Tämä kertomus on kirjasta nimeltä The Buchenwald Report, joka perustuu amerikkalaisten huhtikuussa ja toukokuussa 1945 Buchenwaldin keskitysleiristä kokoamaan materiaaliin. Alkuperäinen raportti "Bericht über das Konzentrationslager Buchenwald bei Weimar" oli vuosikymmeniä kadoksissa, nyt se on julkaistu myös saksan kielellä. Raportti valmistui amerikkalaisen Psychological Warfare Divisionin salaisen tiedusteluosaston ja Buchenwaldin vankikomitean yhteistyönä vuonna 1945. Englanninkielinen painos ilmestyi vuonna 1995.
Oscar Berger kertoo:
Minä olin kauppias, asuimme, vaimoni ja poikamme Katowitcessa, Puolassa. Sodan alussa pakenimme Kielceen vaimoni vanhempien luokse. Gestapo pidätti minut ja vangitsi neljäksi kuukaudeksi ilman mitään syytä. Toistuvat pahoinpitelyt kuuluivat päiväjärjestykseen: meitä ruoskittiin, potkittiin ja raivoisat vahtikoirat purivat meitä. Vapauduin lahjottuani yhden Gestapon etsivistä.
Heinäkuussa 1942 Kielcen ghetto evakuoitiin ja asukkaat vietiin Treblinkaan. Meidät kuljetettiin karjavaunuissa. Yhteen vaunuun oli ahdettu 80-100 ihmistä. Meitä hakattiin pampuilla ja kiväärinperillä, lukemattomia ammuttiin. Käsilaukku oli ainoa matkatavara, jonka saimme ottaa mukaan. Minut erotettiin vaimostani, enkä nähnyt häntä enää koskaan. Pian gheton evakuoimisen jälkeen tapettiin kaikki sairaat mukaan luettuna kotonaankin sairastavat, lisäksi vanhukset vanhainkodeissa ja lapset lastenkodeissa, kaiken kaikkiaan 400:stä 500:aan ihmistä. Enemmistö tapettiin ruiskein, loput ampumalla.
Koska olin nuori ja vahva, minut määrättiin Kielciin hautaamaan ruumiita valtavaan vallihautaaan, joka sijaitsi suuressa puutarhassa Obrzejgassessa erään metsänvartijan talon mailla. Tähän työhön oli käsketty noin 50-60 juutalaista. Ruumiit viskattiin vallihautaan vaatteet päällä. Meidän piti tarkistaa kuolleet ja antaa löytämämme jalokivet ja rahat SS:lle. Ruumiit peiteltiin kalkilla ja haudat luotiin umpeen. Työskennellessämme meitä hakattiin pampuin. Sitten meidät tungettiin synagoogaan ja Gestapo-pomo Thomas valitsi ryhmän, joka kuljetettiin Treblinkaan. Minä oli yksi noista juutalaisista. Kielceen jääneiden kohtalosta en tiedä mitään .
Matka oli hirvittävä. Meidät pakattiin junanvaunuihin ja lapset ja naiset tulivat hysteerisiksi. Ennen vaunuihin nousemista meiltä otettiin rahat ja arvoesineet. Alussa jotkut eivät antaneet rahojaan tarpeeksi nopeasti ja heidät ammuttiin. Meidän piti seistä gheton torilla kello neljästä aamulla kello neljään iltapäivällä, vasta sitten juna tuli asemalle ja vaunuihin nouseminen alkoi. Treblinkaan saavuttiin seuraavana päivänä, iltapäivällä kello kolme. Rautatieasemalla oli iso kyltti, jossa luki "Treblinkan työleiri". Sieltä juna ajoi sivuraiteelle, joka kulki metsän halki. Matkustimme arviolta kaksi tai kolme mailia.
