Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa

Karl August Vickström syntyi 1883 Nurmijärvellä työmiesperheeseen. Isä oli tynnyrintekijä, äidin ammattia lähteet eivät mainitse. Vickströmin koulunkäynti jäi kahteen kansakoululuokkaan. Koulun jälkeen poika kävi levysepänoppiin, mutta ammattin valinta ei kantanut hedelmää. Työelämään miehenalku astui kaksitoista vuotiaaana, ensin tiilenkantajaksi rakennuksille ja sitten, ilmeisesti isän opastamana puusepäntöihin.

Kolmekymmentä vuotiaana Vickströmillä oli huono maine. Työmies-lehden mukaan hänet tunnettiin "sakilaispiireissä" nimellä Iso-Viki. Vickströmillä oli vuodesta 1901 lähtien ollut useita tuomioita pahoinpitelystä, juopuneena melskaamisesta ja varkauksista. Toisin sanoen hän oli "huligaani". Vickström asui varsinaisesti Huopalahdessa; rötökset tapahtuivat silti yleensä Pitkänsillan pohjoispuolella. Heinäkuussa 1914 Viki odotti vuoden mittaisen kuritushuonetuomionsa täytäntöönpanoa. Rangaistus oli tullut entisen poliisin lievästä puukottamisesta. Samaisen kuun 27. päivän iltana Viki asteli Fleminginkadulla Kalliossa. Hän kuuli Fleminginkadun ja Franzeninkadun kulmaa vierustaneelta kalliolta melua. Siellä painittiin. Kahdeksan parikymmenkesäistä nuorukaista kisaili juovuksissa kallioilla. Painin temmellys sai juopuneen Vikin kiihtymään. Hän kapusi ripeästi kalliolle ja alkoi karjua: "Minä olen hurja Viki Söörnäisistä!" Vickström ennätti puukottaa kolmea siellä temmeltänyttä nuorukaista ennen kuin joukosta löytyi yhtä halukas tappelija. Puukkokahinassa Viki menetti henkensä. 1

Huliganismi ja siitä kertovat lähteet

Tämä artikkeli kuvailee Vikin kaltaisten nuorukaisten väkivallan sävyttämää katuhuliganismia viime vuosisadan alkupuolella ja punnitsee sitä väkivaltaa selittävien teorioihin kautta. Huliganismilla tarkoitetaan julkisilla paikoilla tapahtunutta lähinnä 15–25 vuotiaitten nuorten, häiriköintiä, väkivaltaa tai väkivallalla uhkaamista, siihen kuulunutta ryhmäkäyttäytymistä ja alakulttuuria.2 Sitä voi myös kutsua yleisesti väkivaltaiseksi vetelehtimiseksi. Keskeinen kiinnostuksen kohde on huliganismin merkitys sitä harrastaneille. Kyseessä ei kuitenkaan ole kattava kokonaisesitys (nuoriso)väkivallan teorioista: olen nostanut esiin näkemykset, jotka minusta tuntuvat hedelmällisiltä.

Käsitteenä huliganismi oli 1900-luvun alussa monimerkityksinen: mitä sana tarkoitti riippui siitä, kuka sitä käytti ja millaisessa yhteydessä. Erityisesti sisällissodan aattona huliganismin leimakirves heilui julkisessa keskustelussa ahkerasti. Sillä pilkottiin poliittisen vastustajan argumentteja.3 Työmies-lehtikin viljeli käsitettä "porvarilliset sakilaiset".4 Herrasväen puolella sakilaisen leiman saamiseksi saattoi riittää, jos asui Sörnäisissä.5 Nuorten aggressiiviseen häiriökäyttäytymiseen liitetty sakilaisuus, työläisnuorison tyylitietoinen alakulttuuri tuli näkyväksi suurlakon jälkeen, kukoisti 1910-luvulla ja suli vähitellen pois 1930-luvulla. Viimeistään 1910-luvun lopussa sakilaismuotia tapasi muuallakin Suomessa. Yksi väylä vaikutteisiin olivat maailmansodan aikaiset linnoitustyöt.6

Nuorisohuliganismista kertovat lähteet ovat pääasiassa syntyneet valtion kontrollikoneiston kautta. Näitä lähteitä ovat poliisilaitosten eri osastojen ilmoituspäiväkirjat, kuulustelupöytäkirjat ja oikeusistuinten asiakirjat. Tämäntyyppinen aineisto kertoo vain huligaaneina pidettyjen nuorten näkyvimmästä osasta, yleensä nuorista miehistä. Ylipäätään ne ovat yksipuolisia kertoessaan vain kahnauksista virkavallan kanssa. Pahimmista huligaaneista ne kuitenkin paljastavat, että alkoholin terästämä väkivalta oli nivoutunut vahvaksi osaksi arkielämää. Huligaanit-tutkimuksessa käytin edellä mainittujen lähteiden lisäksi muistitietokoelmia, työväenliikkeen nuoriso-osastojen pöytäkirjoja, käsinkirjoitettuja jäsenlehtiä ja Työmies-lehteä, joka seurasi myös tarkasti Pitkänsillan pohjoispuolen tapahtumia. Ilmiötä oli näin mahdollista hahmottaa monipuolisemmin, ja satunnaisesti kadulla hulinoineiden nuorten asenteista ja arvomaailmasta oli mahdollista tehdä johtopäätöksiä ryhmän näkyvimpien jäsenten kautta. Pikkurikolliset ja satunnaisesti vapaa-aikanaan kadulla hulinoineet nuoret jakoivat varsin yhtäläisen sosiaalisen miljöön, osittain samankaltaisen elämänasenteen tai arvomaailman ja lisäksi muut sosiaaliryhmät suhtautuivat heihin usein erottelemattoman kielteisesti.

Mervi Kaarnisen mukaan nuoriso – monista aidoista ongelmista huolimatta – muodostui uhkaksi 1920–30-luvuilla vain kasvattajien ja viranomaisten mielikuvissa. Juha Rajala on tutkimuksessaan nuorisohuliganismista Karjalan kannaksella tullut siihen tulokseen, että sen yhteiskunnallinen uhka oli 1910-luvulla lähinnä lehdistön rakentamaa. Kaisa Vehkalahdenkin mukaan esimerkiksi Vuorelan koulukodin tyttöjen pahantapaisuus 1900-luvun alussa kuvasi pääasiassa viranomaisten subjektiivisia, sosiaalisesti ja kulttuurisesti latautuneita käsityksiä "pahantapaisuudesta".7

Yhteiskunnallisia normeja onkin hedelmällistä lähestyä kontrolli- ja konfliktinäkökulmasta: rikollisuuden määrittely on yksi vallankäytön väline. Toisaalta Suomessakin vallitsi 1900-luvun alussa laaja yksimielisyys siitä, että väkivaltaa, pahoinpitelyjä ja tappoja, murhia ja raiskauksia tuli estää ja että niihin syyllistyneitä piti rangaista.8 Huliganismia voi hahmottaa oletuksesta, että toistuvasti väkivaltaisesti käyttäytyneitä ihmisiä yhdistivät tietyt elämänasenteet, tunteet ja pyrkimykset.9 Näin ilmiötä ei lähestytä yksinomaan yhteiskunnallisen merkityksen ja kontrollin kautta, vaan ilmiön yhteiskunnallisia ulottuvuuksia tarkastellaan arjen näkökulmasta ja mikrohistoriallisesti.10

Huliganismin sosiaalinen miljöö

Pitkänsillan pohjoispuoli – irrallaan muusta Helsingistä – oli vuosisadan vaihteessa Suomen neljänneksi suurin asutuskeskittymä Viipurin, Turun ja Tampereen jälkeen. Se oli syntynyt nopeasti 1800-luvun jälkipuoliskolla pitkälti ilman asemakaavoitusta, sataman ja teollisuusyritysten vetäminä.11 Väestö oli äskettäin alueelle muuttanut ja palkkatyö ylipäätään suhteellisen nuori ilmiö.

Nuorten sosiaalinen miljöö poikkesi siitä, mihin heidän vanhempiensa elämänkokemus nojasi. Kysymys ei ollut vain maalaisyhteisön murentumisesta, palkka- ja tehdastyöstä, vaan siitä, että kaupungissa erilaiset sosiaaliset ryhmät olivat väistämättä maaseutua kiinteämmässä yhteydessä keskenään. Maaseudulla vapaa-aika oli rytmittynyt työelämän sisään. Maalla yhteisön virallinen ja epävirallinen ote erosi kaupungista. Kaupungissa vapaa-aika ja työ olivat irti toisistaan. Epävirallinen kontrolli oli kuitenkin esimerkiksi tyypillisissä sörkkalaisissa puutaloissa – niiden luonteen vuoksi – haja-asutusta tiukempaa. Kaupungissa kuitenkin pääsi arkiympyröistä eroon. Siellä oli sosiaalista tilaa erilaisille rooleille. Oli olemassa intiimejä kaveripiirejä, joihin laajemman yhteisön kontrolli ei ulottunut. Oli mahdollista kuulua monenlaisiin yhteisöihin. Niissä kontrollin muodot, keinot ja sisältö poikkesivat toisistaan.

Helsingissä huliganismista syytetyt olivat pääasiassa ensimmäisen polven kaupunkilaisia, alle 25-vuotiaita miehiä. He tulivat lähes säännöllisesti sekatyömies- tai rakennusalalla työskentevistä perheistä.12 Suhdannetyöttömyys koetteli ankarimmin juuri tätä väestönosaa. Yksittäisen ihmisen toiveille kuuro suhdannemylly vaikutti yksilön itsekunnioitukseen.13 Työläisyydestä ei vuosisadan vaihteessa automaattisesti Suomessa seurannut köyhyyttä, nälkää ja kurjuutta. Tuskin köyhyys automaattisesti aiheuttaa itsetuhoisaa häiriökäyttäytymistäkään. Yleensä toistuva työttömyys merkitsi ylen ahdasta asumista, yksipuolista ravintoa, sairauksille altista yleiskuntoa, pahimmillaan köyhäläisyyttä, jossa vähävaraisuus alkoi kokonaisvaltaisesti leimata elämää.14

Erityisesti silloin, kun perheestä puuttui toinen elättäjä, sekatyöläisyys ja työttömyys yhdessä saattoivat olla kohtalokkaita perheen lapsille.15 Yksinhuoltajaperheissä mies oli joko useimmiten kuollut tai jättänyt perheen. Toisin sanoen lasten ja nuorten lähintä sosiaalista kasvuympäristöä on koetellut hyvinkin äkkinäinen muutos. Sellaista päätelmää ei kuitenkaan voi tehdä, että yksinhuoltajaperheiden lapsista tuli huligaaneja. Yhdessä heikon ammatillisen pääoman ja taloudellisen laskusuhdanteen kanssa se kuitenkin 1900-luvun alussa lisäsi huliganismin todennäköisyyttä.

