Tämä artikkeli kuvailee Vikin kaltaisten nuorukaisten väkivallan sävyttämää katuhuliganismia viime vuosisadan alkupuolella ja punnitsee sitä väkivaltaa selittävien teorioihin kautta. Huliganismilla tarkoitetaan julkisilla paikoilla tapahtunutta lähinnä 15–25 vuotiaitten nuorten, häiriköintiä, väkivaltaa tai väkivallalla uhkaamista, siihen kuulunutta ryhmäkäyttäytymistä ja alakulttuuria.2 Sitä voi myös kutsua yleisesti väkivaltaiseksi vetelehtimiseksi. Keskeinen kiinnostuksen kohde on huliganismin merkitys sitä harrastaneille. Kyseessä ei kuitenkaan ole kattava kokonaisesitys (nuoriso)väkivallan teorioista: olen nostanut esiin näkemykset, jotka minusta tuntuvat hedelmällisiltä.
Käsitteenä huliganismi oli 1900-luvun alussa monimerkityksinen: mitä sana tarkoitti riippui siitä, kuka sitä käytti ja millaisessa yhteydessä. Erityisesti sisällissodan aattona huliganismin leimakirves heilui julkisessa keskustelussa ahkerasti. Sillä pilkottiin poliittisen vastustajan argumentteja.3 Työmies-lehtikin viljeli käsitettä "porvarilliset sakilaiset".4 Herrasväen puolella sakilaisen leiman saamiseksi saattoi riittää, jos asui Sörnäisissä.5 Nuorten aggressiiviseen häiriökäyttäytymiseen liitetty sakilaisuus, työläisnuorison tyylitietoinen alakulttuuri tuli näkyväksi suurlakon jälkeen, kukoisti 1910-luvulla ja suli vähitellen pois 1930-luvulla. Viimeistään 1910-luvun lopussa sakilaismuotia tapasi muuallakin Suomessa. Yksi väylä vaikutteisiin olivat maailmansodan aikaiset linnoitustyöt.6
Nuorisohuliganismista kertovat lähteet ovat pääasiassa syntyneet valtion kontrollikoneiston kautta. Näitä lähteitä ovat poliisilaitosten eri osastojen ilmoituspäiväkirjat, kuulustelupöytäkirjat ja oikeusistuinten asiakirjat. Tämäntyyppinen aineisto kertoo vain huligaaneina pidettyjen nuorten näkyvimmästä osasta, yleensä nuorista miehistä. Ylipäätään ne ovat yksipuolisia kertoessaan vain kahnauksista virkavallan kanssa. Pahimmista huligaaneista ne kuitenkin paljastavat, että alkoholin terästämä väkivalta oli nivoutunut vahvaksi osaksi arkielämää. Huligaanit-tutkimuksessa käytin edellä mainittujen lähteiden lisäksi muistitietokoelmia, työväenliikkeen nuoriso-osastojen pöytäkirjoja, käsinkirjoitettuja jäsenlehtiä ja Työmies-lehteä, joka seurasi myös tarkasti Pitkänsillan pohjoispuolen tapahtumia. Ilmiötä oli näin mahdollista hahmottaa monipuolisemmin, ja satunnaisesti kadulla hulinoineiden nuorten asenteista ja arvomaailmasta oli mahdollista tehdä johtopäätöksiä ryhmän näkyvimpien jäsenten kautta. Pikkurikolliset ja satunnaisesti vapaa-aikanaan kadulla hulinoineet nuoret jakoivat varsin yhtäläisen sosiaalisen miljöön, osittain samankaltaisen elämänasenteen tai arvomaailman ja lisäksi muut sosiaaliryhmät suhtautuivat heihin usein erottelemattoman kielteisesti.
Mervi Kaarnisen mukaan nuoriso – monista aidoista ongelmista huolimatta – muodostui uhkaksi 1920–30-luvuilla vain kasvattajien ja viranomaisten mielikuvissa. Juha Rajala on tutkimuksessaan nuorisohuliganismista Karjalan kannaksella tullut siihen tulokseen, että sen yhteiskunnallinen uhka oli 1910-luvulla lähinnä lehdistön rakentamaa. Kaisa Vehkalahdenkin mukaan esimerkiksi Vuorelan koulukodin tyttöjen pahantapaisuus 1900-luvun alussa kuvasi pääasiassa viranomaisten subjektiivisia, sosiaalisesti ja kulttuurisesti latautuneita käsityksiä "pahantapaisuudesta".7
Yhteiskunnallisia normeja onkin hedelmällistä lähestyä kontrolli- ja konfliktinäkökulmasta: rikollisuuden määrittely on yksi vallankäytön väline. Toisaalta Suomessakin vallitsi 1900-luvun alussa laaja yksimielisyys siitä, että väkivaltaa, pahoinpitelyjä ja tappoja, murhia ja raiskauksia tuli estää ja että niihin syyllistyneitä piti rangaista.8 Huliganismia voi hahmottaa oletuksesta, että toistuvasti väkivaltaisesti käyttäytyneitä ihmisiä yhdistivät tietyt elämänasenteet, tunteet ja pyrkimykset.9 Näin ilmiötä ei lähestytä yksinomaan yhteiskunnallisen merkityksen ja kontrollin kautta, vaan ilmiön yhteiskunnallisia ulottuvuuksia tarkastellaan arjen näkökulmasta ja mikrohistoriallisesti.10
Pitkänsillan pohjoispuoli – irrallaan muusta Helsingistä – oli vuosisadan vaiheessa Suomen neljänneksi suurin asutuskeskittymä Viipurin, Turun ja Tampereen jälkeen. Se oli syntynyt nopeasti 1800-luvun jälkipuoliskolla pitkälti ilman asemakaavoitusta, sataman ja teollisuusyritysten vetäminä.11 Väestö oli äskettäin alueelle muuttanut ja palkkatyö ylipäätään suhteellisen nuori ilmiö.
Nuorten sosiaalinen miljöö poikkesi siitä, mihin heidän vanhempiensa elämänkokemus nojasi. Kysymys ei ollut vain maalaisyhteisön murentumisesta, palkka- ja tehdastyöstä, vaan siitä, että kaupungissa erilaiset sosiaaliset ryhmät olivat väistämättä maaseutua kiinteämmässä yhteydessä keskenään. Maaseudulla vapaa-aika oli rytmittynyt työelämän sisään. Maalla yhteisön virallinen ja epävirallinen ote erosi kaupungista. Kaupungissa vapaa-aika ja työ olivat irti toisistaan. Epävirallinen kontrolli oli kuitenkin esimerkiksi tyypillisissä sörkkalaisissa puutaloissa – niiden luonteen vuoksi – haja-asutusta tiukempaa. Kaupungissa kuitenkin pääsi arkiympyröistä eroon. Siellä oli sosiaalista tilaa erilaisille rooleille. Oli olemassa intiimejä kaveripiirejä, joihin laajemman yhteisön kontrolli ei ulottunut. Oli mahdollista kuulua monenlaisiin yhteisöihin. Niissä kontrollin muodot, keinot ja sisältö poikkesivat toisistaan.
