LAPIN KRONIKKA 1999
VAELLUS LEMMENJOEN KANSALLISPUISTOSSA 25.7-30.7.1999

Kronikoitsija: Ilkka Koskela, 14 v., Markku Koskela, 52 v. täydensi

Muut vaeltajat:
Anssi Koskela, 11 v. ( kronikan värivalinta)
Kari Koskela, 40 v.(last but not least)

 

Alueen kartta

Reitti lyhykäisyydessään

ALOITUSPÄIVÄ: Su 25.7. 1999

Aloitimme(kuva lähdöstä) vaelluksen Lemmenjoen Njuorgalahden retkeilykeskuksesta. Matkan aikana sää oli pääosin hyvä, joskin välillä tietenkin sateli. Paljon hyttysiä! Ne häiritsevät kävellessäkin, tauoista puhumattakaan. Pakko liikkua koko ajan. Hyttyshatusta on kyllä ollut hyötyä. Matkaa tehtiin tänään 9 km. Oma rinkkani painaa jostain syystä vain n. 14 kg, hieno juttu. Sataa.

Ai niin, ylitimme tänään Lemmenjoen jonka vartta seuraamme. Ylityspaikka oli kahlaamo Jonekielisen kohdalla. Vesi oli veneväylän kohdalla sen verran syvää, että housut oli pakko ottaa pois. Jokea ylittäessämme havaitsimme, että Anssin kumisaapas on puhki. Kumisaapas oli lainassa Mammalta, mestari Anssi oli näet unohtanut omat saappaansa Kesälahdelle.

Koko illan tihuutti vettä. Pidettiin kuitenkin nuotiota, jonka Kari taitavasti sytytti(nooh.. ei se nyt niin taitavasti ollut, lat. huom.). Paikattiin Anssin saapas. Markku melkein poltti syylinkiinsä reiän kuivatellessaan nuotiolla. Hyvin alkaa. Sataa.(kuva leiripaikasta)

Ma 26.7.

Herättyämme ja syötyämme yms. lähdimme liikkeelle. Aluksi kiersimme kahlaamon kohdalla olevan soisen kattilan ja jatkoimme sitten länteen kaunista erämaista Lemmenjokivartta seuraten. Käveltyämme puolisen kilometriä Karin piti pysähtyä kohentelemaan rinkkaansa, jolloin Anssi huomasi unohtaneensa hyttyshattunsa leiripaikalle. Markku puolestaan huomasi että olimme jatkaneet väärään suuntaan sata metriä sitten ohitetussa risteyksessä. Palattuamme risteykseen ja Markun haettua unohdetun hyttyshatun piti meidän ylittää pieni joki. Kaikkeen edellämainittuun kului puolitoista tuntia.

Käveltyämme taas pari tuntia pidimme Härkäkosken nuotiopaikalla viihtyisän kahvitauon, sillä koko aamun jatkunut sade oli loppunut jonkin aikaa sitten. Rannalla oli varauskämppä, jossa oli asukkaat, pariskunta. Emme käyneet juttusille vaan kohta jatkoimme taas matkaa.

Jonkin ajan kuluttua saavuimme Ravadaskönkään putouksille. Jätimme rinkat Ravadasjokea ylöspäin noudattelevan polun varteen, ja menimme ilman niitä putouksille. Jyrkässä rinteessä oli poron raadellut jäännökset – eläviä poroja emme vielä olleet maastossa nähneetkään.

Hurja Ravadasjoki syöksyi tunturiylängöltä Lemmenjoen syliin kolmella loikalla. Kun kiipesi alimman putouksen päälle löysi suvannon ja siihen purkautuvan uuden putouksen ja sen takana vielä kolmannen. Niiden takaa joki luikerteli syvässä kanjonissa. Tätä katsellessa vierähti taas tunti. Palasimme rinkoille ja jatkoimme matkaa polkua pitkin. Kolmisen kilometriä käveltyämme löysimme sopivan leiripaikan Ravadasjoen ja Maddib Ravaksen yhtymäkohdassa, jossa nyt riipustan. Saimme seuraa pariskunnasta joka oli tullut iltaveneellä Ravadaskönkäälle ja sieltä tänne. Meille tuli matkaa tänään 11 km. Minäkin muuten poltin tänä iltana sukkaani reiän.(Eipä ollut Ilkka sinä iltana ainoa, lat. huom.)

Ti 27.7.