Monille huliganistisesti käyttäytyneille kasvatuslaitos oli tullut tutuksi. Syynä oli kotoa karkaaminen, kaduilla eläminen, kellareissa ja käymälöissä nukkuminen, näpistely ja pikkurötöstelyt. Laitokseen joutuneista noin puolet tulivat vajaalukuisista perheistä tai olivat orpoja.16 Sosiaalisen pääoman kannalta kasvatuslaitoksella on saattanut olla myös huliganismia ja rikollisuutta lisäävä vaikutus.

Toistuvaan huliganismiin taipuvaisten nuorten työelämä oli alkanut kahden-neljän kouluvuoden jälkeen tai koulun aikana viimeistään viidentoista ikävuoden seutuvilla. Työtehtävät olivat yleensä ns. umpikujatöitä. Aikalaiset puhuivat katuammateista tai katuelämästä. Katuammateissa oli huonot mahdollisuudet parempiin asemiin tai ansioihin. Nuoret olivat lehdenmyyjiä, lehdenjakajia, kengänkiillottajia, lähettejä, tavaraa kuljettavia kärrypoikia, maisemakorttien tai kengännauhojen myyjiä, romunkerääjiä tai kukkien kaupustelijoita. Kadun ammateissa ei päässyt pysyviin ansioihin. Suuri osa kaupunkien työväestön lapsista hankki perheilleen leivänlisää näissä töissä. Monilla työura jatkui sesonkiluonteisissa sekatöissä satamissa, laivoilla tai rakennuksilla, ajurinrenkeinä tai kuljeksivina rihkamakauppiaina. Välillä saatettiin matkata työnhakuun muuallekin, esimerkiksi kanavatöihin Saimaalle, joskus sekalaisiin töihin Pietariinkin asti. Vastaavaa viranomaisia huolestuttanutta toimintaa oli myös muissa suurissa kaupungeissa, Suomessa ja ulkomailla.17

Satamissakin lastaajille oli kehittynyt elämäntapa, joka myötäili joutilaisuuden ja työn rytmiä. Se suosi naimattomuutta ja sitoutumattomuutta. Joutoaikana leivottiin rahaa puolilaillisesti, viinaa tai varastettua tavaraa myyden. Väkivalta kuului satamamiesten elämäntapaan muutenkin kuin vain kansalaissodan jälkeisissä lakko- ja rikkurikahinoissa. Väkivalta hitsasi ryhmää kiinteästi yhteen. Tapio Bergholmin mukaan se oli miehuuskoe, näyttö oikeasta miehisyydestä.18

Varsinaista ammatillista pääomaa ei nuorille kertynyt. Muunlaista sosiaalista ja kulttuurista pääomaa kyllä kasaantui. Ansiot kaduilla tutustuttivat nuoret elämään, jossa vahva ja häikäilemätön pärjäsi. Kaupunki, korttelit, kujat ja kahvilat tulivat tutuksi. Kaupustelua harjoitettiin myös ovelta ovelle. Joskus tyhjänä olleisiin asuntoihin livahdettiin varkaisiin. Oli luontevaa hankkia sivuansioita varastetun tavaran tai laittoman alkoholin kaupoin. Kadun harmaa toiminta ei ollut lain suojaamaa. Oikeudet oli hankittava kadun käytännöissä. Nykytermein ilmaistuna nuoret verkostuivat. He hankkivat ystävyyssuhteita kaikenlaisen puolilaillisen rahanansainnan piirissä. He omaksuivat sosiaaliset taidot, joiden avulla kadulla pärjäsi.19 Samalla alkoi sosiaalinen leimautuminen. Sitä vahvisti poliisien useinkin virkavaltainen ja ylenkatseellinen asenne.20

Varsinkin sakilaisen alakulttuurin leimaamisessa myös työväenliikkeellä oli osansa. Aktiivinen, pääasiassa maalta muuttanut jäsenistö suhtautui kielteisesti nuoriin, jotka pukeutuivat huomiota herättävästi, ja käyttäytyivät itsetuntoisen töykeästi. Nuoret miehet, "joilla oli leveät puntit" yritettiin savustaa ulos tansseista ja toiminnasta. Hanurinsoittoa nuorisojärjestöjen iltamissa haluttiin rajoittaa. Se kun houkutteli sakilaisia paikalle. Sakilaisille suopeita tai sakilaisuuteen taipuvaisia jäseniä saatettiin varoittaa mahdollisesta jäsenyyden menettämisestä. Kielteinen asenne johti usein siihen, että liikkeen aktiivit joutuivat sakilaisten silmätikuiksi. Monien pahamaineisten sakilaisten asenne järjestötoimintaan oli yleensäkin jyrkän kielteinen. Heidän valuuttansa oli väkivalta, jolla ei liikkeen piirissä ollut käypää, myönteistä arvoa.21

Työläiskaupunginosan anomia

Yksi kriminologian lähtökohdista on ollut Émile Durkheimin teoria yhteiskunnallisesta anomiasta. Anomialla on tarkoitettu sosiaalisten siteiden murtumista, yhteisön disorganisaatiota, tietynlaista normittomuutta, jota ovat aiheuttaneet yhteiskunnan taloudelliset ja demografiset muutokset.22 Muutokset ovat yleensä tuntuneet suhteellisesti selvimmin juuri ns. alaluokan elämässä. Durkheim luonnehti anomiaa näin: "Ei enää tiedetä, mikä on mahdollista, mikä ei, mikä oikeudenmukaista ja epäoikeudenmukaista, mitkä ovat oikeutettuja vaatimuksia ja toivomuksia, mitkä sopimattomia. Niinpä ei ole mitään, mitä ei tavoiteltaisi."23

Durkheimin kehitelmien yhtenä maineikkaimpana käytännön sovellutuksena olivat ns. Chicagon koulukunnan sosiologiset tutkimukset Yhdysvalloissa 1910-luvulta lähtien.24 Suuntausta on kutsuttu ihmisekologiaksi (human ecology), koska modernin kaupungin kehitystä verrattiin kasvimaailman "luonnollisiin" prosesseihin.25 Chicagon ekologistit näkivät nopean yhteiskunnallisen ja demografisen kehityksen synnyttävän kaupunginosia, joissa yhteisön kiinnikkeet murentuivat. Seurauksena oli rikollisuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia, jotka keskittyivät alaluokkaan. Vaikka väestö vaihtui, rikollisuus säilyi samoilla alueilla korkeana. Syyksi ei suoranaisesti nähty köyhyyttä tai taloudellisia vaikeuksia. Ongelmat johtuivat kontrolloivan sosiaalisen verkoston puutteesta.26

Chicagon kaupunkisosiologian näkökulmasta Sörkka kuului korkean rikollisuuden vyöhykkeeseen. Alue koostui työläisasumuksista teollisuuslaitosten lomassa ja keskustan kupeessa.27 Kontrollia on mielekästä tarkastella yhtenä sosiaalistumisen elementtinä: sosiaalistuminen ja epävirallinen kontrolli ovat osa samaa ilmiötä. Tunnesiteillä – kuten myös esimerkiksi utilitaarisilla vastavuoroisilla intentioilla – on kontrolloiva vaikutus toimintaan ja ajatteluun. Siksi Pitkänsillan pohjoispuolenkin osalta on osittain erheellistä puhua chicagolaisittain disorganisaatiosta, normittomuudesta tai irrallisuudesta.

Robert K. Mertonin 1930-luvulla ensimmäisen kerran muotoilema anomiateoria (strain theory) selitti rikollisuuden johtuvan epätasapainosta taloudellista menestystä ihannoivien legitiimien arvojen ja menestystä estävien rakenteellisten tekijöiden välillä.28 Teorian selitysvoima edellyttää, että väkivaltaa harjoittavat ihmiset todella ovat omaksuneet keskiluokkaisen elämän arvomaailman.29 Helsinkiläisiin huligaaneihin teoria istuu huonosti. Se toimii rakenteellisena taustaselityksenä, mutta auttaa ymmärtämään huligaaneja vähän. Huligaaniset pikkurikolliset janosivat mammonaa. Rahat kulutettiin vapaa-ajan elämyksiin ja alkoholiin, ei säästäväiseen tai suunnitelmalliseen elämään.

Läheisten ystävyyssuhteiden merkitys

Usein huliganistinen elämäntapa levisi perhesuhteiden kautta. Yksi perheen sisaruksista joutui pahoille teille ja sitä kautta muutkin perheen nuoret. Hyvä esimerkki sukulaissiteiden vaikutuksesta olivat Hermannissa eläneet Tarvaisen (nimi muutettu) serkuspojat. He tulivat kahdesta eri perheestä, heidän isänsä olivat muuttaneet Helsinkiin 1890-luvulla Pohjois-Karjalasta. Viisi serkusta olivat häiriökäyttäytymisen ohella pikkurikollisia, tuomittuja väkivalta- ja omaisuusrikoksista.30 Yhtäläinen sosiaalinen miljöö, ihmissuhteisiin sisältyvän kontrollin ja vaikutteiden intiimiys olivat vahvoja lavealle tielle opastaneita tekijöitä.

Toinen luonteva ihmisiä toisiinsa sitovat tekijä oli asuinpaikka, kortteli tai kaupunginosa. Vuosisadan alkupuolelle Helsingissä ja lähikylissä käytiin korttelisotia kivin ja seipäin. Lähteiden perusteella enemmistö osallistujista oli poikia. Korttelisotiin osallistuttiin nuoruusiän kynnyksellä, vanhemmat pojat eivät niihin samassa määrin ottaneet osaa. Kaupunginosat kuitenkin rajasivat myöhemminkin nuorisojengien ihmissuhteita. Esimerkiksi maaliskuussa 1914 rööperiläiset Punavuoresta ja sörkkalaiset Pitkänsillan pohjoispuolelta ottivat Tähtitorninmäellä yhteen. Tappelun seurauksena rööperiläisten 23-vuotias johtaja menetti henkensä.31

Myös sattumalla oli osansa. Martta Järvelä-Salminen (silloin vielä Hellstedt) seurusteli sakilaisten kanssa 1907–08. Hän muistaa ihastuneensa helsinkiläiseen sakinpoikaan tämän hanurinsoittotaitojen tähden, vaikka tiesi pojan vastuuttomaksi, tehneen raskaaksi ystävättärensä ja sitten hyljänneen. Välit rikkoutuivat lopulta erään venematkan aikana. Oli juhannus, ja kyseinen Väinö ryhtyi hankkimaan näyttöarvoa itselleen ammuskelemalla syyttä suotta pistoolilla veteen. Martta otti, souti rantaan ja häipyi. Viimeisen kerran hän oli sakilaisten seurassa Sörkan Vennulla. Sielläkin riidat päättyivät ammuskeluun.32

Kriminologiassa Edwin Sutherland selitti 1940-luvulla rikollisuutta käsitteellä "eriytyvä kiinnittyminen" (differential social association). Sutherlandin mukaan rikokset opitaan tai omaksutaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Rikolliseksi tultiin vastavuoroisin todellisuuden tulkinnoin intiimissä sosiaalisessa yhteisössä.33 Keskeistä teoriassa on yhteisön intiimiys ja arvot tai ajatukset siitä, mikä on sallittua. Eriytyvää kiinnittymistä on hyödyllistä hahmottaa yhdessä erilaisten sosiaalisten kontrollimuotojen34 kanssa. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa onkin kyse sekä virikkeistä että kontrollista. Ne ovat saman ilmiön eri puolia.

