Herrojen Hegel ja narrien nauru



(Hiidenkivi 6/1997)

Ilmari Kiannon mukaan(Pyhä viha, 1908) suomalaisten suonissa virtasi jo äidinmaidossa imetty herraviha, epäluulo esivaltaa ja oppinutta mieltä kohtaan: karvaita mällejä mässyttäen taikauskoinen rahvas syljeskeli virastojen lattialle sihiseviä sylkipanoksia; sen kulttuurinautintoihin kuuluivat tervanmusta pöksäkahvi ja täiden litistely savusaunan nokisessa hämärässa, jossa lämmöllä lääkittiin rasvaista nahkaa. Arja-Liisa Räisäsen tutkimista sukupuoli- ja avioliitto-oppaista puolestaan kuvastuu sivistyneistön omakuva: yhteiskunnan aktiivinen voima oli itsensä ja viettinsä hallitseva mies; nainen oli miestä heikompi, tunteellisempi ja passiivisempi. 1800-luvun jälkipuoliskon sivistyneistön fennomaniaa jäsensi hegeliläis-snellmanilainen filosofia. Siinä dialektisesti edistyvä, absoluuttinen henki ilmeni valtion muodostamiseen kykenevässä kansakunnassa tai sen kulttuurissa, johon yksilöt kuuluivat sisäisin, henkisin sitein. Käytännössä kansakunnan ytimen muodosti absoluuttista henkeä tulkitseva sivistyneistö.

Talonpoikaisuuteen liitettiin perinteisesti käsitys luonnon elinrytmiä seuraavasta työteliäisyydestä. Vihankin piti kohdistua julmaan luontoon, hallaan, kiviseen peltoon ja pohjoistuulen ankaraan puhuriin. J. L. Runebergin Saarijärven Paavo oli jumalinen, mutta pani hammasta purren leipään puolet petäjäistä. Kiven veljesten anarkia päätyi lopulta talonpoikaiseksi harmoniaksi. Koskelan Jussi lähti hallayön jälkeen suolle vihaa tihkuvin mielin, ja Akseli tarttui pölliin pullistunein ohimoin: "Se on pakko kun köyhän kuolema... kuma sen sanon." Suomalainen tunne-elämä, jurous ja viha sublimoitui agraarisessa yhteisössä jääräpäistä sisua uhkuvaksi ahkeruudeksi.

Suurlakon ja vuoden 1918 jälkeen kansan negatiivinen aines koostui maattomasta maalaisväestä, kaupungin sakilaisista ja tukkityömaitten sälleistä, jotka biogeneettisessä maailmankuvassa olivat eläinkunnan viides kolonna suomalaisen kansakunnan sisällä. Punaisia ymmärtänyt F. E. Sillanpääkin kirosi sotakeväänä 1918 lehtipakinoissaan lentojätkiä. "Ohikulkijoilla oli tilaisuus ihailla heidän suuvärkkiään, otsahiuksiaan ja sonninsilmiään." [- -] "He pitävät kunnollisuutta ja reiluutta suurimpana paheena ja eläimellistä raakuutta suurimpana hyveenä. Minä vihasin heitä enkä itke jos he häviävät." Kolmikymmenluvulla Pidot Tornissa -teoksessa Martti Haavio johti suoran kulttuurisen jatkumon punaisista kapinallisista jätkiin.

Työväestön muodostaman uhkan lisäksi ensimmäinen maailmansota toi kulttuuripessimismin tuulet Suomeenkiin. Pessimismi oli yleisintä vanhoissa säätyläiskerroksissa ja vähäisintä nousevissa sosiaalisissa ryhmissä, esimerkiksi Akateemisen Karjala Seuran piirissä ja myös marxilaisiin historian lakeihin uskovien keskuudessa. Professori Matti Klingen mukaan kaupungin työväestön ohella myös alempi keskiluokka oli syrjässä "oikeasta" suomalaisuudesta. Kuluttaminen ja kaupunkilaisuus olivat uusia, perinteisen sivistyneistön roolia murentavia ilmiöitä. Kolmikymmenluvulla mm. Mika Waltarin Vieras mies tuli taloon kuvasi kaupungin paheen ja turvattomuuden pesänä. Pahuus kristallisoitui talon kammarissa asuvassa, perimältään degeneroituvassa oliossa, jonka kasvoista paistoi rappio, saasta ja viheliäisyys. Tälläistä oliota kohtaan tunnettu viha oli oikeutettua.