Helsingissä huliganismista syytetyt olivat pääasiassa ensimmäisen polven kaupunkilaisia, alle 25-vuotiaita miehiä. He tulivat lähes säännöllisesti sekatyömies- tai rakennusalalla työskentevistä perheistä.12 Suhdannetyöttömyys koetteli ankarimmin juuri tätä väestönosaa. Yksittäisen ihmisen toiveille kuuro suhdannemylly vaikutti yksilön itsekunnioitukseen.13 Työläisyydestä ei vuosisadan vaiheessa automaattisesti Suomessa seurannut köyhyyttä, nälkää ja kurjuutta. Tuskin köyhyys automaattisesti aiheuttaa itsetuhoisaa häiriökäyttäytymistäkään. Yleensä toistuva työttömyys merkitsi ylen ahdasta asumista, yksipuolista ravintoa, sairauksille altista yleiskuntoa, pahimmillaan köyhäläisyyttä, jossa vähävaraisuus alkoi kokonaisvaltaisesti leimata elämää.14 Erityisesti silloin, kun perheestä puuttui toinen elättäjä, sekatyöläisyys ja työttömyys yhdessä saattoivat olla kohtalokkaita perheen lapsille.15 Yksinhuoltajaperheissä mies oli joko useimmiten kuollut tai jättänyt perheen. Toisin sanoen lasten ja nuorten lähintä sosiaalista kasvuympäristöä on koetellut hyvinkin äkkinäinen muutos. Sellaista päätelmää ei kuitenkaan voi tehdä, että yksinhuoltajaperheiden lapsista tuli huligaaneja. Yhdessä heikon ammatillisen pääoman ja taloudellisen laskusuhdanteen kanssa se kuitenkin 1900-luvun alussa lisäsi huliganismin todennäköisyyttä.
Monille huliganistisesti käyttäytyneille kasvatuslaitos oli tullut tutuksi. Syynä oli kotoa karkaaminen, kaduilla eläminen, kellareissa ja käymälöissä nukkuminen, näpistely ja pikkurötöstelyt. Laitokseen joutuneista noin puolet tulivat vajaalukuisista perheistä tai olivat orpoja.16 Sosiaalisen pääoman kannalta kasvatuslaitoksella on saattanut olla myös huliganismia ja rikollisuutta lisäävä vaikutus.
Toistuvaan huliganismiin taipuvaisten nuorten työelämä oli alkanut kahden-neljän kouluvuoden jälkeen tai koulun aikana viimeistään viidentoista ikävuoden seutuvilla. Työtehtävät olivat yleensä ns. umpikujatöitä. Aikalaiset puhuivat katuammateista tai katuelämästä. Katuammateissa oli huonot mahdollisuudet parempiin asemiin tai ansioihin. Nuoret olivat lehdenmyyjiä, lehdenjakajia, kengänkiillottajia, lähettejä, tavaraa kuljettavia kärrypoikia, maisemakorttien tai kengännauhojen myyjiä, romunkerääjiä tai kukkien kaupustelijoita. Kadun ammateissa ei päässyt pysyviin ansioihin. Suuri osa kaupunkien työväestön lapsista hankki perheilleen leivänlisää näissä töissä. Monilla työura jatkui sesonkiluonteisissa sekatöissä satamissa, laivoilla tai rakennuksilla, ajurinrenkeinä tai kuljeksivina rihkamakauppiaina. Välillä saatettiin matkata työnhakuun muuallekin, esimerkiksi kanavatöihin Saimaalle, joskus sekalaisiin töihin Pietariinkin asti. Vastaavaa viranomaisia huolestuttanutta toimintaa oli myös muissa suurissa kaupungeissa, Suomessa ja ulkomailla.17
Satamissakin lastaajille oli kehittynyt elämäntapa, joka myötäili joutilaisuuden ja työn rytmiä. Se suosi naimattomuutta ja sitoutumattomuutta. Joutoaikana leivottiin rahaa puolilaillisesti, viinaa tai varastettua tavaraa myyden. Väkivalta kuului satamamiesten elämäntapaan muutenkin kuin vain kansalaissodan jälkeisissä lakko- ja rikkurikahinoissa. Väkivalta hitsasi ryhmää kiinteästi yhteen. Tapio Bergholmin mukaan se oli miehuuskoe, näyttö oikeasta miehisyydestä.18
Varsinaista ammatillista pääomaa ei nuorille kertynyt. Muunlaista sosiaalista ja kulttuurista pääomaa kyllä kasaantui. Ansiot kaduilla tutustuttivat nuoret elämään, jossa vahva ja häikäilemätön pärjäsi. Kaupunki, korttelit, kujat ja kahvilat tulivat tutuksi. Kaupustelua harjoitettiin myös ovelta ovelle. Joskus tyhjänä olleisiin asuntoihin livahdettiin varkaisiin. Oli luontevaa hankkia sivuansioita varastetun tavaran tai laittoman alkoholin kaupoin. Kadun harmaa toiminta ei ollut lain suojaamaa. Oikeudet oli hankittava kadun käytännöissä. Nykytermein ilmaistuna nuoret verkostuivat. He hankkivat ystävyyssuhteita kaikenlaisen puolilaillisen rahanansainnan piirissä. He omaksuivat sosiaaliset taidot, joiden avulla kadulla pärjäsi.19 Samalla alkoi sosiaalinen leimautuminen. Sitä vahvisti poliisien useinkin virkavaltainen ja ylenkatseellinen asenne.20
Varsinkin sakilaisen alakulttuurin leimaamisessa myös työväenliikkeellä oli osansa. Aktiivinen, pääasiassa maalta muuttanut jäsenistö suhtautui kielteisesti nuoriin, jotka pukeutuivat huomiota herättävästi, ja käyttäytyivät itsetuntoisen töykeästi. Nuoret miehet, "joilla oli leveät puntit" yritettiin savustaa ulos tansseista ja toiminnasta. Hanurinsoittoa nuorisojärjestöjen iltamissa haluttiin rajoittaa. Se kun houkutteli sakilaisia paikalle. Sakilaisille suopeita tai sakilaisuuteen taipuvaisia jäseniä saatettiin varoittaa mahdollisesta jäsenyyden menettämisestä. Kielteinen asenne johti usein siihen, että liikkeen aktiivit joutuivat sakilaisten silmätikuiksi. Monien pahamaineisten sakilaisten asenne järjestötoimintaan oli yleensäkin jyrkän kielteinen. Heidän valuuttansa oli väkivalta, jolla ei liikkeen piirissä ollut käypää, myönteistä arvoa.21
Yksi kriminologian lähtökohdista on ollut Émile Durkheimin teoria yhteiskunnallisesta anomiasta. Anomialla on tarkoitettu sosiaalisten siteiden murtumista, yhteisön disorganisaatiota, tietynlaista normittomuutta, jota ovat aiheuttaneet yhteiskunnan taloudelliset ja demografiset muutokset.22 Muutokset ovat yleensä tuntuneet suhteellisesti selvimmin juuri ns. alaluokan elämässä. Durkheim luonnehti anomiaa näin: "Ei enää tiedetä, mikä on mahdollista, mikä ei, mikä oikeudenmukaista ja epäoikeudenmukaista, mitkä ovat oikeutettuja vaatimuksia ja toivomuksia, mitkä sopimattomia. Niinpä ei ole mitään, mitä ei tavoiteltaisi."23
Durkheimin kehitelmien yhtenä maineikkaimpana käytännön sovellutuksena olivat ns. Chicagon koulukunnan sosiologiset tutkimukset Yhdysvalloissa 1910-luvulta lähtien.24 Suuntausta on kutsuttu ihmisekologiaksi (human ecology), koska modernin kaupungin kehitystä verrattiin kasvimaailman "luonnollisiin" prosesseihin.25 Chicagon ekologistit näkivät nopean yhteiskunnallisen ja demografisen kehityksen synnyttävän kaupunginosia, joissa yhteisön kiinnikkeet murentuivat. Seurauksena oli rikollisuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia, jotka keskittyivät alaluokkaan. Vaikka väestö vaihtui, rikollisuus säilyi samoilla alueilla korkeana. Syyksi ei suoranaisesti nähty köyhyyttä tai taloudellisia vaikeuksia. Ongelmat johtuivat kontrolloivan sosiaalisen verkoston puutteesta.26
Chicagon kaupunkisosiologian näkökulmasta Sörkka kuului korkean rikollisuuden vyöhykkeeseen. Alue koostui työläisasumuksista teollisuuslaitosten lomassa ja keskustan kupeessa.27 Kontrollia on mielekästä tarkastella yhtenä sosiaalistumisen elementtinä: sosiaalistuminen ja epävirallinen kontrolli ovat osa samaa ilmiötä. Tunnesiteillä – kuten myös esimerkiksi utilitaarisilla vastavuoroisilla intentioilla – on kontrolloiva vaikutus toimintaan ja ajatteluun. Siksi Pitkänsillan pohjoispuolenkin osalta on osittain erheellistä puhua chicagolaisittain disorganisaatiosta, normittomuudesta tai irrallisuudesta.