Huligaanien rikollisuuteen johtavan verkottumisen perusta oli sukulaisuuteen ja kotikortteleihin perustuneet ihmissuhteet. Valtaosa huliganismista oli satunnaista, ei-rikollista häiriökäyttäytymistä. Tällä tasolla kuitenkin luotiin myöhemminkin tärkeät tuttavuudet. Mitä varttuneemmasta huligaanista oli kysymys, sitä vähäisempää kotikorttelien merkitys oli. Mitä vakavampaa rötöstely oli sitä luultavammin ihmissuhteet perustuivat yhteisiin etuihin, esimerkiksi mahdollisuuteen saada varastettua tavaraa myydyksi.

Sörkan nuorhuligaanien merkittävät ihmissuhteet kytkeytyivät taloudelliselta perustaltaan kadun epämääräisiin tai puolittain laittomiin elinkeinoihin. Tämä elämänpiiri oli viranomaiskontrollin ulottumattomissa tai sen ote siitä oli hauras. Väkivallalla oli siinä keskeinen asema. Elämänpiirin voimaa lisäsi sekin, että työyhteisössä, harrastustoiminnassa tai yhteiskunnallisissa järjestöissä kehittyvät ihmissuhteet jäivät syntymättä tai ne olivat etäisiä. "Normaalin yhteiskunnan" kontrolloiva vaikutus oli vähäinen.

Väkivallan läsnäolo

Huliganistinen väkivalta voidaan jakaa kahteen erilaiseen tyyppiin. Yhtäältä se tapahtui julkisissa tiloissa ja paikoissa ja oli luonteeltaan suunnitelmallista. Sosiologi James Messerschmidt on luonnehtinut vastaavaa käytöstä julkiseksi maskuliinisuudeksi.35 Toisaalta väkivaltaa syntyi kaveriporukassa: tällöin se yleensä oli purkauksenomaista, äkkinäistä ja usein seurauksiltaan vakavampaa.

Julkisia väkivaltaisia näyttöjä tapahtui Esplanadilla, jossa kaupungin erilaiset sosiaaliryhmät kävivät näyttäytymässä; Sörkassa kuljeskeltiin Siltasaarenkadulla, Linjoilla ja Kinaporin seudulla. Hakaniemen tori oli keskeinen kauppapaikka. Siellä käytiin pimeää pirtukauppaakin. Näillä paikoilla halukas tuli huomatuksi. Samalla oli mahdollista piilottaa henkilökohtaiseen lähikontaktiin liittyvät tunteet kaupungin vilinään tai ympäröivään jengiin. Keskeisillä kaupungista johtavilla kulkuväylillä tapasi myös maalaisia, joille kaupungin tapakulttuuri oli vierasta. Heitä oli helpompi pilkata, huijata ja nöyryyttää. Kadulla ja kahviloissa oleskeltiin ja arvioitiin, mitä kaupungin sosiaalisessa virrassa oli saatavissa.36

Ohikulkijoihin kohdistuneet aggressiot olivat lieviä pahoinpitelyjä, väkivallalla pelottelua ja uhkaavaa käytöstä. Uhrit olivat enimmäkseen nuorehkoja tai keski-ikäisiä miehiä ja kuuluivat työväestöön. Rähinän syy oli useimmiten jokin mitätön pikkuseikka. Joskus kahinoista kehkeytyi pienehköjä mellakoita. Osapuolina olivat pidätystä tekevät poliisit sapeleineen ja paikalle rientäneet pidätetyn ystävät puukkoineen ja kivineen.37 Lievissä tapauksissa poliisimies puuttui nuorukaisten kadulla seisoskeluun. Heinäkuussa 1912 kaksikymppinen sepänoppilas Myyryläinen seisoskeli poliisiraportin mukaan "muiden hulikaanipoikain kanssa" Porthaninkadun ja Kolmannen linjan kulmassa. Poliisi komensi poikia poistumaan, johon Myyryläinen, että "minä saan olla missä minä tahdon, haista sinä vittu!". Konstaapeli vei miehen asemalla, tosin vain varotettavaksi.38

Osa poliisimiehistä käyttäytyi ilmeisen autoritaarisesti ja tällä tavoin myös tuli provosoineeksi yhteenottoja. Osittain poliisit ja hulinoivat nuoret jakoivat tietyt yhteiset maskuliinisina pidetyt arvot. Rikolliset karsastivat poliiseja tietysti siksikin, että poliisi puuttui rikollisiin rahanansaitsemiskeinoihin.

Näyttöväkivallalla ei ollut merkittävää materiaalista motiivia.39 Uhrien kannalta aggressioiden irrationaalinen luonne herätti arvaamattomuudessaan sitäkin enemmän pelkoa. Luultavasti arvaamattomuuden kauhistuttava maine hiveli tekijän itsetuntoa. Näennäisen irrationaalinen käytös teki aggressiivisesta nuoresta ulkopuolisten silmissä ikään kuin kokonaan toisen ihmislajin, sellaisen, joka saattoi tehdä mitä tahansa. Tämänkaltaisissa yhteyksissä sattuneita henkirikoksia on kutsuttu "hallinnasta luisuvaksi näytön paikaksi".40 Helsingin katuelämässä 1900-luvun alkupuolella sivullisiin kohdistuneen pelottelun voi kuitenkin sanoa olleen hallinnassa. Tappoja tässä näyttöväkivallassa sattui suhteellisen harvoin.

Olennaista huligaanisessa väkivallassa olikin vastustajaksi joutuneen nöyryyttäminen ja häpäisy. Esimerkiksi sakilaisten piirissä eli vanha merimiesten harjoittama tapa puukottaa toista osapuolta pakaraan. Tarkoitus ei ollut tappaa tai pahasti vahingoittaa.41 Tapa kielii taitavasta puukonkäsittelystä, kehon ja mielen hallinnasta, vastustajan tekemisestä naurunalaiseksi. Uhria nöyryyttäen tekijä itse ikään kuin vapautui pelosta joutua halveksunnan kohteeksi.

Myös muunlaisessa rikollisuudessa voidaan nähdä nöyryyttämiseen ja häpäisemiseen liittyviä elementtejä. Varkaat ovat usein kyvyttömiä myötäelämään uhrien tunne-elämää. Uhrit ikään kuin neutraloidaan vieraaksi olioksi, jolta on oikeus riistää jotakin pois. Väkivallan tekijöiden kova, tunteettomalta vaikuttava tyyli ja asennemaailma voi perustua siihen, että he kokevat uhriensa uhkaavan heidän oikeutettua käsitystä omasta itsestään. Tekijät kokevat tekevänsä oikeutettuja tekoja – mahdollisen syyllisyyden tunteen ohessa – pahoinpidellessään tai muutoin nöyryyttäessään vastustajaansa.42

Väkivallan näyttöjä oli mahdollista antaa myös kahviloissa ja julkisissa tilaisuuksissa, kuten Pelastusarmeijan kokouksissa tai työväenliikkeen järjestämissä iltamatansseissa.43 Pelastusarmeijan hartaustilaisuuksissa oli helppo ivata tapahtuman tunteellista luonnetta. Usein hartauden vetäjää pantiin päihin. Iltamatansseissa nuorten miesten keskuudessa vaikutti piilofunktio, jossa mittailtiin ja arvioitiin vastustajaksi joutuneen potentiaalista väkivallan kykyä.44 Usein hulinointi oli ennalta suunniteltua: tansseihin tultiin pelottelemaan muita. Pahimmillaan talon kiinteistö ja irtaimisto vaurioituivat. Työväenliikkeen iltamissa tapahtuneiden kahinoiden taustalla saattoi olla aikaisempia kaunoja, jotka esimerkiksi johtuivat siitä, että iltamissa ei saanut tanssia sakilaisten suosimaa pistoa. Iltamien lehtimainoksissa olikin toisinaan valmiiksi viesti "sakilaiset älkööt vaivautuko", tai "pistotanssi kielletty".45

Pisto tai puskuri oli tanssi, joka sekin herätti huomiota ja johon liittyi väkivaltaisia elementtejä. Siinä pari asettui otsat vastakkain, kädet toistensa lanteilla. Sitten pyörittiin haminalaisen silminnäkijän mukaan "oikeen kiukkuseen" paikallaan. Sen jälkeen pari siirtyi perätysten, tyttö edellä toiseen paikkaan pyörimään. Siirron aikana mies piti kättä sivulle ojennettuna tai ylös nostettuna (ja saattoi muksaista vieressä ihmettelevää). Jossain pyörinnän vaiheessa miehen jalka meni naisen haarojen väliin: tämä lienee ollut yksi syy siihen, miksi pisto oli kielletty. Toisinaan tyttöä nosteltiin korkealle, jolloin hameen helmat nousivat. Mies saattoi tanssiessa pitää puukkoa varresta suussaan. Tanssin lopuksi hän saattoi iskeä puukon läheiseen pöytään pystyyn. Samantyyppistä tanssia nimitettiin Pariisissa apassitanssiksi sikäläisten huligaanien, "apassien" mukaan.46

Väkivallan julkisuuteen liittyi myös muunlaista näytettä. Kerran Mosabackan tansseissa 1930-luvulla toinen nahistelevista sakilaisista vetäisi pistoolin esiin ja ampui vihamiestään rintaan. Ammutun kaverit veivät uhrin pihalle, jossa todettiin aseen olleen sen verran vanhan louskun, että luoti oli pysähtynyt ihoon. Miehissä lyijypala kaivettiin puukolla pois. Haavaan lätkäistiin sidoksentapainen, ja mies suunnisti lavalle takaisin.47 Tuskinpa ampujalle oli epäselvää, missä kunnossa ase oli. Tarkoitus oli nostaa kohua, kartuttaa pahaa mainetta.

Kaksintaistelun kansanomainen versio?

Huligaanipiirien sisäisiin kahinoihin liittyy väkivallan toinen piirre, alkoholin kyllästämä äkkinäinen väkivaltainen purkaus, joissa tuttu kaveri sai puukosta. Tapaukset sattuivat usein yhdessä ryypiskeltäessä. Joku kimpaantui jostakin mitättömästä huomautuksesta ja tarttui puukkoon.48

On luultavaa, että väkivaltaiset nuoret miehet olivat ylen tarkkoja kunniastaan, toisin sanoen sosiaalisesta identiteetistään. He eivät sietäneet epäselvyyksiä omassakuvassaan. Heille oli sietämätöntä huomata lähipiirissään sellaista, joka ei vastannut heidän käsitystään omasta itsestään. Väkivaltaisin purkauksin oli mahdollista eliminoida maailmasta epätasapaino, itsetietoisuuden jännitteet, moraalia jäytävät seikat. Huligaanipiireissä ei kuitenkaan tapeltu koko ajan. Oleellista oli, että väkivalta ikään kuin kirjoitettiin näkymättömäksi seuralaiseksi kaikkeen kanssakäymiseen. Voimainkäyttöön tuli olla valmis. Väkivallan uhka oli alati läsnä.

