Muistiinpanot Heikki Ylikankaan luennosta Valtiojärjestyksen historiaa Helsingin yliopistossa syksyllä 1994
Muistiinpanot sisältävät virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia. Ne eivät johdu Heikki Ylikankaan esityksestä vaan muistiinpanojen luonteesta. Silti esitys antanee yleiskäsityksen nykyisen Suomen alueen hallinnon vaiheista.
Suomessa ei ollut ennen ruotsalaisten tuloa laajaa hallinnollista organisaatiota. Hallinto oli paikallista suku- ja heimopohjaista. Hallintoyksikkönä oli pitäjä (suomenkielinen hallintotermi). Sen alueella "pidettiin" voimassa tiettyjä sääntöjä. Käräjämäelle kokoonnuttiin päättämään yhteistoiminnoista, lähinnä puolustuksesta. Puolustuksen ytimenä olivat mäkilinnat. Suomen alueella asui kolme heimoa: ne olivat suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Pohjanmaata kutsuttiin yhteisnimellä Kainuu.
Ruotsalaisten retket olivat osa maailman jakautumista erilaisiin etupiireihin, jotka juontuivat osin kirkkokuntien jakautumisesta 1054 roomalais-katoliseen ja kreikkalais-katoliseen kirkkoon.
Ruotsalaiset Eerik IX johdolla tekivät vuonna 1158 retken Aura-joen suulle (ns. ensimmäinen ristiretki). Siitä kertovat 1270-luvun lopussa kirjoitettu Pyhän Eerikin Legenda, Pyhän Henrikin legenda, kirjoitettu noin vuonna 1300, ja Pyhän Henrikin surmavirsi. Tanskalaiset tekivät 1190-luvulla retken Porvoo-joen suulle ja edelleen noin 1202 Lohjan ja Karjaan seudulle. Birger-jaarli johti ristiretkeä 1230-luvulla Hämeenlinnan seudulle (ns. toinen ristiretki) ja Torgils Knuutinpoika 1290 Viipurin seudulle (ns. kolmas ristiretki). Retket johtivat Hämeen ja Viipurin linnojen perustamiseen. Pähkinäsaaren rauha 1323 vakiinnutti tietyllä tavalla tilanteen Ruotsin ja Novgorodin välillä.
Kirkko keskiajan valtiovalta
Kirkko oli keskiajan mahtitekijä. Se pyrki laajetessaan murentamaan suurimman vihollisensa, heimo- ja sukuvallan. Tavallaan tämä tapahtui hajota ja hallitse-menetelmin. Naisen asemaa itsenäistettiin, hänen perintöoikeuttaan laajennettiin ja moniavioisuus kiellettiin. Tällöin kirkon oli helpompi saada lahjoituksia ja taloudellista valtaa itselleen.
Kirkolla oli kirjallinen, keskitetty organisaatio. Ensimmäinen Suomea koskeva asiakirjalähde on 1171/1172. Siinä Rooman paavi neuvoi kirjessä Upsalan arkkipiispaa rankaisemaan kurittomia suomalaisia, että he tottelisivat kristillisen esivallan käskyjä. Kristittyjen piti ottaa haltuun suomalaisten pyhät paikat (Hiidet) ja linnoitukset.
Kirkkopitäjät perustettiin suomen heimojen hallintorakennelmien, muinaispitäjien "päälle", niiden rajoja noudattaen. Kirkkopitäjät jaettiin edelleen yökuntiin kirkon rakentamista varten. Kirkkoherra oli kirkkopitäjän kokouksen puheenjohtaja. Tästä ylempi elin oli hiippakuntaorganisaatio. Kirkot keskiajalla olivat monifunktioisia. Ne huokuivat arvovaltaa ja olivat sekä puolustuksellisia että kirkon yhteiskunnallista valtaa kasvattavia etuvartiosemia.
1200-luvun maakuntahallinnossa maakunnilla Varsinais-Suomi, Häme, Uusimaa, Ahvenanmaa, Satakunta, Karjala, Pohjanmaa oli omat suojeluspyhimykset ja sinetit. Kirkko kantoi veronsa talokohtaisesti kymmenyksittäin: 1/4 kymmenyksistä meni pitäjän papille, 1/4 meni piispalle, 1/4 kirkon ylläpitoon, 1/4 köyhille. Kirkkopitäjät oli jaettu neljään osaan, josta kukin haki omat veronsa. 1200-luvulla talonpojat saivat itse punnita veroksi tarkoitetun viljansa, puida ja luovuttaa.