Tässä matkamme lopullisessa päämäärässä meitä kohtasi terrori ja kauhu. Junan ympärillä makasi sadoittain kuolleita, heidän välissään oli sikin sokin matkatavaroita, vaatteita ja salkkuja. Meidät ajettiin ulos vaunuista. Saksalaiset ja ukrainalaiset SS-sotilaat nousivat rautatievaunujen katoille ja alkoivat raivoisasti ja tähtäämättä ampua ihmisjoukkoon. Miehet, naiset ja lapset kieriskelivät verilammikoissa. Ihmiset kiljuivat ja itikivät. Ne, joihin luodit eivät iskeytyneet kompuroivat kuolevien ja ruumisröykkiöiden yli aukealle, jota ympäröi piikkilanka-aita. Aukeaa reunusti kaksi puista parakkia.
Minut, muuan Gottlieb Kielcestä ja muutama muu valittiin puhdistamaan rataa. Radalta näimme, miten jokaisen junassa olleen piti kyykistyä maahan istumaan. Saksalaiset ja ukrainalaiset SS-miehet olivat asettuneet parakkien katoille ja ampuivat kaikkea konepistooleillaan. Tuhansia ihmisiä kuoli tai haavoittui kolmessa, neljässäkymmenessä minuutissa. Pakeneminen oli mahdotonta, jotkut harvat onnistuivat hyppäämään avonaiseen kuiluun, jonka pohjalle heidät jätettiin makaamaan murtunein luin tai haljennein kalloin, kuten myöhemmin näin.
Muutaman muun kanssa minun piti kerätä ruumiit aukealta ja viedä ne suureen hautaan, jonka kaivurit olivat kaivaneet. Haavoittuneet heitettiin hautaan kuolleiden sekaan. "Armonlaukaus" haavoittuneelle oli harvinaista. Aika ajoin hautoihin ammuttiin konepistoolisarjoja, monet ruumiinkantajat menettivät tällä tavoin henkensä.
SS-vartijat väijyivät ja valvoivat ankeaa työtämme. Heillä oli pullo toisessa kädessä ja pamppu tai pistooli toisessa. Jalkamme tutisivat, vapisimme terrorista ja kauhusta, meidän oli jano ja olimme kivusta lähes mielettömiä. Meidän täytyi saada työmme valmiiksi mitä karmeimmat näyt silmiemme edessä. Vielä nytkin kauhistun muistaessani, kuinka SS-miehet kahmaisivat pikkulapsia jaloista ja murskasivat heidät puunrunkoihin. Usein tämä tapahtui vaikeroivien ja itkevien äitien katsellessa.
"Willner, kirjanpitäjä Orion-yhtiöstä Kielcestä ei jaksa enää; hän pyytää armonlaukausta SS-upseerilta." "Mitä, tuommoisilla tisseillä!" (Me työskentelimme yläruumis paljaana.) "Etkö halua tehdä työtä enää?" Siinä oli hänen vastauksensa potkujen ja iskujen lisäksi. Mies ei kyennyt jatkamaan; lopulta muuan juopunut ukrainalainen suostui armahtavaan laukaukseen.
Mitään syötävää emme saaneet, vaikka erikoistyöyksikön täytyi puurtaa viikkokausia samaa tappavaa työtä. Päivittäin saapui kaksi tai kolme junaa. Ravitsimme itseämme ruualla, jonka löysimme uhriraukkojen matkatavaroista. Jano oli kauhea. Parhaimmillaankin saimme juoda vettä kuilusta, johon meidän oli täytynyt työntää pakoon yrittäneet. Matkatavarat, vaatteet, rahat ja jalokivet, jotka löysimme pinottiin varastoon. SS-miehet varastivat tällä tavoin miljoonien arvosta tavaraa. Toisinaan joku lapsi onnistui kätkeytymään vaatemyttyjen ja matkatavarakasojen sekaan. Vapautta ei kestänyt kauan, koska viimeistään seuraavana päivänä lasta rankaistiin heittämällä hänet elävänä hautaan ruumiiden seuraksi.