Norbert Elias kuvaa Saksalaiset -teoksessa kaksintaisteluinstituutiota, eliittiyhteisön perinnettä, jossa yhteisön jäsenet pitivät itseään "hyvitykseen oikeutettuina". Kuoleman uhka oli olemassa ryhmän sosiaalisissa konventioissa. Yhteisöön lukeutuvien piti puolustaa kunniaansa oikeusistuinten ulottumattomissa. He kokivat olevansa lain yläpuolella.49 Vastaavasti Amsterdamin rahvaan piirissä 1600–1700-luvuilla eli perinne, jota Pieter Spierenburg on kutsunut "kansanomaiseksi kaksintaisteluksi". Siinäkin oli omat sääntönsä ja tapansa.50

Huligaaneihin kaksintaistelun vertaaminen ainakin osittain ontuu. Suurin osa heille tyypillisestä väkivallasta oli pelottelua, tuntemattomiin kohdistettua lievää väkivaltaa tai keskinäisiä vihanpurkauksia, joissa ei yleensä noudatettu mitään jaloja sääntöjä. Vastaavuuden voi kuitenkin rakentaa alati läsnä olevan väkivallan kautta. Pentti Renvallia mukaillen voi esittää, että väkivalta – tai paremminkin häpäisemisen tarve – oli yhteisön henkinen rakenne ja jäsensi yhteisön kiinteyttä.51

Väkivalta ja alkoholi

Kriminologi Veli Verkon mukaan syy suomalaisten keskimääräistä korkeampaan henkirikollisuuteen on suomalainen kansanluonne, "suomalainen viinapää", humalapainotteinen alkoholinkäyttö.52 Alkoholi selvästi kuuluukin tietynlaiseen väkivaltaan, tietynlaiseen kulttuuriin. Satu Apon mukaan suomalaisessa rahvaanperinteessä juomiseen liitettiin ylellisyydeksi ymmärretty nautinnollisuus. Se oli ruumiillisella työllä ja kieltäymyksin saavutettu. Humala piti ansaita, se oli kyvykkyyden merkki.53

Monet katunuoret käyttivät näkyvästi alkoholia. Juomiseen uhrattu raha ei aina ollut kunniallisesti ansaittu. Humaltuminen sitä vastoin oli sitäkin näyttävämpää ja itsetuntoa kohottavaa. Esimerkiksi Johan K. Harju, joka alkoi 1920-luvulla liikuskella sutenöörien, trokareiden ja pikkuvarkaiden kanssa Helsingissä kertoo, että humalaa näyteltiin. Piti omaksua alkoholinkäytön symboliikka, vaikka pirtu poltti nuorta suuta.54 Humaltuminen oli ikään kuin täysimittaisuuden osoitus. Se oli myös virallisesti paheksuttua ja hallussapito laitonta. Siksi se oli myös vastarintaa, näennäinen todistus omaehtoisuudesta. On luultavaa, ettei alkoholi mitenkään kausaalisesti aiheuttanut väkivaltaa, vaan että väkivaltaan itsetuntonsa perustaneet ihmiset käyttivät alkoholia rajusti. Humala helpotti väkivaltaisen itsetunnon käytäntöä.55

Tyylitietoinen alakulttuuri

Varsinaisten sakilaisten yhteisöllisyyden symboleiksi muodostuivat kielen, slangin lisäksi habitus. Se koostui eleistä ja asenteista, asuista ja hiusmuodista, ylipäätään siitä, kuinka tunteita ilmaistiin. Yksi julkisen huomion keino oli tunteellisuuden halveksiminen. Sylvi-Kyllikki Kilpi muistelee elokuvakäynnistään 1917, kuinka kesken hempeän suutelon lähistöllä istunut sakilainen maiskutteli kuuluvasti suutaan.56 Kadulla sakilaisen piti seistä lanne eteen työnnettynä olkapäät vinossa, kävellä piti kiireettömän hallitusti, aikalaisilmaisuin "valssaavasti". Vastaantulijoita ei käynyt väistäminen.

Kirjailija Frans Emil Sillanpää oli Helsingin matkoillaan seurannut ajan nuorisomuotia: "Korkean otsatukan lisäksi suunnattoman leveäröytäinen knallihattu kuuluu myös vormuun ja pitää oikea hulikaani sitä päässä kallellaan ja hiukan etukenassa. Niskatukka on tavallisesti partaveitsellä hyvin huolellisesti tasattu. Kaulassa on solmettu mieluummin tumma tai kirkasvärinen liina. Housut ovat nekin erikoiset. Jos suinkin mahdollista ne ovat tummasta sametista ja hyvin väljät, etenkin puntit väljenevät huimasti alas suuhun päin. Kengistä on sitä parempi mitä paksummat ja leveämmät kärjet."57 Aggressiivisesta elekielestä huolimatta sakilaiset olivat keikareita. Tytöillä oli vekkihameet, merimiespuserot, leveät hatut ja rusettikaulukset.58 Muistitiedon mukaan sakilaiset teetättivät vaatteensa laitakaupungin kolmannen luokan räätäleillä.59 Piti siis tietää, mitä tahtoi.60

Väkivalta muodosti yhden kyseisen alakulttuurin sosiaalisista rooleista. Roolia ei tässä tule käsittää ristiriidattomasti, yhteisön mekaanisena rakennusaineena, vaan yksilön näkökulmasta, mentaalisena elämänhallintana.61 Useimmilla tämä rooli pysyi roolina muitten elämän roolien ohella. Enemmistö kuului alakulttuuriin vain osittain, heillä oli myös muita sosiaalisia rooleja. Joillekin siitä kuitenkin muodostui elämää hallitseva elementti, joka peitti muut pyrinnöt alleen.

Väkivallan ydin oli sen luomassa tunnekuohussa. Väkivaltainen näyttö oli pääomaa, jossa valuuttana oli muiden osoittaman pelon lisäksi oma tunnehyöky. Väkivaltaiset kahnaukset olivat ikään kuin toistuvia pakkoja. Nuoret sekä hakeutuivat että ajautuivat niihin toistuvasti tahtomattaan.

Väkivaltaisesti nöyryyttäen hankitut elämykset voivat kasvaa osaksi identiteettiä. Sen kautta syntyneet yhteenkuuluvuuden ja vallan tunteet voivat muuntua osaksi minuutta. Ei sellaista voi sysätä elämästään syrjään noin vain. Oli haettava uusia ja voimakkaampia tunnekuohuja. Tarvittiin uusia todisteita, uusia näyttöjä. Ilman toiselle aiheutettua häpeää ei ehkä voinutkaan enää elää.

Naiset miehisessä kulttuurissa

Sakeissa olleisiin tyttöihin kohdistunut väkivalta oli ilmeisen usein luonteeltaan seksuaalista väkivaltaa. Pasilan jengiin kuulunut tyttö kertoo Yleisradion keräämässä stadilaishaastattelusarjassa suhteestaan erääseen "Lappiksen", Lapinlahden jengiläiseen 1920-luvun alussa: "Yks joka mun raiskas, niin se ei jättänyt mua senkään jälkeen rauhaan, se aina vainos. Ja mä en uskaltanut puhua kellekään, koska se oli niin suuri häpeä. Ja sitten se aina vainos. Se tuli mun perässäni löi ja löi mua puukolla tänne, mul on jäljet, mulla on tollasia pikkuarpia, polveen ja sitten mä ajattelin että tää saa loppua, kun [- -] mun olis pitänyt olla hänen kanssaan sukupuoliyhteydessä. Se oli hullu nimittäin se mies. No sitten kerran mä olin junaan menossa. Mä menin sitten sinne pakaasin puolelle, meillä oli tuttuja ja se tuli sinne ja sanoi mulle että sinä Fredikan huora, minäkin oon sua nainut. Muuta ei tarvinnut kun mä otin puukon ja löin sitä kolme neljä kertaa, keuhkoihin ja käsivarteen [- -]. Se tuupertui siihen hankeen ja joku hommas sen Kirurgiin ja pojat otti mua niskasta kiinni ja heitti taksiin, ja nyt sä joudut linnaan. Mut ei se uskaltanut ilmottaa mua."62

Tytöt vastustivat viranomaisiakin väkivaltaisesti. Järjestysvallan silmissä näytti huligaanityttö syksyllä 1917 seuraavanlaiselta: "Me jouduttiin kerran tuohon Sakilaisten Kahvilaan pitämään järjestystä tai tuomaan ulos siellä tappelevat sakilaiset, minä ja ratsumiliisi, joka oli lakitiedettä lukeva ylioppilas [- -]. Hän sai rauhoittaakseen nuoren tappelevan naisen, joka oli voimakas. Heillä oli niin kova taistelu, että naiselta hajosi vaatteet päältä, mutta Siveysosastoon ne vietiin. Tämä ratsupoliisi sai viedä naisensa hevosen auttamana, ja minun piti viedä tappelemalla mies, ja aina piti varoa, ettei se päässyt minua lyömään, sillä heillä oli monasti puukko, pamppu tai nyrkkirauta, jota he käyttivät aseenaan ja olipa naisilla tikarikin joskus. Kun me saatiin vientimme poliisiasemalle, niin siellä ne oli hiljaa, sillä ne tiesi ajan menneen ohitse tappelemiseen. Kun tämä nainen joutui raportin antamiseen niin, hän sanoi tavalliseen heille kuuluvaan tapaan, että syy kamarille tuontiin oli se, että ratsumiliisi koetti häntä käyttää sukupuoliseen tarkoitukseen ja kun ei nainen antanut, suostunut miehen pyyteisiin niin toi hänet tänne. Sanoi vielä, että hänen oli pitänyt antaa hevosenkin haistella hänen tavaraa. Kaiken kuullessaan tämä lakitieteen ylioppilas kauhistui ja sanoi, että ei suinkaan päivystäjä tuota usko. Nainen potkaisi vielä päivystäjää jalkojen väliin, kun lähdettiin vietäväksi ottaa vaatteet päältä pois ja pidätykseen."63 Naisten käytöksessä oli maskuliinisena pidettyjä piirteitä – sikäli kun väkivalta liitetään maskuliinisuuteen. Julkisessa väkivallassa he näyttävät olleen taustalla – "kannustamassa" – kuten aikalaiset sanoivat.64