Robert K. Mertonin 1930-luvulla ensimmäisen kerran muotoilema anomiateoria (strain theory) selitti rikollisuuden johtuvan epätasapainosta taloudellista menestystä ihannoivien legitiimien arvojen ja menestystä estävien rakenteellisten tekijöiden välillä.28 Teorian selitysvoima edellyttää, että väkivaltaa harjoittavat ihmiset todella ovat omaksuneet keskiluokkaisen elämän arvomaailman.29 Helsingiläisiin huligaaneihin teoria istuu huonosti. Se toimii rakenteellisena taustaselityksenä, mutta auttaa ymmärtämään huligaaneja vähän. Huligaaniset pikkurikolliset janosivat mammonaa. Rahat kulutettiin vapaa-ajan elämyksiin ja alkoholiin, ei säästäväiseen tai suunnitelmalliseen elämään.
Usein huliganistinen elämäntapa levisi perhesuhteiden kautta. Yksi perheen sisaruksista joutui pahoille teille ja sitä kautta muutkin perheen nuoret. Hyvä esimerkki sukulaissiteiden vaikutuksesta olivat Hermannissa eläneet Tarvaisen (nimi muutettu) serkuspojat. He tulivat kahdesta eri perheestä, heidän isänsä olivat muuttaneet Helsinkiin 1890-luvulla Pohjois-Karjalasta. Viisi serkusta olivat häiriökäyttäytymisen ohella pikkurikollisia, tuomittuja väkivalta- ja omaisuusrikoksista.30 Yhtäläinen sosiaalinen miljöö, ihmissuhteisiin sisältyvän kontrollin ja vaikutteiden intiimiys olivat vahvoja lavealle tielle opastaneita tekijöitä.
Toinen luonteva ihmisiä toisiinsa sitovat tekijä oli asuinpaikka, kortteli tai kaupunginosa. Vuosisadan alkupuolelle Helsingissä ja lähikylissä käytiin korttelisotia kivin ja seipäin. Lähteiden perusteella enemmistö osallistujista oli poikia. Korttelisotiin osallistuttiin nuoruusiän kynnyksellä, vanhemmat pojat eivät niihin samassa määrin ottaneet osaa. Kaupunginosat kuitenkin rajasivat myöhemminkin nuorisojengien ihmissuhteita. Esimerkiksi maaliskuussa 1914 rööperiläiset Punavuoresta ja sörkkalaiset Pitkänsillan pohjoispuolelta ottivat Tähtitorninmäellä yhteen. Tappelun seurauksena rööperiläisten 23-vuotias johtaja menetti henkensä.31
Myös sattumalla oli osansa. Martta Järvelä-Salminen (silloin vielä Hellstedt) seurusteli sakilaisten kanssa 1907–08. Hän muistaa ihastuneensa helsinkiläiseen sakinpoikaan tämän hanurinsoittotaitojen tähden, vaikka tiesi pojan vastuuttomaksi, tehneen raskaaksi ystävättärensä ja sitten hyljänneen. Välit rikkoutuivat lopulta erään venematkan aikana. Oli juhannus, ja kyseinen Väinö ryhtyi hankkimaan näyttöarvoa itselleen ammuskelemalla syyttä suotta pistoolilla veteen. Martta otti, souti rantaan ja häipyi. Viimeisen kerran hän oli sakilaisten seurassa Sörkan Vennulla. Sielläkin riidat päättyivät ammuskeluun.32
Kriminologiassa Edwin Sutherland selitti 1940-luvulla rikollisuutta käsitteellä "eriytyvä kiinnittyminen" (differential social association). Sutherlandin mukaan rikokset opitaan tai omaksutaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Rikolliseksi tultiin vastavuoroisin todellisuuden tulkinnoin intiimissä sosiaalisessa yhteisössä.33 Keskeistä teoriassa on yhteisön intiimiys ja arvot tai ajatukset siitä, mikä on sallittua. Eriytyvää kiinnittymistä on hyödyllistä hahmottaa yhdessä erilaisten sosiaalisten kontrollimuotojen34 kanssa. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa onkin kyse sekä virikkeistä että kontrollista. Ne ovat saman ilmiön eri puolia.
Huligaanien rikollisuuteen johtavan verkottumisen perusta oli sukulaisuuteen ja kotikortteleihin perustuneet ihmissuhteet. Valtaosa huliganismista oli satunnaista, ei-rikollista häiriökäyttäytymistä. Tällä tasolla kuitenkin luotiin myöhemminkin tärkeät tuttavuudet. Mitä varttuneemmasta huligaanista oli kysymys, sitä vähäisempää kotikorttelien merkitys oli. Mitä vakavampaa rötöstely oli sitä luultavammin ihmissuhteet perustuivat yhteisiin etuihin, esimerkiksi mahdollisuuteen saada varastettua tavaraa myydyksi.