"Kulttuuri se ei jätkälle sovi"
Väinö Linna arveli kuusikymmenluvulla teoksiensa suosion johtuvan siitä, että hän oli kyennyt mentaalisesti kuvaamaan kansaan liimatun julkisen kuvan onttouden. Kansantieteilijä Ulla-Maija Peltonen puhuu väitöskirjassaan Punakapinan muistot työväen arkielämän tunnoista yhtenä näkymättömän julkisuuden muotona. Linnan teosten myötä nämä tunnot tulvivat julkisuuteen.

Sosiaalihistorian apulaisprofessori Matti Peltosen toimittamassa tutkimuskokoelmassa Rillumarei ja valistus yhdistetään oivaltavasti Linnan Tuntematonta seurannneen kirjasodan ja statussäädyksi pyrkivien elokuvakriitikoiden raivokkaan rillumarein halveksunnan. Rillumarei-elokuvissa monineuvoiset lentojätkät olivat moukan tuurilla elämässä eteenpäin kaatuvia kulkumiehiä, jotka mihinkään sitoutumatta pitivät pilkkanaan omahyväisiä sivistyksellä keikaroivia kaupunkilaisia. Fiktiivisten jätkien elämää jäsensivät "reiluuden etiikka ja rumuuden estetiikka". Reino Helismaan lentojätkä unelmoi vapaa-ajasta: yhteiskunnallinen osallistuminen rajoittui tilipussin kuittaamiseen.

Tuntemattoman miesten suhtautuminen kantapäiden kopsutteluun nousi samasta mentaliteetista, jossa hallitsevan kulttuurin piirteitä karnevalisoitiin. Tunteettomuus, kuri, ulkoinen ja sisäinen itsehillintä olivat Lammion ihanteita. Jermut olivat impulssiivisia ja näyttivät tunteensa. Rokkakin vihasi avoimesti - ei niinkään venäläisiä, vaan Lammiota. Lammion käsitykset puolestaan muistuttavat mm. Olavi Paavolaisen arvostamia ominaisuuksia 1920-luvulla hänen kommentoidessaan Pentti Haanpään Kenttää ja kasarmia.

"Talon on arkiomet ja työt - mutta minun on pyhät ja yöt", rehvastelee piikatyttö isännälle Sillanpään Hurskassa kurjuudessa (Helismaan kirjoittamassa elokuvassa Kaksi vanhaa tukkijätkää jätkäpoika leventelee: "Ei firmalle kuulu kuin arjet ja työt, mulle kuuluu pyhät ja yöt.") Tukkijulleilta puuttui se sisukas nöyryys, jota sivistyneistö kansakuvassaan helli. Vääristynyt itsetunto näkyi myös sellaisissa kirjallisissa hahmoissa kuin Joel Lehtosen Juutas Käkriäinen ja Sakris Kukkelman, jotka typeryydessään saattoivat olla viattomia tai traagisia, mutta uhmamielisinä jopa vaarallisia. Linnankin teoksiin siivilöytyi impulsiivinen, väkivaltainenkin, herroille peräpuoltaan tarvittaessa esittelevä romuluinen jätkämies. Lauriloiden ja Koskeloiden raja oli selvä. Jätkämäisen reteesti Uuno heittää öistä rottaa pehmeällä leivällä, että saisi narskutukselta nukuttua.

Pyhä viha
Dosentti Jari Ehrnroothin väitöskirja Sanan vallassa vihan voimalla(1992) päätyy siihen, että osassa työväestöä kyti koteloitunut mentaalinen viha riistävää rahapösöä, pullemahaista ja ahnetta kapitaaliporhoa kohtaan. Sosialistiagitaattorit puhalsivat kytevän vihan liekkiin saarnaten sosialismin hunajaa ja tasa-arvon maitoa. Lopulta viha purkautui sisällissodassa.