Yksi piirre tyttöjen asemassa oli se, että miehet katsoivat oikeudekseen väkivalloin torjua tytön kontaktit ulkopuolisiin miehiin. Sörkan pojat saattoivat lähteä jäljittämään sakeihin kuulumatonta saattajaa keskikaupungille.65 Aukusti Jalkanen kertoo, kuinka maailmansodan aattovuosina Rööperissä sakinpojat ryhtyivät tönimään ja läpsimään Jalkasen kanssa tanssivaa sakilaistyttöä. Myöhemmin kesken saattomatkan sakilaiset kävivät Jalkaseen käsiksi: "Yhtäkkiä kun se kadunpuoleinen jätkä pyörähtää siittä, minä otin kyllä siittä askelen taaksepäin, mutta kerkes nyrkillään hipasta tuosta, että huulesta ver läks. No, minä jäin seisomaan siihen, ja voi perkele, kun ne nauroi kuin harakat siittä."66

Kuinka tytöt suhtautuivat tällaiseen vartiointiin? Hyväksyivätkö he sen, vai yrittivätkö vastustaa sitä? Miksi he ylipäätään tanssipaikoilla tanssivat muitten kuin omiensa kanssa, jos he tiesivät sen johtavan kahnauksiin? Mikseivät he irtaantuneet jengeistä kokonaan? Halusivatko he tietoisesti synnyttää tappeluja? Luultavasti heidän asemansa tässä suhteessa oli jatkuvasti jännitteinen. Osin tytöt hyväksyivät sen ehkä itsestäänselvyytenä. Toisaalta he halusivat itse päättää seurastaan.67

Protestimaskuliinisuus

Sosiologi Robert Connellin mukaan maskuliinisuus on yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konstruktio. Miesten yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen valta rakentuu käytännön sosiaalisissa toiminnoissa, vuorovaikutus- ja valtasuhteissa, eikä välttämättä edellytä toimijoilta tietoisen sukupuolittunutta maailmankuvaa. Erilaiset maskuliinisuudet ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Hallitsevaa maskuliinisuutta Connell nimittää hegemoniseksi maskuliinisuudeksi.68 Hegemoninen maskuliinisuus on idealisoitu maskuliinisuuden muoto tietyssä historiallisessa tilanteessa ja muovautuu suhteessa alistettuihin maskuliinisuuksiin ja naisiin.69 Käytännön jatkuvuutta tukevat sukupuolten välinen työnjako, yhteiskunnalliset valtasuhteet, ja normittava heteroseksuaalisuus, joka merkitsee naisellisuuden objektointia ja homoseksuaalisten miesten epämiehuutta. Naisetkin voivat olla hallitsevan maskuliinisuuden, hegemonisen maskuliinisuuden tukijoita ja ylläpitäjiä. James Messerschmidt on soveltanut Connellin maskuliinisuus-teoriaa rikollisuuteen. Hän nostaa teoriansa ytimeksi sen tosiasian, että suurin osa väkivaltarikollisista on miehiä.70 Tässä suhteessa kriminologia on ollut sukupuolisokeaa. Rikoksia tehdessään miehet Messerschmidtin mukaan luovat, tekevät miehuuttaan.71

Messerschmidtin/Connellin teoria selittää hyvin näkyvimpien sakilaishuligaanien identiteettiä.72 Kun esimerkiksi yksi edellä mainitusta Tarvaisista käveli ystävineen 1915 hieman maistaneena Läntistä Viertotietä ja levitti vastaantulijoiden kohdalla kätensä, hän toimi tietyn sisäistetyn pyrkimyksen pohjalta: elämä sai kadunkulkijoiden väistyessä merkitystä, ihmisten pelkoon piirtyi sakinpojan itsetunnon vahvuus. Kun kaksi kadulla kulkenutta nuorta miestä sitten ohitti heidät, Taito Tarvainen kysyi heti "onko se niin?", johon ohi kävellyt Vihtori Metsola vastasi että "taitaa niin olla". Keskustelussa kiteytyi väkivaltaan perustunut hierarkia ja sen edellyttämä koitos. Kohtaus päättyikin puukkonujakkaan.73

Alfred Adler (1870–1937) lienee yksilöpsykologiassaan74 1910–1920-luvulla ensimmäisen kerran muotoillut käsitteen "protestimaskuliinisuus"(männlicher Protest). Adler lähti siitä, että miehuus oli arvostettua, dynaamista ja aktiivista, naiseus heikompaa, passiivista ja alistuvaa. Ilmiön perusta oli kulttuurinen – muuttuva, historiallinen. Adlerin mukaan jotkut yksilöt kompensoivat häpeäänsä, alemmuudentunnettaan kärjistetyn "miehisillä" piirteillä, protestimaskuliinisuudella.75 Protestimaskuliinisuus saattoi johtaa esimerkiksi valtaan alistamisen ilosta tai nöyrtymiseen liehittelyn vuoksi. Protestimaskuliinisuudessa yksilön koko elämänasenne (die Lebenschablone, der Lebenstil, the style of life) kiertyy omankuvan sosiaaliseen pönkittämiseen. Se, millaisia muotoja protestimaskuliinisuus saa, voi riippua yksilön itsetunnon luonteesta, läheisen intiimin ystävyyspiirin arvomaailmasta ja yhteiskunnallisten olojen suomista mahdollisuuksista. Itse asiassa protestimaskuliinisuudessa voi olla kysymys oikeudenmukaisuuden kokemisesta: käsitys siitä, minkälainen maailma on oikeudenmukainen, määräisi sen, miten sukupuolikin muovautuu osaksi identiteettiä.

Väkivallan tarve

Adlerin ja Eliaan ihmiskuvassa76 biologia luo sosiaalisuudelle lähtökohdan määräämättä kuitenkaan kausaalisesti sen sisältöä.77 Ihmisen persoonallisuus muovautuu prosessissa, jossa yhteiskunnallisia ja taloudellisia rakenteita ei eroteta sosiaalisesta.78

Nuorisohuliganismiin ja sen keskeiseen yhteiseen nimittäjään, väkivaltaan oli 1900-luvun alkupuolella monia yhdessä vaikuttavia syitä. Yhtäältä voimme korostaa sosiaalisyhteiskunnallista miljöötä nuorten lähimpänä kasvuympäristönä. Yksinhuoltajuus ei tee lapsista huligaaneja, mutta sata vuotta sitten pitkää työpäivää tehneen sekatyöläisen yksinhuoltajan lastenhoito-ongelmat tuntuivat kyllä perheen elämässä. Toistuva työttömyys puri perheen taloutta pahasti. Nuoruusiän sosiaalisesta pääomasta saattoivat puuttua sosiaalisesti kannattelevat ihmissuhteet. Väkivallan rakenteellisiin edellytyksiin kuuluivat myös viiteryhmät, jotka latasivat väkivaltaan myönteisiä elämäntuntoja: ystävyysverkoston merkitys väkivallan kyllästämän elämäntavan muotoutumisessa oli suuri. Mitä syvemmin nuori oli sidoksissa katuelämään, sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä oli omaksua väkivaltainen elämänasenne. Mitä kauemmin huliganismi jatkui sitä todennäköisempää oli, että kyseisestä ihmisestä tuli taparikollinen.

Sosiaalista omaksumista ei tarvitse käsittää ärsykkeen laukaisemaksi matkimiseksi, eikä sosiaalista miljöötä vain ihmismielen ulkoiseksi, objektiiviseksi rakenteeksi. Sosiaalinen omaksuminen on sekä kontrolloivaa että luovaa vuorovaikutusta. Siinä ihmiset nivoutuvat yhteen sisäisin sitein. Huligaanista väkivaltaa ei voi luokitella irrationaalisten affektin myllerrykseksi. Siihen liittyi intentionaalista toimintaa. Intentio rakentui identiteettiin. Siitä kumpusi myös protestimaskuliinisuus, joka leimasi elämänasennetta. Häpeän pelko muuttui yhteiskunnallisessa käytännössä häpäisemisen tarpeeksi. Sosiaalinen todellisuus synnytti jännitteitä ja pelkoa omasta kyvykkyydestä. Väkivalta oli poistavinaan uhkaksi koettua epämääräistä pahaa maailmasta.


Viitteet:

1. Koskela, Kari: Huligaanit. Katuelämää Helsingissä suurlakosta sisällissotaan. SKS. Helsinki 2002, 78-79. Takaisin

2. Suurlakosta lähtien tilastoitujen henkirikosten määrä ylipäätään oli Suomessa kasvanut: väkivaltaisinta oli Karjalan kannaksella. Myös Helsinki oli keskimääräistä väkivaltaisempi kaupunki. Lehti, Martti: Väkivallan hyökyaalto.1900-luvun alkuvuosikymmenten henkirikollisuus Suomessa ja Luoteis-Virossa. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Helsinki 2001, 4–5, 30–31, 10–19, 360–376. Takaisin

3. Manninen, Turo: Järjestysvalta järkkyy. Kaartit vastakkain ja Tie sotaan. Manninen Ohto (päätoim.): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920 1. Irti Venäjästä. Valtion Painatuskeskus. Helsinki 1992, 244–432; Koskela 2002, 26–46; Suomalaisen nationalismin kansankuvan murroksen peruskuvaus ks. Sarajas, Annamari: Viimeiset romantikot. Kirjallisuuden aatteiden vaihtelua 1800-luvun jälkeen. WSOY. Porvoo 1962.Takaisin

4. Työmies 27.12.1917; Uola Mikko: "Seinää vasten vain!" Poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917–1918. Otava. Keuruu 1998, 189.Takaisin

5. Koskela 2002, 47; Mervi Kaarninen huomauttaa, että 1920-luvulla oppikoulupoikiakin saatettiin nimittää huligaaneiksi. Kaarninen, Mervi: Nuoren tasavallan nuoriso-ongelmat. Aapola, Sinikka & Kaarninen, Mervi (toim.): Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia. SKS. Jyväskylä 2003, 221; Kaunokirjallisia aikalaiskuvauksia vuosisadan alkupuolen "huligaaneista" ks. ainakin Tarvas, Toivo: Kadun lapsia. Novelleja. Ahjo. Helsinki 1918; Lehtimäki, Konrad: Maailman kasvatti. Gummerus. Jyväskylä 1924; Järnefelt, Arvid: Huligaani ynnä muita kertoelmia. WSOY. Porvoo 1926; Einola Ahti H.: Hämärän lintuja. Kansanvalta. Helsinki 1933. Takaisin

6. Esimerkiksi Helsingin seudulta Haminaan palanneet nuorukaiset toivat mukanaan leveälahkeiset housut, pistotanssin ja omituisen kielen, joka aikalaisen mukaan "oli sellanen, että siitä ei ymmärtänyt tavallinen kuolevainen". Jos slangi ei maalaiseen kieleen tarttunut, tilalle saatettiin kehitellä omaehtoinen salakieli, jossa esimerkiksi "sinästä" tuli "näsi". Huomiota sekin herätti. Manu Teittisen haastattelut, MT 066 (Hamina/Pistotanssi). Suomen Pop & Jazz-arkisto. Takaisin