Maallinen valta keskiajalla
1200-luvun puolessa välissä kirkko alkaa solmia sopimuksia keskuvallan, kuninkaan vallan kanssa. "Ordaalia" - raudankanto, jossa kuninkuudesta päätettiin oli kirkon oppien mukaan "Jumalan tuomio". Järjestettiin kruunajaisia, joissa kirkko oli mukana siunaamassa. Kirkko alkoi antaa valtakunnallisia julistuksia, niihin kuului esim. joulurauha. Birger-jaarli aloitti valtakunnallisen lainsäädännön, johon siihenkin sisältyi omia "kuninkaan rauha"-julistuksia, mm. naisrauha, tierauha, käräjärauha, kirkkorauha jne.
Ensimmäinen (ainakin säilynyt) valtakunnallinen laki on Maunu Eerikinpojan maalaki ja kaupunkilaki noin vuodelta 1350.
Valtaneuvosto kiinteytyi 1300-luvun puolivälin jälkeen. Keskiajan valtakunnallinen päätäntävalta oli kuninkaan ympärillä olleella viidellä luottamusmiehellä. Drotsi, marski, räntamestare, kansleri ja jaarli (=yleismies, kuninkaan sijainen) Valtaneuvostossa taas piispoilla oli tuohon aikaan enemmistö. Näiden lisäksi vietettiin herrainpäiviä.
Ensimmäinen laamanni Suomeen nimitettiin n. 1350: laamanni kiersi ja piti laamannikäräjiä, peri laamanniveron ja ruokaruotsin (=talonpojilta perityn ylläpidon). Hallinto perustui linnaläänijärjestelmään. Linnaläänitykset eivät olleet feodalismia, vaan niiden funktio oli kuninkaan hallintoon liittyvä. Kuningas läänitti ne suosionosoitukseksi aatelisille. Linnaläänejä olivat maksuläänit, tililäänit, panttiläänit ja palveluläänit.
Linnat olivat vallankäytön tuki, myös oikeudellisesti. Linnanpäällikköön vedottiin riitatapauksissa, linnassa oleskelivat vouti ja linnanmiehet. Linnanpäällikkö kiersi lääniä, keräsi verot ja ruokaruotsin. [Se, ettei se ollut feodalismia tarkoitti sitä, että veroja ei suoritettu ainakaan suuressa määrin päivätöinä, talonpojat omistivat itsensä, jälkeläisensä ja tiluksensa.]
Seurakunnat kokoontuivat pitäjänkokouksissa, joiden puheenjohtaja oli pappi. Seurakunta jakaantui yökuntiin, jossa puheenjohtajana toimi yömies. Lisäksi yökunnissa oli lukumiehiä, jotka olivat verovirkailijoita. Seurakuntia ylempänä olivat rovastikunnat ja edelleen Turun hiippakunta, jossa piispan apuna oli tuomiokapituli.
Itsehallinto oli kaupungeissakin laajaa. Niissä toimivat pormestari, raati ja raatimiehet. Hallintomalli oli peräisin Italiasta.
[Maallinen hallinto ja kirkollinen hallinto olivat siis erillään, mutta tekivät sopimuksia keskenään. Ne keräsivät verot erikseen ja käyttivät varoja itsenäisesti. Kirkon piirissä paikallinen itsehallinto oli Ylikankaan mukaan vahvaa. Samalla kirkon on kuitenkin pitänyt valvoa alamaisiaan. Käytännössä on täytynyt olla niin, että kirkon hallinto on yltänyt vahvasti verotukseen, mutta ei ajatusmaailmaan eikä tapoihin. Vastaväite kuuluu, että kivikirkkoja oli 80. Ellei uskon lujuudesta niin ainakin se todistaa verotuksen tehokkuudesta. Oliko kirkon suosio ostettu tietynlaisella talonpoikaston henkisellä itsehallinnolla? Kirkon strategia oli esimerkiksi "miehittää" pakanalliset pyhät paikat omilla rituaaleillaan ja symboleillaan - samalla tavoin ujuttautua yhteisön sisään yhteisön omin ehdoin, mutta samalla propagoida omasta puolestaan ja toisaalta tukeutua omaan sotilaalliseen voimaansa. Katolinen kirkko symbioitui kansan kanssa ja sille riitti kansan ulkoiset uskon tunnukset ja kerätyt verot.]