Mutta herraviha ei suinkaan ollut vain vasemmistolainen luonteenpiirre: korpikirjailija Kianto ivasi kaupunkilaisia, ruotsia rompottavia kalossijalkaisia laihuliineja, ja julisti "pyhää vihaa kerskailevaa nimikristillisyyttä" ja herrahenkeä vastaan. Maalaisliittokin oli varsin vastahankainen kaupunkilaisten herraskeikareiden puuhille. Maalaisliittolaisissa lehdissä karahti 1920-luvulla rivien välissä useinkin aitosuomalainen herraviha kielitaistelun koville kiville. Vastaavasti opeteltiin Akateemisessa Karjala Seurassa vannomaan ryssänvihan nimeen. Ylioppilasnuorison piti oppia ja opettaa kansa vihaamaan ryssäläisyyttä suomalaisen kulttuurihegemonian perustamiseksi Pohjolaan. AKS:n viha ei kuitenkaan saanut olla "uhkamielinen, poikamainen ja sotaisa, vaan harkitseva, jyrkkä ja selvä. Ei turhaan miekkoja kalisteleva, vaan vaaran hetkellä yksimielinen ja voimakas." Sen ei pitänyt ollut Laurilan Uunon vihaa, vaan itsetietoista, harkittua, yhdistävää vihaa.

AKS:ssa kiteytyi tietty, vulgaari hegelismi, joka kuvastuu hyvin pamfletissa Suursuomi on yhtä kuin isänmaa. Ensinnäkin ryssänviha sisälsi vastakohtansa: "Jos tahdotte olla suuria rakkaudessa, on teidän oltava suuria vihassa". Toiseksi ajaessaan omia etujaan ryssäläisyyttä vastaan Suomi samalla toteutti ihmiskunnan universaalia henkeä. Taistellessaan bolshevismia vastaan Suomi oli ihmiskuntaa jäsentävän kehityksen kärjessä. Kolmanneksi kehitys oli vastakohtien taistelua: "maailmaa mullistavimmat [- -] edistysaskeleet tapahtuvat sodan kautta". AKS:n nationalismiin kuului eklektisesti aikansa uusromanttinen nerousmyytti, teoria orgaanisesta valtiosta ja ns. biogeneettistä peruslakia muistuttanut käsitys, jonka mukaan suurissa ja pieneissä organismeissa toistui olemuksellisesti sama kehitys. Nuori sivistyneistö halusi oli suomalaisen kansallishengen kiteytymä, jossa tiivistyi ihmiskunnan sen hetkinen tärkein tehtävä. He näkivät itsensä ihmiskunnan etujoukkona.

Hegelistisiä piirteitä sisältyi myös toiseen, AKS:ssa vähemmistöön jääneeseen ajatteluun, Yrjö Ruudun sosiaalisia uudistuksia korostaneeseen valtiososialismiin. Ruutu liittyikin toisen maailmansodan jälkeen SKDL:ään, jonka aatteellisen ytimen muodosti niin ikään marxilaisittain tulkittu (vasemmisto)hegelismi. Marxismi-leninismissä työväenluokka oli universaalin luokkataistelun kautta toteutuvan edistyksen kärjessä, mutta leninismi antoi myös sosiaalisia mahdollisuuksia arvostusta ja valtaa etsiville: työväenluokkaa edusti etujoukkopuolue, jossa johtajineen kristallisoitui objektiivinen kehitys. Luokkaviha oli oikeutettu tunne, jota puolueen piti ohjata.

Emmekö ennen olleetkaan eurooppalaisia?
Olli Jalosen
mukaan ryssänviha ei sotien välillä iskenyt tulta kirjoja ostavien ihmisten enemmistössä, vaan se kulutti anglo-amerikkalaista viihdekirjallisuutta. Sekä poliittinen työväenliike että porvarillinen kulttuurieliitti heristi paheksunnan herkeästi heiluvaa sormea populaarikulttuurin "massaviihteen" tai "kapitalistisen rappion" ilmauksille. Tässä valossa ns. luokkataistelu - tai sen kieltäminen - on osin ollut sivistyneistön keskinäistä kamppailua ihmisten sieluista. Uusin sosiaalihistorian tutkimus romuttaakin - usein poliittisen työväenliikkeen propagoiman - käsityksen monoliittisesta luokasta.