7. Kaarninen 2003, 217–237; Rajala, Juha: Rajaseudun huligaanit. Peltola, Jarmo & Markkola, Pirjo (toim.): Kuokkavieraiden pidot. Historian marginaalista marginaalihistoriaan. Vastapaino. Tampere 1996, 47–77; Rajala, Juha: Väkivallan julkistuminen symbolisena toimintana ja kontrollidiskursseina. http://www.uta.fi/laitokset/historia/tutkijakoulu/sivut/paperit/jraja.htm, 1.12.2003; Vehkalahti, Kaisa, Vuorelan kasvatuslaitoksen tytöt ja pahantapaisuuden sukupuoli 1900-luvun alun Suomessa. Aaltonen, Sanna ja Honkatukia, Päivi (toim.): Tulkintoja tytöistä. SKS. Helsinki 2002, 224–250; Vehkalahti, Kaisa: Jazztyttö ja naistenlehtien siveä katse. Immonen, Kari & Hapuli, Ritva & Leskelä, Maarit & Vehkalahti, Kaisa (toim.): Modernin lumo ja pelko. Kymmenen kirjoitusta 1800–1900-lukujen vaihteen sukupuolisuudesta. SKS. Helsinki 2000, 130–168; Markkola, Pirjo: Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870–luvulta 1910-luvulle. SHS. Helsinki 1994, 195–207; Pulma, Panu & Turpeinen, Oiva: Lastensuojelun historia. Lastensuojelun Keskusliitto. Helsinki 1987, 63–114. Takaisin

8. Väkivallan selityksissä konfliktinäkökulman mielekkyys kasvaa, kun ajallinen etäisyys nykyhetkeen kasvaa. Tällöin itse väkivallan käsite suhteellistuu, historiallistuu. Ks. väkivallan ja suurten historiallisen linjojen yhteyksistä Suomessa, Österberg, Eva & Bauge, Solvi (eds.): People Meet the Law. Control and Conflict-handling in the Courts. Universitetsförlaget. Otta 2000. Takaisin

9. Kireässä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa tilanteessa poliittisen väkivallan puolustajia ja tekijöitä oli 1917–1918 riittämiin. Konfliktinäkökulma sellaiseen väkivaltaan on hedelmällinen. Poliittinen väkivalta on kuitenkin luonteeltaan erilaista kuin huliganismi, vaikka yhtymäkohtia onkin. Takaisin

10. Näkökulma voi silti olla kokonaisvaltainen, kulttuurihistoriallinen. Ks. Immonen, Kari: Uusi kulttuurihistoria. Immonen, Kari ja Leskelä-Kärki, Maarit (toim): Kulttuurihistoria – Johdatus tutkimukseen. SKS. Helsinki 2001, 11–28; Korhonen, Anu: Mentaliteetti ja kulttuurihistoria. Ibid., 40-58; Elomaa, Hanna: Mikrohistoria johtolankojen jäljillä. Ibid., 59-74. Takaisin

11. Yliaho, Timo & Snellman, Hanna: Tehtaalainen Helsingissä. Museovirasto. Helsinki 1991; Koskinen, Juha: Kallion historia. Kallio-seura. Loviisa 1990; Rosén, Ragnar et al. (toim.): Helsingin kaupungin historia IV:1 ja IV:2. Helsingin kaupunki. Helsinki 1955 ja 1956; Waris, Heikki: Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle 1–2. SHS. Helsinki 1932 ja 1934. Takaisin

12. Koskela 2002, 155–179. Takaisin

13. Vuosisadan vaihteen liberaalin ideologian mukaan köyhyys oli seurausta moraalisesta rappiosta eikä sillä ollut yhteyttä ihmisen yhteiskunnallisen toiminnan rakenteellisiin seurauksiin. Ks. Pulma 1990, 182. Takaisin

14. Haapala, Pertti: Kun Yhteiskunta hajosi. Suomi 1914–1920. Painatuskeskus. Helsinki 1995, 49–148; Haapala, Pertti: Työväenluokan synty. Haapala Pertti (toim.): Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Vastapaino. Tampere 1990, 213–235; 1800-luvun lopun sosiaalipolitiikan suuntauksista ks. Pulma, Panu: Köyhästäkö kansalainen. Ibid. 180–193. Takaisin

15. Huligaanit-kirjan 244:ää ihmistä käsittävässä otoksessa oli 39 % sellaisia nuoria, jotka tulivat yksinhuoltajaperheestä. Koskela 2002, 173–175. Takaisin

16. Otoksesta viidennes (21 %) oli joutunut johonkin kunnan tai valtion ylläpitämään kasvatuslaitokseen. Koskela 2002, 173; Kasvatuslaitoksista viime vuosisadan alussa ks. Vehkalahti, Kaisa: Hilda ja Jenny huonoilla teillä. Aapola, Sinikka & Kaarninen, Mervi (toim.): Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia. SKS. Jyväskylä 2003, 239–259; Kaarninen 2003, 222–225; Pulma & Turpeinen 1987, 105–107, 179–187; Pulma viittaa Erkki Saaren 1951 tehtyyn tutkimukseen kasvatuslaitospojista vuosina 1921–1927. Sen mukaan 50 % pojista tuli ammattitaidottomien työläisten kodeista, 20 % oli aviottomia jafile:///C:/Users/Kari/Downloads/rs-mqf-1200 45 %:lla oli toinen vanhemmista kuollut. Perheen sosiaalisessa taustassa korostui moniongelmaisuus. Pulma & Turpeinen 1987, 183–185. Takaisin

17. Koskela 2002, 12–25; Humpries, Steven: Hooligans or Rebels. An Oral History of Working Class Childhood and Youth 1889–1939. Basil Blackwell. Oxford 1981; Neuberger, Joan: Hooliganism, Crime, Culture and Power in St Petersburg 1900–1914. University of California Press. Berkeley 1993; Nye, Robert A.: Crime, Madness and Politics in Modern France. The Medical Concept of National Decline. Princeton University Press. Princeton, N.J. 1984; Pearson, Geoffrey: Hooligan. A History of Respectable Fears. Macmillan Press. London 1983; Ks. myös Salmensaari, S.S.: Poikakysymys. Kokemuksia ja poimintoja kasvatusalalta. WSOY. Porvoo 1921, 121–127. Takaisin

18. Bergholm, Tapio: Satamien kova miehuus. Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.): Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan. Vastapaino. Tampere 1994, 49–62; Bergholm, Tapio: Masculinity, Violence and Disunity. Waterfront Strikers and Strikebreakers in Finnish ports in the 1920s and 1930s. International Journal of Maritime History 8 (1996):1, 23-42. Takaisin

19. Koskela 2002, 164–172; Nuorten ja lasten työnteosta ks. Kaarninen, Mervi: Nykyajan tytöt. SHS. Helsinki 1995, 54–61; Kaarninen 2003, 225–228; Rahikainen, Marjatta: Nuorena työhön. Lasten ja nuorten työnteko 1900–1970. Aapola, Sinikka & Kaarninen, Mervi (toim.): Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia. SKS. Jyväskylä 2003, 151–166; Kun tällaiselle elinkeinotoiminalle on rakenteellisia edellytyksiä, siihen kuuluvat kultuurimuodot voivat saada kantavuutta muuallakin kuin vain hämärästi leipänsä ansaitsevien joukossa. Takaisin

20. Poliiseista ja huliganismista Helsingissä, Koskela 2002, 41–46; Poliisista suomalaisessa politiikassa Hietaniemi, Tuija: Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917–1948. SHS. Helsinki 1992. Takaisin

21. Koskela 2002, 107–125, 128; Joidenkin sakilaisten kanssa päästiin iltamissa yhteistyöhön: soittotaitoinen sakilaisjohtaja saattoi järjestyksen vastineeksi päästä iltamiin esiintymään. Koskela 2002, 116; Jouko Siipi kertoo, että 1920–1930-luvuilla sakilaistyylisiä nuorukaisia oli työväenjärjestöjen tansseissa järjestysmiehinä. Siipi, Jouko: Pääkaupunkiyhteiskunta ja sen sosiaalipolitiikka. Rosén, Ragnar et.al. (toim.): Helsingin kaupungin historia V:1. Helsingin kaupunki. Helsinki 1962, 336. Takaisin

22. Durkheim, Émile: Itsemurha. Tammi. Helsinki 1985; Giddens, Anthony: Sociology. Polity Press. Cambridge 1992, 692–693; Sulkunen, Pekka: Johdatus sosiologiaan. WSOY. Porvoo 1999, 230–231, 202–204; Lehti 2001, 24–25. Takaisin

23. Durkheim 1985, 303 (suomennos Seppo Randell). Takaisin

24. Koskivirta, Anu: Sisäinen vihollinen. Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan viimeisinä vuosikymmeninä. Yliopistopaino. Helsinki 2001, 29–30; Vold, George B. & Bernard, Thomas J. & Snipes, Jeffrey B.: Theoretical Criminology. Oxford University Press. Oxford 1998, 140–141; Laine, Matti: Johdatus kriminologiaan ja poikkeavuuden sosiologiaan. Tietosanoma. Helsinki 1991, 47–49; Lehti 2001, 26–27. Takaisin

25. Vold & Bernard & Snipes 1998, 141–143, 156–157. Takaisin

26. Shaw, Clifford R. & McKay, Henry D.: Juveline Delinquency and Urban Areas. The University of Chicago Press. Chicago 1969, 3, 19–22, 170–189, 375–388; Sulkunen 1999, 179; Akers, Ronald L.: Criminological theories. Introduction, Evaluation, and Application. Roxbury Publishing Company. Los Angeles 2000, 139–143; Chicagon sosiologeja on syytetty kehäpäättelystä: ensin määritellään alue disorganisoiduksi siellä olevan rikollisuuden vuoksi ja sitten rikollisuutta selitetään disorganisoitumisella. Laine 1991, 45–47. Takaisin

27. Vrt. Shaw & McKay 1969, 18–22. Koulukunnan malliin kuului käsitys jatkuvasta muuttovirrasta alueelle ja sieltä pois. Helsingissä Sörkkaan vuosisadan vaihteessa jäätiin kuitenkin asumaan. Helsingistä ei ehkä muutoinkaan tuohon aikaan ole löydettävissä aivan samanlaisia "vyöhykkeitä" kuin mitä Robert E. Park and E. W. Burgess hahmottivat Chicagosta, jossa teollinen kehitys oli ollut dynaamisempaa ja väestönkasvu maahanmuuton vuoksi nopeampaa. Takaisin

28. Mertonin mukaan ristiriidasta kehkeytyi erilaisia toimintastrategioita. Yhtä niistä hän kutsui innovatiiviseksi. Sellaisen strategian valinnut halusi menestyä, mutta hylkäsi legitiimit keinot. Asenne oli yleisintä alaluokissa ja pienryhmissä. Merton, Robert K.: Social Theory and Social Structure. The Free Press. New York 1968, 185–248; Akers 2000, 143–145; Lehti 2001, 26–27; Vold & Bernard & Snipes 1998, 158–164; Sulkunen 1999, 97–98; Laine 1991, 59–61. Heikki Ylikankaan tulkinta puukkojunkkariuden syistä Pohjanmaalla 1800-luvulla nojaa ainakin implisiittisesti Mertonin teoriaan. Takaisin