1400-luvulla maallinen hallinto tehostui. Eerik Pommerilainen perusti 1407 hallintopitäjät, jotka jaettiin edelleen neljänneskuntiin. Kehitettiin myös oikeudellinen järjestelmä kihlakunnat. [Maalliselle oikeudenkäytölle oli siis kysyntää ja toisaalta se hyödytti kruunua. Kruunu pääsi sopijapuoleksi, auktoriksi.]
Toinen laamannikunta perustettiin 1435. Rajalinjana oli Aurajoki. Laamannikuntien ja kihlakuntien välillä ei kuitenkaan ollut hierarkiaa. [Millainen niiden suhde sitten oli?] Jokaiseen hallintopitäjään nimitettiin nimismies. Nimismies valittiin 1700-luvulle saakka käräjillä, joka sitten sai valtakirjan ylemmältä taholta. Pitäjä maksoi nimismiehelle palkan nimismiesveron mukaan.
[Ajatellessamme Eerik Pommerilaisen uudistuksia ja hallinnon kehittymistä niin vaikuttaa siltä, että Kustaa Vaasan uudistukset olivat osa samaa prosessia.]
Uuden ajan ituja oli jo keskiajalla. Esimerkantilismin mukaan muiden kaupunkien piti käydä kauppaa Tukholman kanssa. Kuningas alkoi suoda privilegioita kaupungeille. [Ennen Pommerilaista - jo ainakin Bo Joninpoika Grip ja Porvoo.]
Kruunu pyrki yksioikeudelliseen aseen käyttöön. Se kielsi talonpoikien aseenkannon 1430-luvulla. Tämä toimi oli osa prosessia, jossa Eerik Pommerilainen pyrki sotimaan tehokkaasti Hansaa vastaan. Pommerilaisen sodat olivat nostattaneet talonpoikaistossa kapinaliikkeitä.
Valtiopäiviä alettiin pitää 1<body bgproperties="fixed"430-luvulta lähtien. [Keskeinen ero keskiaikaan verrattuna uuden ajan alussa oli kirkon aseman romahtaminen uskonpuhdistuksen myötä ja sen kautta kruunulle siirtyneet varat. Vallan keskittyminen ja hallinnon tehostuminen edellytti valtiolta varoja.]
Uuden ajan hallinto merkitsi sitä, että hallinto organisoitui. Rakennelmassa valta kasvoi siirryttäessä hierarkiaa ylöspäin. [Hierarkian määrässä ero ei ehkä ole huima verrattuna keskiaikaiseen hallintoon, mutta ero on syntyy siitä, että keskiajalla paikallishallinto oli suurempaa verrattuna uuteen aikaan.] Toiseksi valtion virat institutionalisoituivat: ne alettiin käsittää rakenteeksi sinänsä, irrallaan virkaa käyttävästä ihmisestä: hallinto ylipersonifikoitui.
Ruotsissa valtio syntyy tehokkaammaksi nopeammin kuin Euroopassa keskimäärin. Tähän oli kaksi syyttä. Ensinnäkin kaupungit olivat heikkoja ja niiden porvaristolla ei ollut samanlaista taloudellista valtaa eikä poliittista painoarvoa kuin Keski-Euroopassa. Toiseksi feodalismi oli heikkoa. Talonpojat ja aatelisto saatiin molemmat helpommin sitotumaan syntyvään kuninkuuteen ja sen ympärille hahmottuvaan hallintokokonaisuuteen.
Kustaa Vaasan aika
Kustaa Vaasan aikana linnaläänijärjestelmä verotuksellisesti purettiin. Tilalle tulivat 1530-luvulla voutikunnat, jotka muodostuivat kolmesta tai neljästä hallintopitäjästä. Näiden veropitäjien muodostamaan kokonaisuuteen vouti asettui kuninkaankartanoon asumaan ja keräsi alueen verot. Talonpoikainen veronkantojärjestelmä syrjäytyi. Kirjallinen verotus - voudintilit - kehittyi. Samalla myös keskusvirasto muuttui. Keskeiseksi tuli kanslia, jossa oli vero- ja laskukamari. Nämä olivat keskuvirastojen alkuna. Voudit harjaannutettiin tehtäväänsä, heidän apunaan toimi kirjureita. Mallina oli Italian kaupunkivaltiot ja toisaalta kirkon organisaatio.