Rankka päivä! Heräsimme aamulla auringonpaisteeseen, ja lähdimme kello yhdentoista maissa. Pariskunta lähti jo aiemmin. Kävelimme runsaat neljä kilometriä kunnes ja erosimme merkitystä polusta, joka kääntyi länteen Morgamin Kultalaa kohti. Me jatkoimme luoteeseen Maddib Ravadaksen vartta. Siinä oli polku mutta poikkesimme siltäkin oikealle oikaistaksemme Maarestatunturin jalustan kautta. Markku halusi testata suunnistajan taitojaan. Reitti ei vaikuttanut vaikealta ja oikaisi vajaan kilometrin. Tämä osuus oli ainakin minulle kuitenkin päivän rankin vaihe: jomottava kipu olkapäissä, kuumuus sekä hyttyshatun sisään pääsevät hirvikärpäset ja hyttyset tekivät olon melko tukalaksi. Tätä jatkui kunnes laskeuduimme alas erään puron varrelle. Ylitimme sen ja jatkoimme matkaa vielä jonkin matkaa, kunnes vastaan tuli toinen puro. Olimme nyt Landjoaivin tunturiylängön itäpäässä. Olimme jättämässä Lemmenjokilaakson alankojen vehreät metsämaat ja nousu karulle ylängölle oli edessä. Siinä päätimme pitää tunnin mittaisen kahvitauon.

Lähdimme sitten vähitellen kiertämään Landjoaivi- tunturin pohjoisrinnettä myöten sen toisella puolella sijaitsevaa Vaskojoen autiotupaa kohti. Hienot maisemat! Mutta vielä tunturin päällä ollessamme meidät yllätti kova sade, jonka kova viima käänsi vaakatasoon piiskaamaan kasvoja. Onneksi se ei kauan kestänyt, kohta kiikaroimme avaraa maisemaa auringon kurkistellessa pilvien lomasta. Näimme paikan missä autiotuvan piti sijaita pohjoiseen luikertelevan Vaskojoen ja siihen idästä yhtyvän Roavveojan yhymäkohdassa.

Vaskojoki! Vajaa kymmenen vuotta sitten se katkaisi Reinon ja Markun tien kohti länttä ja Kietsimätuntureita, jotka nytkin kohottelivat rotevia olkapäitään kaukana lännessä. No – nyt ei ollut tarvetta sitä ylittää.

Mutta Roavveoja meidän piti ylittää, jos mielimme autiotuvalle. Sinne päästäksemme piti kiertää soinen laakso, jossa välkkyi monen lammen ja pikkujärven silmä. Päätimme kaartaa pohjoisen kautta missä lujaa maata oli enemmän. Alkoi pitkä laskeutuminen tunturilta alas. Jouduimme kävelemään koko ajan rehevämpiä rinteitä alas, ja vastaan tuli jopa rinnesoita. Hyttyset pöllysivät ympärillä. Märkä metsä kasteli ja alemmas päästyämme tulimme läpimärkinä soiseen metsään, joka kumpuili alas tunturin rinnettä. Kohta edelle rientänyt Anssi(Anssi oli aina muita askelen tai kaksi edellä - myös harhapoluilla, lat. huom.) yhytti polun joka tuli Landjoaivin länsirinteeltä. Sitä pitkin jonkin matkaa taivallettuamme tuli vastaan pieni puro, suo ja sen takana Roavveoja. Sillaksi oli kaadettu pari puun runkoa. Polku kääntyi nyt länteen Roavveojan vartta reunustavia soita kierrellen. Soilla oli hilloja mutta halu päästä perille oli jo niin polttava ettemme pysähtyneet niitä poimimaan.

Pian vastaan tuli poroaita. Siinä oli portti. Siitä läpi ja muutaman sadan metrin tarpomisen jälkeen tulimme perille autiotuvalle. Kamalasti hyttysiä. Kävimme uimassa, vaihdoimme vaatteita, söimme ja olen nyt teltassa, johon toimme tuvasta patjat. Luksusta. Nukumme mieluummin teltassa kuin tuvassa, koska tupa on täynnä hyttysiä, mutta telttaan ne eivät pääse. Huomenna on LUPPOPÄIVÄ! Matkaa tänään 21 km.

Autiotupa oli vasta uusittu, siinä oli myös varauspuoli ja sauna. Yleisellä puolella oli muovipatjat ja Karin idea oli että siirsimme ne telttaan. Kämpässä ei tehnyt hyttysten takia mieli nukkua. Kävijöitä autiotuvassa oli vähemmän kuin olisi odottanut, merkintöjä oli noin viikon väliajoin. Joku oli jokin aika sitten nähnyt lähellä karhun jättämän haaskan.

Pojat menivät nukkumaan mutta Kari ja Markku istuivat vielä nuotion äärellä vaatteita kuivattaen ja kurkkua teellä kostuttaen. (Tämä on totinen tosi - silkkaa teetä, lat. huom.)

Ke 28.7.