29. Työteliäisyyttä, rehellisyyttä ja sinnikkyyttä arvostettiin sekä keskiluokan, ns. "paremman väen" että työväestön piirissä Suomessa 1900-luvun alussa. Erot liittyivät taloudellisen varallisuuden lisäksi habitukseen, ns. sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan. Takaisin

30. Koskela 2002, 220–226. Takaisin

31. Koskela 2002, 67–74.Takaisin

32. Stadilaishaastattelut II, Martta Järvelä-Salminen. Oy Yle Ab. Helsingin kaupunginarkisto. Takaisin

33. Akers 2000, 71–74; Vold & Bernard & Snipes 1998, 183–189; Laine 1991, 75–76; Sutherland, Edwin H. & Cressey, Donald R.: Principles of Criminology. J.B. Lippincott Company. Chicago 1960, 74–96, 138–250. Sutherland ei puuttunut siihen, miksi huliganismista yleensä iän karttuessa luovutaan.Takaisin

34. Amerikkalaisen kriminologin Travis Hirschin mukaan rikollisuus johtuu kontrolloivien sosiaalisten siteiden puuttumisesta. Hänen mukaansa on harhaanjohtavaa kysyä sitä, miksi ihmiset tekevät rikoksia: on kysyttävä sitä, miksi he eivät niitä tee. Hirschi lähtee liikkeelle ikään kuin hobbeslaisesta ihmiskuvasta, jossa vain kontrolloivat siteet estävät "kaikkien sodan kaikkia vastaan". Hirschi, Travis: Causes of Delinquency. California University Press. Berkely 1971, 10–11, 30–34, 225–232; Akers 2000, 99–101; Laine 1991, 75–76. Myöhemmin teoksessa A General Theory of Crime (1990) Hirschi on nostanut lapsuudessa muotoutuvan yksilön sisäisen kontrollin kriminologiansa peruspilariksi. Ks. Taylor, Claire: The Relationship between Social and Self-control: Tracing Hirschi’s Criminological Career. Theoretical Criminology 5 (2001):3, 369–388. Myös Eliaan ja Durkheimin näkemyksiä pidetään kontrolliteoreettisina. Lehti 2001, 25. Takaisin

35. Messerschmidt, James: Masculinities and Crime. Rowman & Littlefield Publishers Inc. Boston 1993. Takaisin

36. Koskela 2002, 47–106. Takaisin

37. Koskela 2002, 40–42, 92–93, 98–99. Takaisin

38. Helsingin poliisilaitos, IV piiri. Ilmoituspäiväkirjat 1912, Ab I 67. Kansallisarkisto (KA). Takaisin

39. Albert K. Cohen asetti klassisessa teoksessaan Delinquent Boys. The Culture of the Gang. The Free Press. Glencoe 1955 kyseisen tarkoituksettomuuden nuorisorikollisen alakulttuurin yhdeksi keskeiseksi piirteeksi. Takaisin

40. Pajuoja, Jussi: Väkivaltainen nuoriso. Hoikkala, Tommi (toim.): Törmäävät tulkinnat. Kirja nuorista ja nuoruudesta. Gaudeamus. Helsinki 1991, 143. Takaisin

41. Koskela 2002, 63–64; Takapuoleen puukottaminen saattoi olla osasyynä hengenmenetykseenkin. Elokuussa 1919 23-vuotias "joutilas" kuljeskeli Kalliossa pitkin Toista linjaa housut verestä märkinä. Kahdentoista päivän kuluttua mies kuoli Kirurgisessa sairaalassa. Helsingin poliisilaitos, IV piiri. Ilmoituspäiväkirja 1919, Ab 112, ilm. no. 1480, KA. Takaisin

42. Katz, Jack: Seductions of crime. Moral and sensual attractions in doing evil. Basic Books. New York 1988, 23–26, 80–113 ja passim; Esimerkiksi edellä mainittu Iso-Viki puolusti 1913 ohikulkijaan kohdistunutta väkivaltaista hyökkäystään sillä, että uhri seisoi paikallaan pakenematta, vaikka näki Vikin tulevan, Koskela 2002, 79; Kriminologian neutralisoimistutkimuksesta ks. myös Kivivuori, Janne: Rikoksen perustelutapojen tutkimusperinne. Oikeus 22 (1993):1, 26–39; Kivivuori, Janne: Understand and Punish. The Culture of Juveline Transgressions in the Context of a Welfare State. National Research Institute of Legal Policy. Helsinki 1994, 11–68, 103–121, 220–229. Kyseisessä väitöksessään Kivivuori tutkii sitä, miten nuoret rikoksentekijät selittävät motiivejaan heitä kontrolloivien "ymmärtäjien" ja "sosiaalistajien" puhunnalla. Takaisin

43. Martti Lehti nimittää ilmiötä huvitteluväkivallaksi ja toteaa sen juurien olevan ns. kylätappeluperinteessä. Lehti 2001, 94, 109–115; Haavio-Mannila, Elina: Kylätappelut: Sosiologinen tutkimus Suomen kylätappeluinstituutiosta. WSOY. Porvoo 1958. Takaisin

44. Lehden mukaan huvitteluväkivalta on ajanjakson henkirikostyypeistä "kaikken miehisin". Lehti 2001, 109. Takaisin

45. Koskela 2002, 100–128.Takaisin

46. Manu Teittisen haastattelut, MT 066 (Hamina/Pistotanssi). Suomen Pop & Jazz-arkisto; Koskela 2002, 117–118, 147–148; Pisto-sanaan latautui kaksimielinen viesti: venäjän pizhda on suomeksi vittu. Jalkanen, Pekka & Kurkela, Vesa: Suomen musiikin historia. Populaarimusiikki. WSOY. Porvoo 2003, 180-181. Takaisin

47. Manu Teittisen haastattelut, MT 078 (Erik Lindström). Suomen Pop & Jazz Arkisto. Takaisin

48. Lehden "ryypiskelyväkivallan" käsite sopii tähän. Lehti ei mainitse kyseiselle toiminnalle "muuta motiivia kuin osapuolten, syyllisen tai uhrin humalainen aggressiivisuus". Lehti 2002, 92. Takaisin

49. Elias, Norbert: Saksalaiset. Valtataistelu ja habituskehitys 1800– ja 1900–luvuilla. Gaudeamus. Tampere 1997, 45–53; Ks. myös Fletcher, Jonathan: Violence and Civilization. An Introduction to the work of Norbert Elias. Polity Press. Cambridge 1997, 125–134. Takaisin

50. Spierenburg, Pieter: Knife Fighting in Early Modern Amsterdam. Spierenburg Pieter (ed.): Men and Violence. Gender, Honor, and Ritual in Modern Europe and America. Ohio State University Press 1998, 103–127; Spierenburg pitää perusteltuna Eliasiin nojaavaa teesiä, että valtion kehitys uudella ajalla muovasi läntisessä Euroopassa väkivaltaa instrumentaaliseen suuntaan: mielijohteinen tai ritualistinen väkivalta keskittyi entistä enemmän vapaa-aikaan. Spierenburg, Pieter: Masculinity, Violence and Honor. An Introduction. Ibid. 13. Takaisin

51. Renvall, Pentti: Nykyajan historiantutkimus. WSOY. Porvoo 1965, 97–116, 328–349. Takaisin

52. Verkko, Veli: Lähimmäisen ja oma henki. Sosiaalipatologisia kysymyksiä Suomen kansasta. Gummerus. Jyväskylä 1949; Jaakkola, Risto: Väkivaltarikosten kulttuurihistoriaa. Endén, Rauno (toim.): Historian päivät 1985. Historiallinen Arkisto 88. SHS. Helsinki 1986, 325–327, 330; Henkirikoksissa oltiin yleensä humalassa. Lehden mukaan pirtu kärjisti väkivaltaa. Lehti 2001, 324. Takaisin

53. Apo, Satu: Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja kulttuuriin. SKS. Helsinki 2001. Takaisin

54. Johan K. Harjun kokelmat, 7595/1970 (Johan K Harju). Kansanrunousarkisto. SKS. Takaisin

55. Peltonen, Matti: Kerta kiellon päälle. Suomalainen kieltolakimentaliteetti. Hanki ja jää. Hämeenlinna 1997, 65–68, 73–81, 87, 103–107, 112; Koskela 2002, 36–40. Takaisin

56. Kilpi, Sylvi-Kyllikki: Sörnaisten tyttö. Päiväkirja. Tammi. Helsinki 1964, 139. Takaisin

57. Koskela 2002, 130–131. Takaisin

58. Koskela 2002, 131–136. Asut lienevät vaihdelleet pukeutujasta riippuen. Vaatetuksessa yhdisteltiin arkisia aineksia ja virikkeitä, joita satamien ja luultavasti myös elokuvien kautta Helsinkiin levisi. Samantyyppistä muotia oli samoihin aikoihin myös Pariisin ja Lontoon laitaseuduilla. Takaisin

59. Johan K. Harjun kokoelmat, 2047/1965 (Lauri Mäntylä). Kansanrunousarkisto. SKS. Takaisin

60. Tyylistä on kuitenkin vaikea lukea Birminghamin yliopiston kulttuuritutkijoiden 1970-luvulla esittämän alakulttuuriteorian mukaista "semiootista sissisotaa", yhteiskunnallisen luokkataistelun spesifiä muotoa. Alakulttuuriteoreetikot näkivät kapitalismin vastaista symboliikkaa sielläkin, missä kyse oli rasismista ja ennakkoluuloista. Tyyliä on ehkä luontevampaa tulkita yksinkertaisesti erottumiseksi läheisimmästä viiteryhmästä, työväestöstä ja yhteenkuuluvuudun lujittamiseksi kuin vastarinnaksi ns. hallitsevan luokan kulttuurista hegemoniaa vastaan. Jaana Lähteenmaa pitää alakulttuuriteorian hedelmällisenä perinteenä käsitystä, jonka mukaan alakultuurit ovat "imaginaarisia ratkaisuyrityksiä kulloinkin akuutteihin modernisaation tuottamiin yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksiin". Myös tietynlainen homologinen oletus tyylin ja mentaliteetin tai tyylin ja sosiaalisen miljöön välillä voi hänen mukaansa olla antoisaa. Lähteenmaa, Jaana: Alakulttuuriteori. Hoikkala, Tommi (toim.):Törmäävät tulkinnat. Kirja nuorista ja nuoruudesta. Gaudeamus. Helsinki 1991, 255–263; Cohen, Stanley: Folk devils & Moral Panics. The Creation of the Mods and Rockers. Basil Blackwell. 3rd ed. 1980 (1972), i–xxxiv; Gelder, Ken: Introduction to part two. Gelder, Ken & Thornton, Sarah (eds): The Subcultures Reader. Routledge. London 1997, 83–89, 145–148; Näkökulmia alakulttuuriteoriaan ks. myös Clarke, John: Defending ski-jumpers. A Critique of Theories of Youth Subcultures. Ibid.,175–180; Stratton, Jon: In the Importance of Subcultural Origins. Ibid., 181–190; Thornton, Sarah: The Social Logic of Subcultural Capital. Ibid., 200–209; Puuronen, Vesa: Johdatus nuorisotutkimukseen. Vastapaino. Tampere 1997, 104–113; Ks. myös Turner, Graemer: British Cultural Studies. An Introduction. Routledge. London 2003 (third ed.), 38–41, 62–65, 91–94, 143–152. Takaisin