Sörkan nuorhuligaanien merkittävät ihmissuhteet kytkeytyivät taloudelliselta perustaltaan kadun epämääräisiin tai puolittain laittomiin elinkeinoihin. Tämä elämänpiiri oli viranomaiskontrollin ulottumattomissa tai sen ote siitä oli hauras. Väkivallalla oli siinä keskeinen asema. Elämänpiirin voimaa lisäsi sekin, että työyhteisössä, harrastustoiminnassa tai yhteiskunnallisissa järjestöissä kehittyvät ihmissuhteet jäivät syntymättä tai ne olivat etäisiä. "Normaalin yhteiskunnan" kontrolloiva vaikutus oli vähäinen.
Huliganistinen väkivalta voidaan jakaa kahteen erilaiseen tyyppiin. Yhtäältä se tapahtui julkisissa tiloissa ja paikoissa ja oli luonteeltaan suunnitelmallista. Sosiologi James Messerschmidt on luonnehtinut vastaavaa käytöstä julkiseksi maskuliinisuudeksi.35 Toisaalta väkivaltaa syntyi kaveriporukassa: tällöin se yleensä oli purkauksenomaista, äkkinäistä ja usein seurauksiltaan vakavampaa.
Julkisia väkivaltaisia näyttöjä tapahtui Esplanadilla, jossa kaupungin erilaiset sosiaaliryhmät kävivät näyttäytymässä; Sörkassa kuljeskeltiin Siltasaarenkadulla, Linjoilla ja Kinaporin seudulla. Hakaniemen tori oli keskeinen kauppapaikka. Siellä käytiin pimeää pirtukauppaakin. Näillä paikoilla halukas tuli huomatuksi. Samalla oli mahdollista piilottaa henkilökohtaiseen lähikontaktiin liittyvät tunteet kaupungin vilinään tai ympäröivään jengiin. Keskeisillä kaupungista johtavilla kulkuväylillä tapasi myös maalaisia, joille kaupungin tapakulttuuri oli vierasta. Heitä oli helpompi pilkata, huijata ja nöyryyttää. Kadulla ja kahviloissa oleskeltiin ja arvioitiin, mitä kaupungin sosiaalisessa virrassa oli saatavissa.36
Ohikulkijoihin kohdistuneet aggressiot olivat lieviä pahoinpitelyjä, väkivallalla pelottelua ja uhkaavaa käytöstä. Uhrit olivat enimmäkseen nuorehkoja tai keski-ikäisiä miehiä ja kuuluivat työväestöön. Rähinän syy oli useimmiten jokin mitätön pikkuseikka. Joskus kahinoista kehkeytyi pienehköjä mellakoita. Osapuolina olivat pidätystä tekevät poliisit sapeleineen ja paikalle rientäneet pidätetyn ystävät puukkoineen ja kivineen.37 Lievissä tapauksissa poliisimies puuttui nuorukaisten kadulla seisoskeluun. Heinäkuussa 1912 kaksikymppinen sepänoppilas Myyryläinen seisoskeli poliisiraportin mukaan "muiden hulikaanipoikain kanssa" Porthaninkadun ja Kolmannen linjan kulmassa. Poliisi komensi poikia poistumaan, johon Myyryläinen, että "minä saan olla missä minä tahdon, haista sinä vittu!". Konstaapeli vei miehen asemalla, tosin vain varotettavaksi.38
Osa poliisimiehistä käyttäytyi ilmeisen autoritaarisesti ja tällä tavoin myös tuli provosoineeksi yhteenottoja. Osittain poliisit ja hulinoivat nuoret jakoivat tietyt yhteiset maskuliinisina pidetyt arvot. Rikolliset karsastivat poliiseja tietysti siksikin, että poliisi puuttui rikollisiin rahanansaitsemiskeinoihin.
Näyttöväkivallalla ei ollut merkittävää materiaalista motiivia.39 Uhrien kannalta aggressioiden irrationaalinen luonne herätti arvaamattomuudessaan sitäkin enemmän pelkoa. Luultavasti arvaamattomuuden kauhistuttava maine hiveli tekijän itsetuntoa. Näennäisen irrationaalinen käytös teki aggressiivisesta nuoresta ulkopuolisten silmissä ikään kuin kokonaan toisen ihmislajin, sellaisen, joka saattoi tehdä mitä tahansa. Tämänkaltaisissa yhteyksissä sattuneita henkirikoksia on kutsuttu "hallinnasta luisuvaksi näytön paikaksi".40 Helsingin katuelämässä 1900-luvun alkupuolella sivullisiin kohdistuneen pelottelun voi kuitenkin sanoa olleen hallinnassa. Tappoja tässä näyttöväkivallassa sattui suhteellisen harvoin.
Olennaista huligaanisessa väkivallassa olikin vastustajaksi joutuneen nöyryyttäminen ja häpäisy. Esimerkiksi sakilaisten piirissä eli vanha merimiesten harjoittama tapa puukottaa toista osapuolta pakaraan. Tarkoitus ei ollut tappaa tai pahasti vahingoittaa.41 Tapa kielii taitavasta puukonkäsittelystä, kehon ja mielen hallinnasta, vastustajan tekemisestä naurunalaiseksi. Uhria nöyryyttäen tekijä itse ikään kuin vapautui pelosta joutua halveksunnan kohteeksi. Myös muunlaisessa rikollisuudessa voidaan nähdä nöyryyttämiseen ja häpäisemiseen liittyviä elementtejä. Varkaat ovat usein kyvyttömiä myötäelämään uhrien tunne-elämää. Uhrit ikään kuin neutraloidaan vieraaksi olioksi, jolta on oikeus riistää jotakin pois. Väkivallan tekijöiden kova, tunteettomalta vaikuttava tyyli ja asennemaailma voi perustua siihen, että he kokevat uhriensa uhkaavan heidän oikeutettua käsitystä omasta itsestään. Tekijät kokevat tekevänsä oikeutettuja tekoja – mahdollisen syyllisyyden tunteen ohessa – pahoinpidellessään tai muutoin nöyryyttäessään vastustajaansa.42
Väkivallan näyttöjä oli mahdollista antaa myös kahviloissa ja julkisissa tilaisuuksissa, kuten Pelastusarmeijan kokouksissa tai työväenliikkeen järjestämissä iltamatansseissa.43 Pelastusarmeijan hartaustilaisuuksissa oli helppo ivata tapahtuman tunteellista luonnetta. Usein hartauden vetäjää pantiin päihin. Iltamatansseissa nuorten miesten keskuudessa vaikutti piilofunktio, jossa mittailtiin ja arvioitiin vastustajaksi joutuneen potentiaalista väkivallan kykyä.44 Usein hulinointi oli ennalta suunniteltua: tansseihin tultiin pelottelemaan muita. Pahimmillaan talon kiinteistö ja irtaimisto vaurioituivat. Työväenliikkeen iltamissa tapahtuneiden kahinoiden taustalla saattoi olla aikaisempia kaunoja, jotka esimerkiksi johtuivat siitä, että iltamissa ei saanut tanssia sakilaisten suosimaa pistoa. Iltamien lehtimainoksissa olikin toisinaan valmiiksi viesti "sakilaiset älkööt vaivautuko", tai "pistotanssi kielletty".45
Pisto tai puskuri oli tanssi, joka sekin herätti huomiota ja johon liittyi väkivaltaisia elementtejä. Siinä pari asettui otsat vastakkain, kädet toistensa lanteilla. Sitten pyörittiin haminalaisen silminnäkijän mukaan "oikeen kiukkuseen" paikallaan. Sen jälkeen pari siirtyi perätysten, tyttö edellä toiseen paikkaan pyörimään. Siirron aikana mies piti kättä sivulle ojennettuna tai ylös nostettuna (ja saattoi muksaista vieressä ihmettelevää). Jossain pyörinnän vaiheessa miehen jalka meni naisen haarojen väliin: tämä lienee ollut yksi syy siihen, miksi pisto oli kielletty. Toisinaan tyttöä nosteltiin korkealle, jolloin hameen helmat nousivat. Mies saattoi tanssiessa pitää puukkoa varresta suussaan. Tanssin lopuksi hän saattoi iskeä puukon läheiseen pöytään pystyyn. Samantyyppistä tanssia nimitettiin Pariisissa apassitanssiksi sikäläisten huligaanien, "apassien" mukaan.46
Väkivallan julkisuuteen liittyi myös muunlaista näytettä. Kerran Mosabackan tansseissa 1930-luvulla toinen nahistelevista sakilaisista vetäisi pistoolin esiin ja ampui vihamiestään rintaan. Ammutun kaverit veivät uhrin pihalle, jossa todettiin aseen olleen sen verran vanhan louskun, että luoti oli pysähtynyt ihoon. Miehissä lyijypala kaivettiin puukolla pois. Haavaan lätkäistiin sidoksentapainen, ja mies suunnisti lavalle takaisin.47 Tuskinpa ampujalle oli epäselvää, missä kunnossa ase oli. Tarkoitus oli nostaa kohua, kartuttaa pahaa mainetta.