Tänään on lomapäivä. Kävimme ilman rinkkoja juomassa kahvit Landjoaivin huipulla. Anssi keräsi matkaevääksi puoli pakillista hilloja nekin nautimme tuossa tuulisessa ympäristössä. Landjoaivi on Lemmenjoen alueen toiseksi korkein tunturi, 593 metriä merenpinnasta. Tunturi on hyvin laakea, jääkausi höyläsi sitä niin että Morgan Viibus jäi korkeammaksi.

Markku on Reinon kanssa käynyt tunturilla kymmenisen vuotta sitten.

Minua on nukuttanut armottomasti koko päivän. Matkaa tänään kymmenisen kilometriä.

Poikien sadetakit alkoivat hajota. Saumat aukeilivat ja muovi alkoi harteista murentua ja irrota. Markku ja Kari paikkasivat ne teipillä ja muovipussilla. Ei meitä tekstiilivaeltajiksi voi kutsua. (Täällä katsotaan mies eikä nuttu..., lat. huom.) Vanha telttakaan ei pidä enää vettä… Puolet varusteista joutaa kaatopaikalle retkeltä palattuamme. Onneksi on keskikesä. Kuukauden päästä tällaiset asiat olisivat vakavampia.

Markku kävi illalla tutkimassa, olisiko alankoreitti Vaskojokivartta etelään ja sitä kautta Morgamin Kultalaan mahdollinen. Silloin ei tarvitsisi toista kertaa nousta Landjoaivin rinteelle, mistä luonnollisin reitti kulki. Roavvojan yli pääsi riukusiltaa pitkin. Sen takana oli metsäsaareke, vasemmalla luikerteli suolla joki, joka muutaman kilometrin päässä kiertyisi eteemme ja joutuisimme ylittämään sen. Tällä kohtaa se oli syvä ja leveä.

Vastaan tuli poroaita jonka alitse Markku ryömi ja pian sen takana alkoi suo. Markku kulki sitä vajaan kilometrin. Suo oli kyllä ylitettävissä mutta millainen oli sen takana joki ja joen takana oleva maasto? Varovaisuus voitti. Matka Morgamin Kultalaan oli pitkä. Soinen, raskas reitti ja mahdollinen ylityspaikan hakeminen saattoi olla nuorimpien vaeltajien kärsivällisyydelle liian kova koettelemus. (Vanhemmat vaeltajat puolestaan janosivat soista taivalta koettamaan, lat. huom) Markku päätti ehdottaa ylänköreittiä alun nousun raskaudesta huolimatta..

Pojat olivat hänen palatessaan jo menneet nukkumaan. Kämpälle oli tullut kolme nuorta miestä, kalastajia. Olivat tulleet Morgamin Kultalasta, samaa reittiä jota me huomenna kulkisimme. Matka näytti ottaneen voimille. Siitä huolimatta kaverit kirmailivat tuvan pihamaalla yöselässä varsin äänekkäästi.

To 29.7.

Ohhoh…jalat ovat kipeät. Nukuin muuten viime yönä 13 tuntia! Lähdimme Vaskojoen kämpältä, jätimme kalamiehet sinne koisaamaan. Kiipesimme taas aluksi Landjoaivin rinnettä. Nousu kesti runsaan tunnin ja sujui yllättävän helposti. Kapustarinnat viheltelivät jatkaessamme ylänköä kohti Morgamin Kultalaa. Kiersimme Landjoaivia kuten toissa päivänä mutta nyt etelän puolelta. Aurinko paistoi, tuuli oli myötäinen ja avarat tunturinäkymät ympärillä virittivät matkalaisten mieliin duurisoinnun. Kävelimme n. 10 km neljässä tunnissa. Tällä osuudella meitä tervehti hyväntahtoisen utelias Lapin lintu, kuukkeli. Tunnit kuluivat, alkoi pilvistyä ja ropsautti sateenkin. Kahvitaukoa jouduttiin viivyttämään, kun puroja ei löytynyt. Vasta kun yhytimme pienen kullankaivajan kämpän (Kujalan kämppä) löytyi sen viereltä pikku puro, joka oli kämpän isännän työmaa. Me tyydyimme huuhtomaan kahvipannuun vettä. Joimme teet ja kahvit ja jatkoimme. Nousimme karulle Jäkäläpään rinteelle, josta näkyi ensimmäinen koneellinen kultakaivos muutaman kilometrin päässä etelässä, Miessejohkassa tai Korhosenojassa varrella. Ylitimme kohta samaan Miessejohkaan laskevan Härkäojan, ja se oli myllerretty kilometrien matkalta. Kaivureita ja asumuksia oli useita. Siinä oli pieni lentokenttäkin. Jatkoimme mönkijäpolkua joka taisi toimia huoltoreittinä Kultasatamaan, ja yht’äkkiä ankara sade ja kova tuuli alkoi raivota. Kaikeksi onneksi se hönki selkämme takaa. Puimme sadevaatteet. Tässä vaiheessa Morgamiin oli vielä n.5 km matkaa.