Kuusikymmenluvulla vastakulttuurille tyypillinen karnevalismi eli suurten ikäluokkien keskuudessa heidän pilkatessaan sotasukupolven arvoja. Vastaavanlaisia piirteitä on myöhemmin ollut monissa nuorisomusiikin lajeissa. Suurten ikäpolvien osalta näkyvä osa liikehdinnästä muuttui taistolaisuudeksi. Mutta populaari julkisuus oli tullut jäädäkseen. Muutos oli alkanut 1920-luvulla ja murtautunut esiin 1950-luvulta lähtien. Työmies ja työnainen äänestivät populaarikulttuurissa markoillaan. Julkisuuden muuttuessa, "inflatorisoituessa" sivistyneistön kansallinen projekti alkoi lähestyä loppuaan: se joutui moraaliseen kriisiin "suurten kertomusten" päättyessä ja alkoi samalla avautua sosiaalisilta rajoiltaan. Sen oikeus määritellä "Suomi" kyseenalaistui.

Matti Klinge on kuvannut Euroopan aatehistoriaa idealismin ja rationalismin väliseksi vuorotteluksi; historioija Heikki Mikkelillä 1900-luvun aatteellinen jännite kulkee kehistysoptimistien ja edistysajatusta epäilevien välillä; filosofi Tuija Pulkkinen lähestyy ongelmaa filosofisesti: poliittisia maailmankatsomuksia on jäsentänyt joko individualismia korostanut, liberalistinen anglo-amerikkalainen traditio tai hegeliläinen, yhteisöllisyyttä painottanut saksalainen perinne. Molempiin sisältyy universaalista olemusajattelua, jonka Pulkkisen mukaan postmoderni, antiessentialistinen, mutta kuitenkin avoimen poliittinen ajattelu voi haastaa.

Historioija Francis Fukuyama on - Hegelinsä lukeneena - nostanut esiin mahdollisuuden historian jännitteiden tyhjentymisestä, historian päättymisestä liberaaliseen demokratiaan. Samalla nationalismi menettäisi poliittisen merkityksensä. Z. Topeliuksen mukaan Suomen varsinainen historia alkoi vuonna 1809 autonomian myötä. Uskoisiko hän nyt sitten Suomen historian päättyvän Euroopan yhdentymisen myötä? Ehkäpä ei, jos eurooppalaisuudesta syntyy visio täydellistyvästä historiasta. Juuri sivistyneistö kykenee koulutuksellaan ja sosiaalisilla taidoillaan viemään eurooppalaisuuden sanomaa kansallistunteen vaivaamalle rahvaalle. Fukuyamalaisittain ajateltuna ei sivistyneistöllä enää ole entisen kaltaista mahdollisuutta tunnustuksen saamiseen, koska kansalliset arvot ovat niin yleisesti hyväksytyt: tässä mielessä eurooppalaisuus on vielä avoin kenttä. Toisaalta Eurooppa on yhdentynyt ja yhdentyy populaarikulttuurin alueella jatkuvasti oppineistosta riippumatta.

Näkemys alhaison irrationaalisuudesta ja oppineiston rationaalisesta itsehillinnästä on pinnallinen. Esimerkiksi vihan ilmauksesta ei kausaalisesti seuraa julmuus eikä itsehillinnästä armeliaisuus. Myytti köyhien reiluudesta puolestaan liittyy työväestön usein ilmaisemaan vastenmielisyyteen kunnianhimoa kohtaan. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö työntekijät haluaisi rakentaa työtään omaehtoiseksi, mielekkääksi kokonaisuudeksi kuten esimerkiksi Matti Kortteinen teoksessaan Kunnian kenttä esittää - mutta usein siihen ei yrityksissä ole rakenteellisia edellytyksiä. Niinpä väistämättömyydestä tulee hyve ja kunnianhimosta pyrkyryyttä. Erilaisten sosiaalisten yhteisöjen monikerroksiset, tiedostetut tai tiedostamattomat edut voivat jäsentyä myös moraaliseksi eetokseksi.