Huligaanipiirien sisäisiin kahinoihin liittyy väkivallan toinen piirre, alkoholin kyllästämä äkkinäinen väkivaltainen purkaus, joissa tuttu kaveri sai puukosta. Tapaukset sattuivat usein yhdessä ryypiskeltäessä. Joku kimpaantui jostakin mitättömästä huomautuksesta ja tarttui puukkoon.48
On luultavaa, että väkivaltaiset nuoret miehet olivat ylen tarkkoja kunniastaan, toisin sanoen sosiaalisesta identiteetistään. He eivät sietäneet epäselvyyksiä omassakuvassaan. Heille oli sietämätöntä huomata lähipiirissään sellaista, joka ei vastannut heidän käsitystään omasta itsestään. Väkivaltaisin purkauksin oli mahdollista eliminoida maailmasta epätasapaino, itsetietoisuuden jännitteet, moraalia jäytävät seikat. Huligaanipiireissä ei kuitenkaan tapeltu koko ajan. Oleellista oli, että väkivalta ikään kuin kirjoitettiin näkymättömäksi seuralaiseksi kaikkeen kanssakäymiseen. Voimainkäyttöön tuli olla valmis. Väkivallan uhka oli alati läsnä.
Norbert Elias kuvaa Saksalaiset -teoksessa kaksintaisteluinstituutiota, eliittiyhteisön perinnettä, jossa yhteisön jäsenet pitivät itseään "hyvitykseen oikeutettuina". Kuoleman uhka oli olemassa ryhmän sosiaalisissa konventioissa. Yhteisöön lukeutuvien piti puolustaa kunniaansa oikeusistuinten ulottumattomissa. He kokivat olevansa lain yläpuolella.49 Vastaavasti Amsterdamin rahvaan piirissä 1600–1700-luvuilla eli perinne, jota Pieter Spierenburg on kutsunut "kansanomaiseksi kaksintaisteluksi". Siinäkin oli omat sääntönsä ja tapansa.50
Huligaaneihin kaksintaistelun vertaaminen ainakin osittain ontuu. Suurin osa heille tyypillisestä väkivallasta oli pelottelua, tuntemattomiin kohdistettua lievää väkivaltaa tai keskinäisiä vihanpurkauksia, joissa ei yleensä noudatettu mitään jaloja sääntöjä. Vastaavuuden voi kuitenkin rakentaa alati läsnä olevan väkivallan kautta. Pentti Renvallia mukaillen voi esittää, että väkivalta – tai paremminkin häpäisemisen tarve – oli yhteisön henkinen rakenne ja jäsensi yhteisön kiinteyttä.51
Kriminologi Veli Verkon mukaan syy suomalaisten keskimääräistä korkeampaan henkirikollisuuteen on suomalainen kansanluonne, "suomalainen viinapää", humalapainotteinen alkoholinkäyttö.52 Alkoholi selvästi kuuluukin tietynlaiseen väkivaltaan, tietynlaiseen kulttuuriin. Satu Apon mukaan suomalaisessa rahvaanperinteessä juomiseen liitettiin ylellisyydeksi ymmärretty nautinnollisuus. Se oli ruumiillisella työllä ja kieltäymyksin saavutettu. Humala piti ansaita, se oli kyvykkyyden merkki.53
Monet katunuoret käyttivät näkyvästi alkoholia. Juomiseen uhrattu raha ei aina ollut kunniallisesti ansaittu. Humaltuminen sitä vastoin oli sitäkin näyttävämpää ja itsetuntoa kohottavaa. Esimerkiksi Johan K. Harju, joka alkoi 1920-luvulla liikuskella sutenöörien, trokareiden ja pikkuvarkaiden kanssa Helsingissä kertoo, että humalaa näyteltiin. Piti omaksua alkoholinkäytön symboliikka, vaikka pirtu poltti nuorta suuta.54 Humaltuminen oli ikään kuin täysimittaisuuden osoitus. Se oli myös virallisesti paheksuttua ja hallussapito laitonta. Siksi se oli myös vastarintaa, näennäinen todistus omaehtoisuudesta. On luultavaa, ettei alkoholi mitenkään kausaalisesti aiheuttanut väkivaltaa, vaan että väkivaltaan itsetuntonsa perustaneet ihmiset käyttivät alkoholia rajusti. Humala helpotti väkivaltaisen itsetunnon käytäntöä.55
Varsinaisten sakilaisten yhteisöllisyyden symboleiksi muodostuivat kielen, slangin lisäksi habitus. Se koostui eleistä ja asenteista, asuista ja hiusmuodista, ylipäätään siitä, kuinka tunteita ilmaistiin. Yksi julkisen huomion keino oli tunteellisuuden halveksiminen. Sylvi-Kyllikki Kilpi muistelee elokuvakäynnistään 1917, kuinka kesken hempeän suutelon lähistöllä istunut sakilainen maiskutteli kuuluvasti suutaan.56 Kadulla sakilaisen piti seistä lanne eteen työnnettynä olkapäät vinossa, kävellä piti kiireettömän hallitusti, aikalaisilmaisuin "valssaavasti". Vastaantulijoita ei käynyt väistäminen.
