäisen polven helsinkiläisiä tai muuttanut kaupunkiin pienokaisena.
Töihin mentiin13–14 vuoden
iässä lähetiksi, lehdenmyyntiin, kengänkiillottajaksi, sekatöihin
rakennuksille,
lastaustöihin satamiin, satunnaisesti laivoille tai ajurinrengeiksi.
Näille
ammateille oli luonteenomaista, että työura oli yleensä junnaava
paikoillaan.
Nuoret
tutustuivat lähetteinä ja lehdenmyyjinä kadun arkeen, varastetun
tavaran kauppaan ja laittomaan alkoholinmyyntiin. Monet ajurit olivat
mukana
prostituutiossa. Satamien kautta maahan saapui epävirallistakin
tavaraa, ja
merimiehet toivat matkoiltaan alaluokkaisia kulttuurivirikkeitä.
Esimerkiksi
sakilaisasulla ja pistotanssilla oli selkeät yhteydet Lontoon
huligaaneihin ja
Pariisin ”apasseihin” niin kuin kadun hulinoijia Ranskassa nimitettiin.
Oma
osansa tässä oli myös populaarikulttuurilla.
Kadun
elinkeinot edellyttivät elämänasennetta, jossa kadun elämää
tarkasteltiin jatkuvasti ”sillä silmällä”. Maalaisia yritettiin
huijata, joskus
ryöstää. Nuoremmat tunkeutuivat kantakaupungin asuntoihin verukkeenaan
postikorttien myyminen, kellareista ja teollisuusalueilta varastettiin
tavaraa
ja kerättiin kuparia ja messinkiä romukauppaan myytäväksi.
Sakilainen
elämäntapa juurtui sinne, missä virallinen kontrolli oli
vähäistä. Vapaa-aikaa vietettiin laitakadulla ja kahviloissa.
Sakilaisilla ja
merimiehillä oli kahviloitaan esimerkiksi Kurvissa ja
Siltasaarenkadulla.
Kuppiloita kiersivät hanuristit ja huuliharpistit. Juomia nautittiin
omistakin
pulloista kahvilanpitäjien tieten.
Sakilaisten
kehon kieli,
eleet,
ilmeet ja asenteet muodostivat itsetietoisen, ”koppavan” tyylin. Inhon
lisäksi
sitä myös salaa ihailtiin. Sakilaisuus ja siihen liittynyt
tyylitietoisuus oli
rituaalien ja symbolien elähdyttämä sosiaalinen rooli. Useimmille
huliganismi
jäi muutamaan nuoruusvuoteen. Rooliin syvemmin astuneelle tie oli
kivetty kohti
rikosten ja vankilatuomioiden kierrettä - tai väkivaltaista kuolemaa.
Tälläinen
kohtalo tuli Frontin Uunon osaksi. Huhtikuussa 1916 hän lähti
ystävineen ryypiskelemään Sörnäisten takaisiin metsiin. Päivän mittaan
painittiin ja pelehdittiin teräasein. ”Pane pois puukko, ollanhan me
kavereita”, olivat miehen viimeiset sanat. Suvilahdenkadulla hänet
puukotettiin
kuoliaaksi.
Välittömästi
kansalaissodan jälkeisinä vuosina sakilaisia ei Helsingin
kaduilla näkynyt. Rikostaustaisten punaisten asema oli
valtiorikosoikeuksissa
ollut hankala. Vaikka useimmilla ei ollut mitään tekemistä punaisen
terrorin
kanssa, heidät tuomittiin sodan jälkiselvittelyissä varmuuden vuoksi,
ikään
kuin menneistä rikkomuksista toistamiseen.
Mistä
sakilaisuus johtui?
Yhtä
kausaalista syytä hedelmällisempää on yrittää ymmärtää sakilaisuutta
kokonaisvaltaisesti. Selvää lienee, että alaluokan huono taloudellinen
asema ja
yksinhuoltajuus, joka tuolloin merkitsi suuria ongelmia
työläisperheessä,
olivat keskeisiä edellytyksiä huliganismille. Tätäkin merkittävämpää
olivat
nuorukaisten huonot ammatilliset näkymät.
Sakilainen kulttuuri soi
jäsenilleen merkityksellisen identiteetin. Kadun vetovoima ja
puolilailliset
ansiot mahdollistivat irtaantumisen palkkatyöstä ja pomojen
kurinpidosta.
Väkivalta piirsi elämään selkeät rajat, joita oli mahdollista
voimankäytöin
mitata. Tässä mielessä katuelämä toi turvaa ja mielekkyyttä: he
löysivät
ihmisarvonsa kadun väkivaltapelistä. Ratkaisevaksi saattoikin muodostua
se,
millaiseen toveripiiriin ongelmaisessa perheessä varttunut
sekatyömiesnuori
sosiaalistui.
Kari Koskela