Tällaisessa valossa voi myös tarkastella taistelua suomalaisesta julkisuudesta, kulttuurisotaa korkean ja matalan välillä. Siinä näyttäisi populaarikulttuuri voittaneen, mutta hyvänä kakkosena maalirajaa on puhkomassa myös pieni, sisukas suomalainen sivistyneistö.

Kari Koskela

Lähteet ja kirjallisuus:

Alapuro, Risto, Akateeminen Karjala Seura, Helsinki, 1973.
Bourdie, Pierre, Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste, transl. by Richard Nice, Cambridge, 1984.
Fukuyama, Francis, Historian loppu ja viimeinen ihminen, suom. Heikki Eskelinen, Porvoo, 1992.
Haapala, Pertti, Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820-1920, Tampere, 1986.
Hapuli, Ritva, Nykyajan sininen kukka, Olavi Paavolainen ja nykyaika, SKS:n toimituksia 628, Tampere, 1995.
Hurma ja paatos. Näkökulmia 1920-luvun ja 1930-luvun kirjallisuuteen, toim Ulla-Maija Juutila & Kerttu, Saarenheimo, Turun yliopisto, Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos, sarja A no 9, Turku, 1984.
Jalonen, Olli, Kansa kulttuurien virrassa. Tuontikulttuurin suuntia ja sisältöjä Suomessa itsenäisyyden aikana. Keuruu, 1985.
Kianto, Ilmari, Pyhä viha, Helsinki, 1909.
Klinge, Matti, Vihan veljistä valtiososialismiin. Porvoo, 1983.
Kortteinen, Matti, Kunnian kenttä. Suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona, Hämeenlinna 1992.
Lehtonen Joel, Putkinotko, Tampere, 1995.
Lehtonen Joel, Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman köyhä polseviikki, Helsinki, 1976.
Linna, Väinö, Murroksia, Porvoo, 1990.
Linna, Väinö, Tuntematon sotilas, Porvoo, 1955.
Linna, Väinö, Täällä pohjan tähden alla 1-3, Porvoo, 1959, 1960, 1962.
Mikkeli, Heikki, Euroopan idea. Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia, Suomen Historiallinen Seura, Jyväskylä, 1994.
Mikkeli, Heikki, Kulttuurikriisi sotien välisessä Suomessa - mikä oli kriisissä, Historiallinen Aikakauskirja 2/1996.
Niiniluoto, Maarit, On elon retki näin eli miten viihteestä tuli sodan voittaja, Hämeenlinna, 1994.
Pidot Tornissa, Jyväskylä, 1937.
Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa, toim. Matti Peltonen,Helsinki, 1996.
Peltonen, Ulla-Maija, Punakapinan muistot.Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen, SKS:n toimituksia 657, Rauma, 1996.
Pulkkinen Tuija, Kansalaisyhteiskunta ja valtio teoksessa Kansa liikkeessä toim. Risto Alapuro et al., Helsinki, 1987.
Pulkkinen, Tuija, The Postmodern and Political Agency, Helsinki, 1996.
Ryssästä saa puhua vain hammasta purren, Helsinki, 1922.
Räisänen, Arja-Liisa, Onnellisen avioliiton ehdot. Sukupuolijärjestelmän muodostumisprosessi suomalaisissa avioliitto- ja seksuaalivalistusoppaissa 1865-1920, Helsinki, 1995.
Sarajas, Annamari, Viimeiset romantikot. Kirjallisuuden aatteiden vaihtelua 1880-luvun jälkeen, Porvoo, 1962.
Sillanpää, Frans Emil, Minun viholliseni teoksessa Hurskas Kurjuus ja kansalaissodan kirjoitukset, Kootut teokset 2, Keuruu, 1988
. Soikkanen, Timo, Yrjö Ruutu. Näkijä ja tekijä, Porvoo, 1991.
Suomen kulttuurihistoria III, toim. Päiviö Tommila et al., Porvoo, 1982.
Suursuomi on yhtä kuin isänmaa, , Helsinki, 1923.
Tuominen, Merja, Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia, Keuruu, 1991.
Vaikea totuus. Vuosi 1918 ja kansallinen tiede, toim. Heikki Ylikangas, Tampere, 1993.
Waltari, Mika, Vieras mies tuli taloon ja muita pienoisromaaneja, Porvoo, 1991.