Kirjailija Frans Emil Sillanpää oli Helsingin matkoillaan seurannut ajan nuorisomuotia: "Korkean otsatukan lisäksi suunnattoman leveäröytäinen knallihattu kuuluu myös vormuun ja pitää oikea hulikaani sitä päässä kallellaan ja hiukan etukenassa. Niskatukka on tavallisesti partaveitsellä hyvin huolellisesti tasattu. Kaulassa on solmettu mieluummin tumma tai kirkasvärinen liina. Housut ovat nekin erikoiset. Jos suinkin mahdollista ne ovat tummasta sametista ja hyvin väljät, etenkin puntit väljenevät huimasti alas suuhun päin. Kengistä on sitä parempi mitä paksummat ja leveämmät kärjet."57 Aggressiivisesta elekielestä huolimatta sakilaiset olivat keikareita. Tytöillä oli vekkihameet, merimiespuserot, leveät hatut ja rusettikaulukset.58 Muistitiedon mukaan sakilaiset teetättivät vaatteensa laitakaupungin kolmannen luokan räätäleillä.59 Piti siis tietää, mitä tahtoi.60
Väkivalta muodosti yhden kyseisen alakulttuurin sosiaalisten rooleista. Roolia ei tässä tule käsittää ristiriidattomasti, yhteisön mekaanisena rakennusaineena, vaan yksilön näkökulmasta, mentaalisena elämänhallintana.61 Useimmilla tämä rooli pysyi roolina muitten elämän roolien ohella. Enemmistö kuului alakulttuuriin vain osittain, heillä oli myös muita sosiaalisia rooleja. Joillekin siitä kuitenkin muodostui elämää hallitseva elementti, joka peitti muut pyrinnöt alleen. Väkivallan ydin oli sen luomassa tunnekuohussa. Väkivaltainen näyttö oli pääomaa, jossa valuuttana oli muiden osoittaman pelon lisäksi oma tunnehyöky. Väkivaltaiset kahnaukset olivat ikään kuin toistuvia pakkoja. Nuoret sekä hakeutuivat että ajautuivat niihin toistuvasti tahtomattaan. Väkivaltaisesti nöyryyttäen hankitut elämykset voivat kasvaa osaksi identiteettiä. Sen kautta syntyneet yhteenkuuluvuuden ja vallan tunteet voivat muuntua osaksi minuutta. Ei sellaista voi sysätä elämästään syrjään noin vain. Oli haettava uusia ja voimakkaampia tunnekuohuja. Tarvittiin uusia todisteita, uusia näyttöjä. Ilman toiselle aiheutettua häpeää ei ehkä voinutkaan enää elää.
Sakeissa olleisiin tyttöihin kohdistunut väkivalta oli ilmeisen usein luonteeltaan seksuaalista väkivaltaa. Pasilan jengiin kuulunut tyttö kertoo Yleisradion keräämässä stadilaishaastattelusarjassa suhteestaan erääseen "Lappiksen", Lapinlahden jengiläiseen 1920-luvun alussa: "Yks joka mun raiskas, niin se ei jättänyt mua senkään jälkeen rauhaan, se aina vainos. Ja mä en uskaltanut puhua kellekään, koska se oli niin suuri häpeä. Ja sitten se aina vainos. Se tuli mun perässäni löi ja löi mua puukolla tänne, mul on jäljet, mulla on tollasia pikkuarpia, polveen ja sitten mä ajattelin että tää saa loppua, kun [- -] mun olis pitänyt olla hänen kanssaan sukupuoliyhteydessä. Se oli hullu nimittäin se mies. No sitten kerran mä olin junaan menossa. Mä menin sitten sinne pakaasin puolelle, meillä oli tuttuja ja se tuli sinne ja sanoi mulle että sinä Fredikan huora, minäkin oon sua nainut. Muuta ei tarvinnut kun mä otin puukon ja löin sitä kolme neljä kertaa, keuhkoihin ja käsivarteen [- -]. Se tuupertui siihen hankeen ja joku hommas sen Kirurgiin ja pojat otti mua niskasta kiinni ja heitti taksiin, ja nyt sä joudut linnaan. Mut ei se uskaltanut ilmottaa mua."62
Tytöt vastustivat viranomaisiakin väkivaltaisesti. Järjestysvallan silmissä näytti huligaanityttö syksyllä 1917 seuraavanlaiselta: "Me jouduttiin kerran tuohon Sakilaisten Kahvilaan pitämään järjestystä tai tuomaan ulos siellä tappelevat sakilaiset, minä ja ratsumiliisi, joka oli lakitiedettä lukeva ylioppilas [- -]. Hän sai rauhoittaakseen nuoren tappelevan naisen, joka oli voimakas. Heillä oli niin kova taistelu, että naiselta hajosi vaatteet päältä, mutta Siveysosastoon ne vietiin. Tämä ratsupoliisi sai viedä naisensa hevosen auttamana, ja minun piti viedä tappelemalla mies, ja aina piti varoa, ettei se päässyt minua lyömään, sillä heillä oli monasti puukko, pamppu tai nyrkkirauta, jota he käyttivät aseenaan ja olipa naisilla tikarikin joskus. Kun me saatiin vientimme poliisiasemalle, niin siellä ne oli hiljaa, sillä ne tiesi ajan menneen ohitse tappelemiseen. Kun tämä nainen joutui raportin antamiseen niin, hän sanoi tavalliseen heille kuuluvaan tapaan, että syy kamarille tuontiin oli se, että ratsumiliisi koetti häntä käyttää sukupuoliseen tarkoitukseen ja kun ei nainen antanut, suostunut miehen pyyteisiin niin toi hänet tänne. Sanoi vielä, että hänen oli pitänyt antaa hevosenkin haistella hänen tavaraa. Kaiken kuullessaan tämä lakitieteen ylioppilas kauhistui ja sanoi, että ei suinkaan päivystäjä tuota usko. Nainen potkaisi vielä päivystäjää jalkojen väliin, kun lähdettiin vietäväksi ottaa vaatteet päältä pois ja pidätykseen."63 Naisten käytöksessä oli maskuliinisena pidettyjä piirteitä – sikäli kun väkivalta liitetään maskuliinisuuteen. Julkisessa väkivallassa he näyttävät olleen taustalla – "kannustamassa" – kuten aikalaiset sanoivat.64
Yksi piirre tyttöjen asemassa oli se, että miehet katsoivat oikeudekseen väkivalloin torjua tytön kontaktit ulkopuolisiin miehiin. Sörkan pojat saattoivat lähteä jäljittämään sakeihin kuulumatonta saattajaa keskikaupungille.65 Aukusti Jalkanen kertoo, kuinka maailmansodan aattovuosina Rööperissä sakinpojat ryhtyivät tönimään ja läpsimään Jalkasen kanssa tanssivaa sakilaistyttöä. Myöhemmin kesken saattomatkan sakilaiset kävivät Jalkaseen käsiksi: "Yhtäkkiä kun se kadunpuoleinen jätkä pyörähtää siittä, minä otin kyllä siittä askelen taaksepäin, mutta kerkes nyrkillään hipasta tuosta, että huulesta ver läks. No, minä jäin seisomaan siihen, ja voi perkele, kun ne nauroi kuin harakat siittä."66