Kustaa Vaasan aikana syntyivät herttuakunnat. Ne merkitsivät feodalismin kasvua Ruotsissa samaan aikaan, kun feodalismi Länsi-Euroopassa heikentyi. Kustaa Vaasa antoi pojilleen herttuakuntia, esimerkiksi Juhanalle Suomen. 1540-luvulla syntyi Ruotsissa perintökuninkuus. Kuninkaalla oli oikeus antaa myös apuveroja tarvittaessa: yksi tälläinen oli erimerkiksi Eerikin varustuvero, kun hän meni kosimaan Elisabethia.
1580-luvulla syntyivät käskynhaltijakunnat, jotka liittyivät sotilaalliseen organisoitumiseen. Seurauksena oli autiotaloja (=taloja, joista ei saatu veroja perittyä), koska kuolleisuus väestössä oli suuri. Eerik XIV aikana herttuakuntien lisäksi syntyi kreivi- ja vapaaherrakunnat. Lahjoitukset kasvoivat 1592 kasvoivat 20 %: iin kokonaisviljelyksistä [tiloista ?].
Aatelisprivilegiot syntyivät 1569, kun Juhana III palkitsi tukijoitaan Eerik XIV vastaisesta taistelusta): aatelilla etuoikeus virkoihin, aateliset olivat vain vertaistensa tuomittavissa. Hovioikeuden perustaminen Turkuun 1623 realisoi tämän Suomessa. Aatelisen lampuodit (vuokraviljelijät) vapautettiin kruunun vaateista. Aatelisuus muuttui perinnölliseksi. Käytännössä se merkitsi sitä, että aateli vapautettiin ratsupalveluksesta.
Syy aatelin vallan kasvuun oli suurvaltasodissa, joihin tarvittiin upseeristoa, toiseksi valtaistuinriidat aiheuttivat kysyntää, kolmanneksi rahatalouden laajeneminen suosi maanomistajia, jotka kykenivät käymään kaupaa Tukholman kanssa.
Nimismies-virka pitäjässä alkoi vuorotella 1530-luvulla lähtien kolmen tai neljän talon kesken. Syiksi kiertoon on arveltu talonpoikien haluttomuus. Syy vastahankaan oli se, että nimismiesvero oli siirtynyt 1540-luvulla kruunulle, joka maksoi huomattavasti pienemmän palkan. Toiseksi syyksi on arveltu, että työmäärä kasvoi: kierrolla rasituksia tasattiin. Näitä selityksiä vastaan puhuu se, että virasta edelleen kilpailtiin, ja kilpailijat syyttelivät toisiaan väärinkäytöksistä, ja toiseksi että virka kuitenkin johti rikastumiseen esimerkiksi verovapauden ja väenotoista vapautumisen kautta. Kolmas selitys lähteekin siitä, että kruunu pyrki vuorottelulla estämään kuitenkin hyviä etuja sisältävän viran tuomaa korruptoitumisen mahdollisuutta: vuorottelu oli valvontamenetelmä.
Moderin valtion synty
1600-luvulla syntyy moderni valtio. Samalla vuosisadalla aateli nousi keskeiseksi valtatekijäksi kuninkaan ohi. Vuoden 1611 sota, lait ja sopimukset tapahtuivatr valtaneuvoston ja säätyjen suostumuksella, ei uusia veroja ei voinut säätää valtaneuvostoa kuulematta. Aatelisille siirtyivät korkeimmat virat - vuonna 1569 oli ollut vain etuoikeus. Vuosina 1612 ja 1617 määrättiin privilegioita, jotka koskivat henkilökohtaista oikeusturvaa, erottamattomuutta ja laajoja taloudellisia etuja. Vuonna 1617 kuninkaan piti antaa vala, joka oli aatelisille suoja "hyvin ansaituille eduille". Kaarle IX kuoli 1611 kesken Venäjän/Puolan/Tanskan vastaista sotaa.