Käveltyämme kylmässä viimassa yhytimme merkityn polun, jonka pari päivää aiemmin olimme Maddas Ravadaksella hylänneet. Polulla ajeli maastopyörällä mies koiran vetämänä. Mönkijä meni kulta-alueelta kohti satamaa. Vastaan tuli pari jalan vaeltajaa. Olimme palaamassa ihmisten ilmoille.

Saavuimme vihdoin Morgamin Kultalaan, alueen historialliseen keskukseen. Siellä oli 50-luvun alun parhaimpina vuosina toiminut ravintoloita ja postitoimistokin. Kultaa oli etsimässä satoja miehiä. Nyt paikalla oli vain kämppä ja kämpässä muutama hikinen vaeltaja. Huuhtojista on jäljellä muutama harrastelija. Ammattilaiset tonkivat konevoimalla Härkäojan vartta.

Meillä tuntui lihasvoimaa vieläkin riittävän. Niinpä jatkoimme perille saakka Kulta-Haminaan. Päivämatkaa tuli yhteensä 26 km! Niin että vaellus on nyt käytännössa ohi, mutta joudumme huomenna odottelemaan täällä Haminassa venettä joka vie meidät takaisin Njuorgalahteen. Markku ja Kari aikovat käydä vielä ennen veneen tuloa Morgam Viibus- tunturin huipulla. Minä ja Anssi pysymme täällä teltassa löhöämässä, mitä nyt pikku kävelyreissu tehdäänkin. Loppu, slut.

Tähän lopetti kronikoitsijamme Ilkka.

Pe 30.7.

Markku ja Kari kävivät todella tuolla alueen korkeimmalla huipulla. Kun sillä seisoi, pää nousi yli 600 metriin. Nousu oli hyvin jyrkkä ja parin kilometrin matkalla siirryimme Lemmenjoen laakson rehevistä lehtomaisista maisemista karuimpaan tunturiylänköön.

Ylängöllä yhytimme huipulle vievän polun joka kaarsi tunturin takaa huipulle jyrkkiä rakkarinteitä väistellen. Sitä seurasimme. Yllämme kaarteli toivorikas korppi ja laskeutui lopulta miltei viereemme. Ei meistä tullut sille suuhunpantavaa vaan jäntevin askelin jatkoimme kohti huippua. Siellä tarkastelimme maisemaa. Suoraan allamme pohjoisessa oli Lemmenjoen syvä laakso joka jatkoi kohti itää. Siellä häämötti Joenkielinen ja sen takana Sotkajärvi ja Njuorgalahti, illan päämäärä. Joenkieliseltä Markku kerran tähyili silloin saavuttamattomaksi jäänyttä Morgam Viibusin huippua.

Etelässä aaltoili Viibustunturien ylänkö mataline lakineen. Siellä oli myös Oahojoki ja Oahojoen syrjäinen kämppä. Lähtiessämme laskeutumaan yllätimme aivan jalkojemme juuresta kiirunan.

Palasimme alas. Tuuli niin kylmästi että hanskat oli vedettävä käteen. Vastaan tuli isä, äiti ja pari lasta, nuorempi varmaan alle kymmenvuotias. Oli heillä ollut nousemista rinkkoineen.

Alhaalla söimme, pakkasimme ja odottelimme veneen tuloa. Sinne kertyi muitakin, kaikkiaan parikymmentä matkalaista. Suuri osa tuntui olevan kulta-alueen asukkeja. Vene tuli täsmällisesti ja alkui viileä matka alas Lemmenjokea.

Kysyin ruorimieheltä, oliko koskaan tullut karautettua kivikkoon. Hän sanoin tehneensä työtä 27 vuotta ja aina on vene tullut perille. Ymmärsin ettei miehen ammattiylpeyttä ollut syytä enempää loukata ja sanoin lujasti uskovani hänen ammattitaitoonsa.

Ravadaskönkäältä veneeseen nousi englantilainen pariskunta, eläkeiässä tai sitä lähestymässä. Kun me suomalaiset värjöttelimme sadevarusteissa, olivat he pukeutuneet shortseihin. Pariskunta oli tullut vastaamme jo sunnuntaina. He siis olivat viettäneet viikon yhdessä Lemmenjoen lomamajoista – he saivat meidät seuraavaksi yöksi naapureikseen. Mitenkähän aika oli kulunut?

Puolentoista tunnin ajon jälkeen vene lipui Njuorgalahden laituriin. Vaellus oli päättynyt. Menimme ravintolaan ja nautimme siellä lopettajaispäivällisen, useimmat poronkäristystä. Sitten meitä odotti sauna ja yöuni turvallisesti muovipatjan päällä.

Aamulla aikaisin käänsimme auton keulan kohti maalikyliä.