Asemalle saapui myös junia, joissa oli vain ruumiita. Luulen, että nämä ihmiset oli murhattu kaasuvaunuissa: en huomannut heissä haavoja. Ruumiit olivat käpertyneet yhteen, iho oli sininen. Joskus kävi niin ihmeellisesti, että näistä vaunuista löytyi elävä, kolmesta viiteen vuotias pikkulapsi. Lapsen silmät kiiluivat eikä hän kyennyt puhumaan eikä kuulemaan mitään. Me emme heitä pystyneet pitkäksi ajaksi piilottamaan: kohta SS heidät löysi ja tappoi. Sellaisiakin kuljetuksia saapui, joissa oli pelkästään vanhuksia tai lapsia. Tuntikaupalla he saivat kyykkia aukealla kunnes heidät ammuttiin konepistooleilla.
Oma kohtalomme oli meille selvä. Kuolema oli meidät merkinnyt. Armoa tai minkäänlaista suopeampaa kohtelua ei meillekään ollut odotettavissa. Me elimme muista täysin erillään pienissä parakeissa. Me rahtasimme ruumiita hautoihin hevoskärryissä. Jos joku meistä väsyi ja istui vaunuun, meitä hakattiin nuijin. Ampuminen, rangaistukseksi tarkoitettu koettiin vapautukseksi loputtomasta kärsimyksestä. Me emme olleet vain ruumiinkantajia, meidän piti polttaa haudoissa makaavat ruumiit. Meidän piti kerätä puita hautoihin, kaataa niihin palavaa nestettä ja sytyttää.. Ylimmäiset ruumiit sulivat. Luulen, että hautaa kaivamalla paljastuisi ruumiit, jotka hiiltyivät vain puolittain. Usein kävi niin, että minun täytyi heittää haavoittunut toveri hautaan. He pyysivät armonlaukasta kuuroilta korvilta: en voinut auttaa heitä.
Aika ajoin Treblinkan työleiriltä tuotiin 200-500 miehen ryhmä, joka vietiin alastomana metsään. Rivissä, toisiaan kädestä pitäen, aivan kuin piiritanssissa heidät ajettiin hautojen reunalle, jossa heidät asetettiin riviin. Saksalaiset ja ukrainalaiset SS-miehet huvittelivat ampuen heitä ensin niskaan. Sen jälkeen he potkaisivat kokoon lyyhistyneitä uhrejaan saapaittensa koroilla ja kirkuen ja kiljuen kiistelivät siitä, kuka oli potkaissut juutalaisen kauimmaksi. Jos joku oli hengissä tämän urheiluharrastuksen jäljiltä ei hänelle enää suotu armonlaukausta niskaan: hänet hakattiin kuoliaaksi.
Niinä viikkoina, kun työskentelin Treblinkassa pieni tiilirakennus rakennettiin metsän toiselle puolelle. Tähän rakennukseen vievän polun reunalle asetettiin kyltti, jossa luki "Suihkuihin". Toisessa kyltissä määrättiin kaikki arvotavara, kulta, rahat ja jalokivet jätettäväksi kääröksi rakennuksen ikkunalle. Tästä lähtien uusia tulijoita ei enää ammuttu. Rakennuksen eteisessä miesten, naisten ja lasten täytyi riisuutua. Kengät piti sito yhteen pariksi. Nuijilla, lyönnein ja potkuin uhrit sysättiin eteenpäin kohti "suihkuja". Niitä jotka eivät liikkuneet tarpeeksi nopeasti kohdeltiin julmasti. Tavallisesti leirin komentaja esikuntineen oli läsnä, hän oli yksi niistä, joka henkilökohtaisesti nuiji ihmisiä kuoliaaksi. Kukaan ei palannut elävänä: heidät kaasutetiin "suihkussa".
Meidän yksikkömme kaltainen erikoistyöyksikkö hoiti hautauksen ja ruumiiden polttamisen. Me tapasimme ihmisiä tästä ryhmästä, koska hekään eivät saaneet ruokaa ja me toimitimme matkatavaroista löytämiämme ruokatarpeita heille. Meitä piinannut jano oli niin hirvittävä, että jotkut käyttivät omaa virtsaansa edes kostuttaakseen huuliaan. Me saimme voimaa tämän kammottavan työn jatkamiseksi toverilta, joka lakkaamatta rohkaisi meitä tekemään velvollisuutemme ja tekemään tämän viimeisen palveluksen kuolleille veljillemme ja sisarillemme, pitäen sitä uskomme korkeimpana käskynä.