Keskusvalta koostui 1620-1610-luvuilta kiinteytyen valtaneuvostosta, joka oli pysyvä elin. Siinä oli viisi virkaa, jotka samalla olivat eri kollegioiden (kanslia-, kamari-, sota-, amiraliteetti-, ja Svean hovioikeuden kollegio) johtajat. (Myöhemmin syntyi vuorikollegio 1635, kauppakollegio 1637 ja lääkintäkollegio 1663) Valtaneuvosto oli käytännössä virasto/hallitus, jonka jäsenistö oli ylhäisaatelia.
Valtiopäiviä syntyi säätelemään valtiopäiväjärjestys 1617. Siinä oli neljä säätyä. Vain Ruotsissa talonpojat osallistuivat valtiopäiville. Valtiopäivät kokoontuivat suhteellisen säännöllisesti. Säädyillä ei ollut aloiteoikeutta. Käytännössä se oli valtaneuvostolla. Säädyillä oli oikeus ottaa alhaalta valituksia käsittelyyn.
Vähitellen syntyi kaksiportainen hallinto, jossa ensin oli valtaneuvosto ja ministeriöt ja edelleen keskushallinto, joihin kuuluivat posti, tulli, luotsilaitos, maanmittaus. Tämän kaksiportaisen valtakunnanhallinnon alla oli paikallinen hallinto.
1640-luvulla syntyi lääninhallinto [ilmeisesti osin seuraten vanhaa linnaläänijakoa] ja läänintilit. Keskushallinto oli näin kolmiportainen: ensin ministeriöt, sitten keskushallinnon virastot, ja kolmanneksi lääninhallinto. Ylikankaan mukaan "vallan määrä on vakio" Sitä on olemassa kahta lajia. Ylhäältä auktorisoitua virkamiesvaltaa ja alhaalta tulevaa kansanvaltaa, joka kanavoituu hallintoon itsehallinnon kautta.
Paikallinen hallinto 1600-luvulla
Paikallisen itsehallinnon muutoksien taustalla 1600-luvulla olivat talonpoikaiskapinat, Suomessa esimerkiksi nuijasota. Tämä johtui siitä, että kapinat olivat organisoituneet paikallisen itsehallinnon puitteissa. Päällikköinä olivat olleet nimismiehet (talonpoikien valitsemat) ja alipäällikköinä veronkantomiehet, "neljännesmiehet". Lisäksi pitäjänorganisaatioita käytettiin myös valtiopäivävalituksissa.
Nuijasodan jälkeen alkoivat rajoitustoimet: käräjiltä siirrettiin oikeusvaltaa Hovioikeudelle, joka perustettiin Turkuun 1623. Alioikeudet velvoitettiin tuomitsemaan Ruotsin lakien mukaan. Virkanimitykset, esimerkiksi nimismiehet siirrettiin paikallisilta käräjiltä maaherralle. Oikeudenkäyttö muuttui kirjalliseksi ja käräjien päätökset piti lähettää Hoviin tarkastettavaksi.
Syntyi pitäjänkokous, johoin kaikki pitäjäläiset saivat ottaa osaa. Pitäjänkokouksien tehtäviin kuului kurinpito, aviollinen epäsopu.
Perustettiin kirkkoneuvosto, kirkkoherra oli puheenjohtaja ja sexmannit, kuudennesmiehet valvoivat. Kirkkoherralla oli syyttämisoikeus: valtaa siirtyi näin pitäjänkokouksilta kirkkoneuvostolle.
Pitäjänkokouksista poisjäänti kasvoi. Se talonpoikien tapa kapinoida, koska keskiajan oikeuskäytännön mukaan paikalla olo oli suostumus. 1600-luvun alussa läsnäolo tulikin pakolliseksi: päätökset sitoivat myös poisjääneitä. Vähitellen äänimäärä sidottiin tilakokoon.
1600-luvulla kasvoivat myös läänitykset, jotka Suomessa oli Grundherrschafteja: herra ei harjoittanut omaa talouttaan, vaan keräsi verotulot. Donetaarit eivät asuneet Suomessa. Läänitykset olivat pieniä valtioita valtiossa: niillä oli kanslia Ruotsissa ja voudit Suomessa. Oikeudellinen valittaminen Hovioikeuteen kävi donetaarin kautta. Donetaarit saattoivat nimittää nimismiehiä, jopa kirkkoherroja. Niillä oli myös omia vankilajärjestelyjä.