Kuinka tytöt suhtautuivat tällaiseen vartiointiin? Hyväksyivätkö he sen, vai yrittivätkö vastustaa sitä? Miksi he ylipäätään tanssipaikoilla tanssivat muitten kuin omiensa kanssa, jos he tiesivät sen johtavan kahnauksiin? Mikseivät he irtaantuneet jengeistä kokonaan? Halusivatko he tietoisesti synnyttää tappeluja? Luultavasti heidän asemansa tässä suhteessa oli jatkuvasti jännitteinen. Osin tytöt hyväksyivät sen ehkä itsestäänselvyytenä. Toisaalta he halusivat itse päättää seurastaan.67
Sosiologi Robert Connellin mukaan maskuliinisuus on yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konstruktio. Miesten yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen valta rakentuu käytännön sosiaalisissa toiminnoissa, vuorovaikutus- ja valtasuhteissa, eikä välttämättä edellytä toimijoilta tietoisen sukupuolittunutta maailmankuvaa. Erilaiset maskuliinisuudet ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Hallitsevaa maskuliinisuutta Connell nimittää hegemoniseksi maskuliinisuudeksi.68 Hegemoninen maskuliinisuus on idealisoitu maskuliinisuuden muoto tietyssä historiallisessa tilanteessa ja muovautuu suhteessa alistettuihin maskuliinisuuksiin ja naisiin.69 Käytännön jatkuvuutta tukevat sukupuolten välinen työnjako, yhteiskunnalliset valtasuhteet, ja normittava heteroseksuaalisuus, joka merkitsee naisellisuuden objektointia ja homoseksuaalisten miesten epämiehuutta. Naisetkin voivat olla hallitsevan maskuliinisuuden, hegemonisen maskuliinisuuden tukijoita ja ylläpitäjiä. James Messerschmidt on soveltanut Connellin maskuliinisuus-teoriaa rikollisuuteen. Hän nostaa teoriansa ytimeksi sen tosiasian, että suurin osa väkivaltarikollisista on miehiä.70 Tässä suhteessa kriminologia on ollut sukupuolisokeaa. Rikoksia tehdessään miehet Messerschmidtin mukaan luovat, tekevät miehuuttaan.71
Messerschmidtin/Connellin teoria selittää hyvin näkyvimpien sakilaishuligaanien identiteettiä.72 Kun esimerkiksi yksi edellä mainitusta Tarvaisista käveli ystävineen 1915 hieman maistaneena Läntistä Viertotietä ja levitti vastaantulijoiden kohdalla kätensä, hän toimi tietyn sisäistetyn pyrkimyksen pohjalta: elämä sai kadunkulkijoiden väistyessä merkitystä, ihmisten pelkoon piirtyi sakinpojan itsetunnon vahvuus. Kun kaksi kadulla kulkenutta nuorta miestä sitten ohitti heidät, Taito Tarvainen kysyi heti "onko se niin?", johon ohi kävellyt Vihtori Metsola vastasi että "taitaa niin olla". Keskustelussa kiteytyi väkivaltaan perustunut hierarkia ja sen edellyttämä koitos. Kohtaus päättyikin puukkonujakkaan.73
Alfred Adler (1870–1937) lienee yksilöpsykologiassaan74 1910–1920-luvulla ensimmäisen kerran muotoillut käsitteen "protestimaskuliinisuus"(männlicher Protest). Adler lähti siitä, että miehuus oli arvostettua, dynaamista ja aktiivista, naiseus heikompaa, passiivista ja alistuvaa. Ilmiön perusta oli kulttuurinen – muuttuva, historiallinen. Adlerin mukaan jotkut yksilöt kompensoivat häpeäänsä, alemmuudentunnettaan kärjistetyn "miehisillä" piirteillä, protestimaskuliinisuudella.75 Protestimaskuliinisuus saattoi johtao esimerkiksi valtaan alistamisen ilosta tai nöyrtymiseen liehittelyn vuoksi. Protestimaskuliinisuudessa yksilön koko elämänasenne (die Lebenschablone, der Lebenstil, the style of life) kiertyy omankuvan sosiaaliseen pönkittämiseen. Se, millaisia muotoja protestimaskuliinisuus saa, voi riippua yksilön itsetunnon luonteesta, läheisen intiimin ystävyyspiirin arvomaailmasta ja yhteiskunnallisten olojen suomista mahdollisuuksista. Itse asiassa protestimaskuliinisuudessa voi olla kysymys oikeudenmukaisuuden kokemisesta: käsitys siitä, minkälainen maailma on oikeudenmukainen, määräisi sen, miten sukupuolikin muovautuu osaksi identiteettiä.
Adlerin ja Eliaan ihmiskuvassa76 biologia luo sosiaalisuudelle lähtökohdan määräämättä kuitenkaan kausaalisesti sen sisältöä.77 Ihmisen persoonallisuus muovautuu prosessissa, jossa yhteiskunnallisia ja taloudellisia rakenteita ei eroteta sosiaalisesta.78 Nuorisohuliganismiin ja sen keskeiseen yhteiseen nimittäjään, väkivaltaan oli 1900-luvun alkupuolella monia yhdessä vaikuttavia syitä. Yhtäältä voimme korostaa sosiaalisyhteiskunnallista miljöötä nuorten lähimpänä kasvuympäristönä. Yksinhuoltajuus ei tee lapsista huligaaneja, mutta sata vuotta sitten pitkää työpäivää tehneen sekatyöläisen yksinhuoltajan lastenhoito-ongelmat tuntuivat kyllä perheen elämässä. Toistuva työttömyys puri perheen taloutta pahasti. Nuoruusiän sosiaalisesta pääomasta saattoivat puuttua sosiaalisesti kannattelevat ihmissuhteet. Väkivallan rakenteellisiin edellytyksiin kuuluivat myös viiteryhmät, jotka latasivat väkivaltaan myönteisiä elämäntuntoja: ystävyysverkoston merkitys väkivallan kyllästämän elämäntavan muotoutumisessa oli suuri. Mitä syvemmin nuori oli sidoksissa katuelämään, sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä oli omaksua väkivaltainen elämänasenne. Mitä kauemmin huliganismi jatkui sitä todennäköisempää oli, että kyseisestä ihmisestä tuli taparikollinen.
Sosiaalista omaksumista ei tarvitse käsittää ärsykkeen laukaisemaksi matkimiseksi, eikä sosiaalista miljöötä vain ihmismielen ulkoiseksi, objektiiviseksi rakenteeksi. Sosiaalinen omaksuminen on sekä kontrolloivaa että luovaa vuorovaikutusta. Siinä ihmiset nivoutuvat yhteen sisäisin sitein. Huligaanista väkivaltaa ei voi luokitella irrationaalisten affektin myllerrykseksi. Siihen liittyi intentionaalista toimintaa. Intentio rakentui identiteettiin. Siitä kumpusi myös protestimaskuliinisuus, joka leimasi elämänasennetta. Häpeän pelko muuttui yhteiskunnallisessa käytännössä häpäisemisen tarpeeksi. Sosiaalinen todellisuus synnytti jännitteitä ja pelkoa omasta kyvykkyydestä. Väkivalta oli poistavinaan uhkaksi koettua epämääräistä pahaa maailmasta.