Jotkut meistä tekivät yksittäisiä pakoyrityksiä. Minä olin mukana niissä vähäisissä yrityksissä, jotka onnistuivat. Meidän täytyi piiloutua rautatievaunuihin huopien, vaatemyttyjen ja matkalaukkujen joukkoon. Piilouduin yhdessä ysäväni Gottliebin ja yhden kolmetoista vuotiaan pojan kanssa. Meillä oli mukanamme runsas määrä jalokivia, kultaa ja rahaa, enimmäkseen Yhdysvaltain dollareita. Pakomme tapahtui syyskuussa 1942. Epäonnekseni liian lyhyen vapausaikani käytin tiedottaakseni juutalaisia Treblinkan kauhuista ja neuvoin heitä piiloutumaan.
Yritin itsekin piiloutua, mutta minut ja ystäväni Gottlieb vangittiin tammikuun viides 1943 "partisaaneina". Hirvittävän kidutuksen jälkeen meidän oli tunnustettava, että olimme juutalaisia. Meidät vietiin kahleissa juutalaisen gheton vankilaan ja pidettiin siellä maaliskuun 14:een 1943. Sitten meidät vietiin sadan muun juutalaisen kanssa täpötäysissä vaunuissa Auschwitzin leiriin ja sieltä Birkenauhun. Useimmat eroteltiin ja kaasutettiin. Naiset ohjattiin välittömästi vasemmalle, mikä merkitsi kaasukammiota. Yksi naisista heittäytyi SS-upseerin jalkoihin ja koska hän oli vahva ihminen ja kykenevä työhön hän kerjäsi lupaa jäädä leiriin ja tehdä työtä. Hänen käskettiin valita joitakin vahvoja naisia ja viedä heidät mukanaan naisten leiriin. He olivat pelastunee,ainakin hetkeksi..
Birkenaussa minulla oli onnea ja pääsin vaatehuoneeseen työhön. Lokakuun 26, 1943 useimmat vangit, erityisesti ne joilla oli hyvä asema ja hyvät työolot lähetettiin Oranienburgiin. Siellä vietimme kaksi viikkoa karanteenissa Heinkelin tehtaalla kärsien kovin nälästä ja kurjasta vaatetuksesta. Sitten meidät pakotettiin jalkaisin Saschenhausenin keskitysleiriin ja sieltä, kahden päivän jälkeen, junalla Ohrdrufiin, (Thüringenissä) pahamaineiseen S III yksikköön.
Ensin meidän täytyi rakentaa leiri. Vaatteita ja ruokaa oli riittämättömästi, pesumahdollisuudet olivat hirvittävät. Ei ollut ihme, että lyhyessä ajassa yli puolet vangeista kuoli raskaassa työssä maanalaisissa bunkkereissa. Jokainen, joka oli liian heikko tai muuten kykenemätön työhön poimittiin ryhmästä noin joka kahdeksas viikko ja lähetettiin Bergen-Belseniin.
Ohrdrufin evakuointi huhtikuussa 1945 amerikkalaisten joukkojen tieltä muuttui kuolemanmarssiksi ja edelleen marttyyriudeksi. Sadat meistä, jotka väsyivät ja uupuivat tai halusivat vain seisahtua hetkeksi, ammuttiin ilman edeltävää varoitusta. Heidän ruumiinsa reunustivat Buchenwaldiin johtavaa tietä. Yksistään lyhyellä matkalla Weimarista Buchenwaldiin, lastasin enemmän kuin 100 ruumista vaunuun.
OSCAR BERGER, Kattowitz
Lähde: The Buchenwald Report, translated and edited David Hackett, Westview Press, 1995, 351-354