Itsevaltiuden kehittyminen Ruotsissa
Itsevaltius syntyi kuningaanvallan ja privilegioidun porvariston, alemman virka-aatelistoksi muuttuvan aatelin liittona feodaaliaatelistoa vastaa, joka kukistettiin palkkajoukoin. Ruotsi oli 1600-luvulla velkaantunut Ranskalle, jolle se oli velvollinen antamaan sotilaallista apua. Ruotsin armeija oli kehno, koska aateliset läänityksiensä kautta hallitsivat Ruotsin varallisuutta.
Vuonna 1676 Tanskan ja Ruotsin välisessä sodassa käytiin Lundin taistelu, jossa Ruotsi säilytti asemansa Englannin tuella. Voittoisa kuningas syrji ylhäisaatelia: valtaneuvosto iski takaisin 1679 ja määräsi, että kuninkaan on hallittava "med råds rådhe". Kuningas sai kiistassa taakseen virka-aatelin ja Tukholman porvariston. Periaatteeksi tulikin kuninkaan ja neuvoston väleissä se, että neuvoston on neuvottava vain, jos kysytään.
Suuri säätykomissio 1680 palautti kreivi- ja vapaaherrakuntien verotulot kruunulle. Ensin peruttiin suurimmat läänitykset. Kaiken kaikkiaan reduktiossa vain 12% maasta jäi aatelille. Aatelissäädystä poistui sisäinen jako ja äänestys tuli pääluvun mukaan. Valtaneuvosto syrjäytettiin ja tilalle tuli kuninkaan neuvosto. Vuoteen 1693 tultaessa kuningas oli suvereeni hallitsija. Reduktion toteuttamiseksi kuningas turvautui itsevaltiuteen. Itsevaltius lännessä oli "lainsäädännöllisempää" kuin idässä. Yleisesti ottaen itsevaltiaan oli kuitenkin mahdotonta myöntää olleensa väärässä. Siksi esim. Kaarle XII ei voinut hyväksyä myöhemmin vuonna 1700 hylkäämiään rauhantarjouksia.
Kaarle XII murhattiin Norjassa omien aseista 1718. Kaarlen siskon Ulrika Eleanooran puoliso Fredrich sieppasi Kaarlen sotakassan ja jakoi upseereille. 5.12.1718 valtaneuvosto valitsi Ulrikan Eleanooran kuningattareksi. Vuonna 1719 Fredrichistä kuningas. Ja 1720 annettiin uusi kuninkaanvakuutus, jossa kuningas luopui itsevaltiudesta. Alkoi ns. vapauden aika. Se perustui hävityssä Pohjan sodassa menetetyille resursseille ja itsevaltiuden romahtamiselle. Vuoden 1720 hallitusmuoto ja vuoden 1723 valtiopäiväjärjestyksen mukaan kuninkaan oli hallittava "med råds rådhe men icke emot det". Kuninkaalle jäi käytännössä vain nimitysvalta korkeisiin virkoihin neuvoston kolmesta ehdokkaasta, ja lakien allekirjoitus.
Vapauden aika
Valtaneuvosto oli vastuussa valtiopäiville. Tämä merkitsi virkarikossyytettä ellei suostunut eroamaan. Valtiopäivät kokoontuivat joka kolmas vuosi. Valtaneuvosto käytännössä hallitsi.
Valtiopäivillä oli pitkälle kehittynyt valiokuntalaitos. Tärkein niistä oli salainen valiokunta, johon ei kuulunut talonpoikia. Salainen valiokunta teki testamentit joiden avulla valtaneuvostoa ohjailtiin.
Aloiteoikeus oli 1) valiokunnilla, 2) valtaneuvostolla ja 3) säädyillä valtiopäivillä. Äänestys tapahtui per capita säädyittäin. Poikkkeuksena olivat talonpoikien sääty, joissa se tapahtui huutoäänestyksellä, jonka päätöksen vahvisti yläsäätyinen puheenjohtaja. Valtiopäivillä oli neljä säätyä ja kolmen säädyn päätös merkitsi lakia. Poikkeus oli privilegioista päättäminen. Siinä piti olla kaikkien neljän säädyn suostumus.