61. Messerschmidt kritisoi voimakkaasti funktionalistista sukupuolirooliteoriaa biologismista, vallan ja sukupuolten rakentumisen huomioimatta jättämisestä. Messerschmidt 1993, 14–30; Ks. myös Connell, R.W.: Gender. Short Introduction. Polity Press. Cambridge 2003 (2002), 123–124; Connell, R.W.: Maskuliniteter. Daidalos Ab. Göteborg 1996 (1995), 38–46; Connell, R.W.: Gender and Power. Society, the Person and Sexual Politics. Polity Press. Cambridge 1991(1987), 47–54; Eliaan funktiokäsitteeseen kuuluvat myös valtasuhteet: sosiaaliset suhteet ovat riippuvuussuhteita, eivät harmonisen struktuurin osia. Elias, Norbert: What is sosiology. Hutchinson. London 1978, 74–76, 93; Fletcher 1997, 56–57. Takaisin

62. Koskela 2002, 86. Takaisin

63. Koskela 2002, 98. Takaisin

64. Koskela 2002, 134–135. Takaisin

65. Koskela 2002, 83. Takaisin

66. Aukusti Jalkanen, A-K 1842/1970. Kansanperinteen arkisto. Tampereen yliopiston Musiikkitutkimuksen laitos. Jalkasen mukaan "niijjen vihhaan ku ei jouvu ja viinasta pittää ihtensä erossa ja niistä sakilaisista, hyvä on olla Helsingissä". Takaisin

67. Yhteisön naisiin kohdistuva kontrolli ei muutoinkaan ole ollut mitenkään ainutlaatuista. Esimerkiksi Suomessa 1917–18 miesten mieliä kiihdyttivät venäläisten kanssa seurustelleet suomalaiset naiset, "ryssänmorsiamet", "ryssän hentut". Uola 1998, 104–107; Sama ilmiö toistui toisen maailmansodan jälkeen monissa maissa suhtautumisessa saksalaisten kanssa seurustelleisiin naisiin. Takaisin

68. Connell 1991; Connell 1996; Connell, R.W.: Arms and the man. Using the new research on masculinity to understand violence and promote peace in the contemporary world. Breines, Ingeborg & Connell, Robert & Eide, Ingrid (eds.): Male roles, masculinities and violence. Unesco. Paris 2000, 21–32; Connell 2003; Sukupuolisuuden tutkimus on nykyisin julkaisuvolyymiltaan huimaa. Suomessa maskulinismin diskursseista esim. Jokinen, Arto: Pansssaroitu maskuliinisuus. Mies, väkivalta ja kulttuuri, Tampere University Press. Tampere 2000; Jokinen, Arto: Tuntuu mieheltä. Jokinen, Arto (toim.): Mies ja muutos. Kriittisen miestutkimuksen teemoja. Tampere University Press. Tampere 1999, 15–30 ja Jokinen, Arto (toim): Yhdestä puusta: maskuliinisuuksien rakentuminen populaarikulttuureissa. Tampere University Press. Tampere 2003; Ks. myös Sipilä, Jorma & Tihonen, Arto (toim.): Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan. Vastapaino. Tampere 1994. Takaisin

69. Messerschmidt 1993, 82; Messerschmidt 1997, 9–12; Connell 1991, 183–188; Connell 1996, 48, 67, 96, 100–101, 106 ja passim; Connell 2003, 59–66. Takaisin

70. Suomessa 1910–1929 henkirikosten tekijöistä miehiä oli 95–98 %, uhreista 90–95 %. Keskiältään tekijät ja uhrit olivat 26–29-vuotiaita ja "humalassa" 74–80 prosenttisesti. Lehti 2001, 35. Takaisin

71. Messerschmidt 1993; Messerschmidt, James W.: Crime as structured action: gender, race, and crime in the making. Sage. Thousands Oaks 1997, 3–12; Messerschmidt, James W.: Men Victimizing Men. Bowker, Lee H. (ed.): Masculinities and Violence, Sage, Thousands Oaks 1998, 126–132; Messerschmidt, James W.: Nine Lives. Adolescent masculinities, the Body and Violence. Westview Press. Boulder 2000, 1–14. Messerschmidtin käsityksiä maskuliinisuuksista voi verrata teoriaan väkivallan alakulttuurista. Ks. Wolfgang, Marvin E. & Ferracutti, Franco: The Subculture of Violence. Towards an Integrated Theory in Criminology. Tavistock Publications. London 1967, 140–163; Jaakkola 1985, 330–331. Takaisin

72. Astetta abstraktimpi on ajatus, että nämä pikkurikolliset huligaanit ovat osa Connellin hahmottelemaa hegemonista maskuliinisuutta. Ratkaisevaa lienee se, millä tavalla asetamme esimerkiksi herrasväen miehet ja marginaaliset työväen miehet samaan ryhmään. Toisaalta nuorten huligaanienkaan joukossa väkivaltaisia eivät olleet vain miehet. Kutsutaanko miesten ja naisten tekemiä samoja asioita eri nimillä? Onko tällöin perusteena sittenkin biologinen ero? Messerchmidtin/Connellin näkemysten eri tavoin painottunutta kritiikkiä ks. esim. Gadd, David: Masculinities, Violence and defended psychological subjects. Theoretical Criminology (TC) 4, (2000):4, 429–449; Hood-Williams, John: Gender, Masculinities and crime: from structures to psyches. TC vol 5, (2001):1, 37–60; Hayslett-McCall, Karen L. & Bernard, Thomas J.: Attachment, Masculinity and self-control: A theory of male crime rates. TC 6, (2002):1, 5–33; Hall, Steve: Daubing the drudges of fury: Men, violence and the Piety of the ‘hegemonic masculity’ thesis. Ibid., 35–61; Jefferson, Tony: Subordinating hegemonic masculinity. Ibid., 63–88; Connell, R.W.: On hegemonic masculinity and violence: Response to Jefferson and Hall. Ibid., 89–99; Miller, Jody, The strengths and limits of ‘doing gender’ for understanding street crime. TC 6, (2002):4, 433–460; Messerschmidt, James W.: On gang girls, gender and a structured action theory: A reply to Miller. Ibid., 461–475. Takaisin

73. Koskela 2002, 230-231. Takaisin

74. Adler arvosteli, osin hyvin naiivin teleologisessa psykologiassaan jyrkästi Freudin viettiteoriaa biologispohjaisesta determinismistä. Tiedostamaton oli Adlerin mukaan integroitunut tietoiseen. Adlerin mukaan yksilö tasapainoili yhteisötunteen (Gemeinschaftsgefühl) ja individualistisen vallanjanon välillä. Adlerin ihanne oli yhteisötunteeseen kasvanut ihminen: mitä enemmän ihminen oli yksilöllinen sitä tasapainoisempaa hänen sosiaalisuutensa oli. Ratkaisevaa Adlerille oli lapsuus. Yksilön intentioita ohjasi yksilön omakuva tai käsitys itsestään. Ihmistä oli mahdollista ymmärtää hänen pyrkimyksensä, tietoisen tai tai tiedostamattoman päämääränsä kautta. Adlerin mukaan yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus syntyy viime kädessä alemmuudentunteesta juontuvan, kyltymättömättömän ylemmyydentunteen ohjaamana. Adlerin ajattelusta ks. Adler, Alfred: The Individual Psychologie of Alfred Adler. A Systematic Presentation in Selections From His Writings. Edited by Ansbacher, Heinz L. & Ansbacher, Rowena. Basic Books. New York 1956. Takaisin

75. Adler, Alfred:Praxis und Theorie der Individualpsychologie.Vorträge zur Einführung in die Psychotherapie für Ärzte, Psychologen und Lehrer. Verlag von J.F. Bergmann. München 1920, 11–15; Adler, Alfred: Der Psychische Hermaphroditismus im Leben und in der Neurose. Wexberg, Erwin (redig.): Heilen und Bilden. Bergmann. München 1928, 76–84; Adler, Alfred: Social Interest. Oneworld Publications. Boston 1998, 10–11, 54–55, 97; Ks. myös Alfred, Adler: Menschenkenntnis. Vierte Verbesserte Auflage. Verlag von S. Hirzel. Leipzig 1931, 93–116; Connell 1991, 199; Connell 1996, 23, 31–32; Säävälä, Hannu: Mieheyden psykologiaa. Jokinen Arto (toim.): Mies ja muutos. Kriittisen miestutkimuksen teemoja. Tampere University Press. Tampere 1999, 57, 59. Takaisin

76. Eliaan ihmiskuvasta ks. esim. Elias, Norbert: The Civilizing Process. State Formation and Civilization. Basil Blackwell. Oxford 1982, 230–231, 244–245, 286, 292–293 ja passim.; Elias, Norbert: The Society of Individuals. Basil Blackwell. Oxford 1991, 20–36, 169–171, 186–188 ja passim; Fletcher 1997; Mennell, Stephen: Norbert Elias. An Introduction. University College Dublin Press. Dublin 1998 (1992), 100, 161, 192–193, 200–220, 223–224; Vrt. Berger, Peter L. & Luckmann, Thomas: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. Gaudeamus. Helsinki 1994 (1966). Takaisin

77. Hayslett-McCall ja Bernard esittävät kehityspsykologiaan vedoten, että lapsen tarve yksilöivään, vastavuoroisiin ja suojaaviin sosiaalisiin suhteisiin on myötäsyntyistä: ihminen ei syntyessään ole "tabula rasa". Hayslett-McCall & Bernard 2002, 5–33. Takaisin

78. Myös evoluutiopsykologia tarkastelee ihmistä tällä tavoin kokonaisesti: kyky väkivaltaan voidaan perustellusti nähdä ihmislajin luonteenpiirteeksi. Ks. esim Pinker, Steven: The Blank Slate. The Modern Denial of Human Nature. Penguin Group, New York 2003. Yksilöiden ja yksilöityjen yhteisöjen väkivallan selittäminen evoluutiopsykologisesti lienee historiantutkimuksessa ongelmallisempaa. Ks. esim. Adler, Jeffrey S.: Evolutionary Psychology and Plebeian Violence in Industrial Chicago 1875-1920. Journal of Social History 36 (2003):3, 541-560. Takaisin