1. Koskela, Kari: Huligaanit. Katuelämää Helsingissä suurlakosta sisällissotaan. SKS. Helsinki 2002, 78-79.
2. Lehti, Martti: Väkivallan hyökyaalto. 1900-luvun alkuvuosikymmenten henkirikollisuus Suomessa ja Luoteis-Virossa. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Helsinki 2001, 4–5, 30–31, 10–19, 360–376.
3. Manninen, Turo: Järjestysvalta järkkyy. Kaartit vastakkain ja Tie sotaan. Manninen Ohto (päätoim.): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920 1. Irti Venäjästä. Valtion Painatuskeskus. Helsinki 1992, 244–432; Koskela 2002, 26–46; Sarajas, Annamari: Viimeiset romantikot. WSOY. Porvoo 1962.
4. Työmies 27.12.1917; Uola Mikko: "Seinää vasten vain!" Poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917–1918. Otava. Keuruu 1998, 189.
5. Koskela 2002, 47; Kaarninen, Mervi: Nuoren tasavallan nuoriso-ongelmat. Jyväskylä 2003, 221; Tarvas, Toivo: Kadun lapsia. 1918; Lehtimäki, Konrad: Maailman kasvatti. 1924; Järnefelt, Arvid: Huligaani ynnä muita kertoelmia. 1926; Einola Ahti H.: Hämärän lintuja. 1933.
6. Manu Teittisen haastattelut, MT 066 (Hamina/Pistotanssi). Suomen Pop & Jazz-arkisto.
7. Kaarninen 2003, 217–237; Rajala, Juha: Rajaseudun huligaanit. Tampere 1996, 47–77; Vehkalahti, Kaisa: Tulkintoja tytöistä. SKS. Helsinki 2002, 224–250; Markkola, Pirjo: Työläiskodin synty. SHS. Helsinki 1994, 195–207; Pulma, Panu & Turpeinen, Oiva: Lastensuojelun historia. Helsinki 1987, 63–114.
8. Österberg, Eva & Bauge, Solvi (eds.): People Meet the Law. Universitetsförlaget. Otta 2000.
10. Immonen, Kari ja Leskelä-Kärki, Maarit (toim): Kulttuurihistoria – Johdatus tutkimukseen. SKS. Helsinki 2001, 11–28.
11. Waris, Heikki: Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle 1–2. SHS. Helsinki 1932 ja 1934.
12. Koskela 2002, 155–179.
14. Haapala, Pertti: Kun Yhteiskunta hajosi. Suomi 1914–1920. Painatuskeskus. Helsinki 1995, 49–148.
15. Koskela 2002, 173–175. (Otoksessa 39 % yksinhuoltajaperheistä).
16. Koskela 2002, 173; Vehkalahti, Kaisa: Hilda ja Jenny huonoilla teillä. SKS. Jyväskylä 2003, 239–259.
17. Koskela 2002, 12–25; Humpries, Steven: Hooligans or Rebels. 1981; Neuberger, Joan: Hooliganism. 1993; Pearson, Geoffrey: Hooligan. 1983.
18. Bergholm, Tapio: Satamien kova miehuus. Tampere 1994, 49–62.
19. Koskela 2002, 164–172; Rahikainen, Marjatta: Nuorena työhön. Jyväskylä 2003, 151–166.
20. Koskela 2002, 41–46; Hietaniemi, Tuija: Lain vartiossa. Helsinki 1992.
21. Koskela 2002, 107–125; Siipi, Jouko: Pääkaupunkiyhteiskunta ja sen sosiaalipolitiikka. Helsinki 1962, 336.
22. Durkheim, Émile: Itsemurha. Tammi. Helsinki 1985.
24. Koskivirta, Anu: Sisäinen vihollinen. Helsinki 2001, 29–30; Vold, George B.: Theoretical Criminology. Oxford 1998, 140–141.
26. Shaw, Clifford R. & McKay, Henry D.: Juveline Delinquency and Urban Areas. Chicago 1969, 170–189.
28. Merton, Robert K.: Social Theory and Social Structure. New York 1968, 185–248.
30. Koskela 2002, 220–226.
31. Koskela 2002, 67–74.
32. Stadilaishaastattelut II, Martta Järvelä-Salminen. Oy Yle Ab.
33. Sutherland, Edwin H. & Cressey, Donald R.: Principles of Criminology. Chicago 1960, 74–96.
34. Hirschi, Travis: Causes of Delinquency. Berkely 1971, 30–34.
35. Messerschmidt, James: Masculinities and Crime. Boston 1993.
36. Koskela 2002, 47–106.
38. Helsingin poliisilaitos, IV piiri. Ilmoituspäiväkirjat 1912. KA.
39. Cohen, Albert K.: Delinquent Boys. The Culture of the Gang. Glencoe 1955.
40. Pajuoja, Jussi: Väkivaltainen nuoriso. Helsinki 1991, 143.
41. Koskela 2002, 63–64.
42. Katz, Jack: Seductions of crime. New York 1988, 80–113.
43. Lehti 2001, 94; Haavio-Mannila, Elina: Kylätappelut. Porvoo 1958.
45. Koskela 2002, 100–128.
46. Jalkanen, Pekka & Kurkela, Vesa: Suomen musiikin historia. Populaarimusiikki. Porvoo 2003, 180-181.
49. Elias, Norbert: Saksalaiset. Gaudeamus. Tampere 1997, 45–53.
50. Spierenburg, Pieter (ed.): Men and Violence. Ohio 1998, 103–127.
51. Renvall, Pentti: Nykyajan historiantutkimus. Porvoo 1965, 328–349.
52. Verkko, Veli: Lähimmäisen ja oma henki. Gummerus. Jyväskylä 1949.
53. Apo, Satu: Viinan voima. SKS. Helsinki 2001.
54. Johan K. Harjun kokelmat, 7595/1970. Kansanrunousarkisto. SKS.
55. Peltonen, Matti: Kerta kiellon päälle. Hämeenlinna 1997, 65–68.
56. Kilpi, Sylvi-Kyllikki: Sörnaisten tyttö. Tammi. Helsinki 1964, 139.
57. Koskela 2002, 130–131.
60. Lähteenmaa, Jaana: Alakulttuuriteori. Helsinki 1991, 255–263.
61. Connell, R.W.: Maskuliniteter. Göteborg 1996.
62. Koskela 2002, 86.
63. Koskela 2002, 98.
68. Connell, R.W.: Gender and Power. Cambridge 1991.
70. Lehti 2001, 35. (Miesten osuus henkirikoksissa 95–98 %).
71. Messerschmidt, James W.: Crime as structured action. Sage 1997.
74. Adler, Alfred: The Individual Psychologie of Alfred Adler. New York 1956.
75. Adler, Alfred: Praxis und Theorie der Individualpsychologie. München 1920.
76. Elias, Norbert: The Civilizing Process. Oxford 1982.
78. Pinker, Steven: The Blank Slate. New York 2003.