Perustuslain ja tavallisen lain ero on siinä, että perustuslaissa on vaikeutettu säätämisjärjestys. Yleinen käsitys on, että perustuslait levisivät Ranskan vallankumouksesta (1789) ns. luonnollisten oikeuksien myötä. Perustuslain kaltaisia lakeja on kuitenkin ollut Ruotsissa jo ennen tätä.
Puolue-elämä vapauden ajan Ruotsissa:
Funktio puolueiden synnylle oli valtiopäivien vallan kasvu. Puolueet keskittyivät valtiopäivätoimintaan. Ne eivät olleet organuisoituneita joukkopuolueita nykyisessä mielessä. Agitaatiota harjoitettiin ennen valtiopäiviä. Pyrittiin saamaan omassa säädyssä enemmistö. Toimintaan kuuluivat lahjukset ja keskitykset. Suvun päämieskin saattopi kirjoittaa valtakirjan puolestaan ja myydä sen eniten tarjoavalle puolueelle. Liikkeellä oli myös ulkonmaista rahaa: Hatut saivat rahaa Ranskasta ja Myssyt Venäjältä, Hovipuolueen tukijat tulivat Preussista. Myös yrityksiä palkittiin valtionvaroin.
Keskeistä toiminnassa oli taistelu virkapaikoista. Reduktiossa vanha maa-aateli syrjäytettiin. Vapauden ajalla syntyi reduktiota kannattanut virka-aateli. Tämän rinnalle alkoi 1720-luvulla nousta liikemiesaateli.
Hattujen valtaannousu 1738: Ranska oli voimakkaasti tukenut Hornin vastaista oppositiota. Vaalipropagandaan oli kuulunut mm. Malcolm Sinclairista kertonut viisu. Sinclair oli ruotsalainen majuri, jonka venäläiset murhasivat Puolassa. Viisussa Sinclair oli "karoliinisen viikingin" perikuva. Viisussa ylistettiin Kaarle XII aikaa. Hatut pyrkivät revanssiin Venäjästä. He saivat voiton maamarsalkan vaalissa.
Hovipuolueen kapinayritys 1756: Silloinen kuningas Adolf Fredrich (Kustaa III:n isä) alkoi nimityspolitiikallaan lisätä omaa valtaansa. Kuninkaalle esitettiin kolmea ehdokasta valtaneuvoston johtoon. Kuningas suosi ehdokasta joka kannatti kuninkaanvallan kasvua. (Kuninkaan ei tarvinnut hyväksyä valtaneuvoston ehdokkaita, paitsi jos valtaneuvosto yksimielisesti vastusti kuninkaan oli taivuttava.) Kuningas ei suostunut nimittämään valtaneuvoston ehdokkaita. Seurauksena oli hallinnollinen umpikuja. Alkoi poliittinen agitaatio valtiopäivien vallan puolesta. Kuninkaan oli 1752 taivuttava.
Vuonna 1755 valtiopäiville vielä mittavampaa agiteerausta. Hatut voittivat porvaris- ja pappissäädyssä. Talonpoikain säädyssä Hovipuolue oli enemiistössä, mutta sääntöjen mukaan huutoäänestyksen tuloksesta päätti puheenjohtaja, joka ilmoitti että voittajiksi olivat selviytyneet hatut. Seurauksena oli mellakoita (suomalaiset talonpojat olivat rojalisteja).
Tilanteen kärjistyessä kuninkaan henkivartiokaarti oli täysvalmiudessa juhannuksen 1756. Salajuoni kuninkaanvallan puolestakuitenkin palajstui: muuan juoppo laivuri laverteli tukholmalaisessa ravintolassa asiasta ja hänet vietiin Tukholman linnan Ruusukamarin peukaloruuviin. Tykit asetettiin asemiin Tukholman kaduilla ja salaiiton kuningasta tukeva johto pidätettiin, mm kreivi Brahe, Horn ja muutakin vanhaa aristokratiaa. Heidän tukenaan oli ollut talonpoikain säätyedustajia, tukea oli myös upseeristossa. Tuomioistuimessa langetettiin kahdeksan kuolemantuomiota. Samana vuonna perustuslakiin lisättiin ns "virkamietintö". Siinä säädettiin että jos kuningas ei kolmannen kieltävän päätöksen jälkeen suostu valtaneuvoston esitykseen, valtaneuvosto hyväksyy asian "kumileimasimella" ensimmäisen ehdokkaan.
Tapaus lisäsi keskustelua virkamiesten pätevyydestä. Privilegioihin ei kuitenkaan koskettu. Virkoja jaettaessa korostettiin virka-iän merkitystä. Virkamiehistö alkoi ikääntyä.
Paikallinen hallinto 1700-1800-luvuilla.
Miksi itsehallintoa laajennettiin 1700–luvun alussa? Miksi sitten Ruotsissa 1700–luvun lopussa syntyi itsevaltius?
Paikallinen itsehallinto heikentyi 1600-luvulla. Sillä oli heikko oikeudellinen status. Kirkollisessa organisaatiossa valta oli siirtynyt kirkkoneuvostolle.
Pitäjänkokouksiin osallistuminen niiden vähäisten vaiktusmahdollisuuksien ja rasitusten vuoksi väheni. Vuonna 1697 pitäjänkokouksiin osallistuminen tuli pakolliseksi sakotuksen uhalla. Päätökset tehtiin enemmistöäänin ja ne sitoivat myös poissaolevia.
Itsehallinto alkoi laajeta 1739 lähtien. Viranomaiset alkoivat huolehtia pitäjänkokousten päätöksien toimeenpanosta. Viljamakasiineille muodostettiin kirkkoherrasta riippumaton hallinto 1750. Käräjiltä siirtyi pitäjänkokouksille uusia tehtäviä.
Pitäjänkokousten keskeiset tehtäväalueet olivat
1. Köyhäinhoito: avun saajat määrättiin ruotujen hoidettaviksi. Verotuksesta annettiin suoraa apua. Köyhänmakasiinista sai lainata viljaa ja tallettaa viljaa: korkoerotuksella ylläpidettiin köyhiä. Köyhien huollon taustalla oli kirkolta peritty tapa, ja toisaalta sukuverkoston murentuminen.
2. Terveydenhoito: isorokkorokotus, kustannettiin myös "lasaretteja", joissa annetun hoidon kustannuksia pyrittiin ensin perimään sairaan sukulaisilta, ja jos se ei onistunut niin pitäjänkokouksilta.
3. Kansanopetus (kurinopito): oppipako tuli voimaan 1762, järjestettiin lukukinkereitä lukkarikouluissa, opetus kesti 2-3 viikkoa. Lukutaito alkoi kasvaa.
Äänivalta pitäjänkokouksissa sidottiin manttaaliin 1731. Vuoden 1739 valtiopäivillä hatut nousivat valtaan. He muuttivat hieman talouspolitiikan suuntaa. (Käänne osui merkantilismin ja liberalismin taitteeseen) Liberalistinen talouskehitys antaa sijaa paikalliselle itsehallinnolle [EU: maakunnallinen ja paikallinen valta kasvaa kun kansallisvaltion instituutiot murenevat]
Kylähallinto 1742-1868
Historiallisesti kylähallintoa oli ollut olemassa jo keskiajalta. Valtiopäivät päättivät kylähallinnon mallisäännöistä 1742. Sen tavoitteena oli vainiopakon haitojen lieventäminen. Isojako alkoi Suomessa sitten vuodesta 1757 lähtien - sitä ennen nimenomaan kylä oli ollut taloudellinen yksikkö. Toisena tavoitteena oli kylien aktivoiminen yleensä. Uuditukset levisivät Suomessa lähinnä Pohjanmaalle. Kyläorganisaatio muovautui Pohjamaalla järjestysorganisaatioksi.
Kylähallinnon organisaatio: kyläkokous, jossa päätösvalta oli talonpojilla. Kyläkokous valitysi oltermannin ja hänen apurinsa. Oltrermanni oli talollinen ja hänellä oli oikeus kutsua kyläkokous koolle. Kyläkokouksissa valittiin kyläoikeus ja laadittiin kyläjärjestys. Kokouksiin osallistuminen oli pakollista.
Itsehallinto 1800-luvulla
Vuonna 1852 uudistettiin köyhäinhoito. Jokaiseen kuntaan muodostettiin köyhäinhoitohallitus (Se merkitsi selkeää siirota köyhäinhoidossa seurakunnilta kunnille.) Kirkkoherra oli kuitenkin köyhäinhoitohallituksen puheenjohtaja. Pitäjänkokous valitsi 4 jäsentä 3 vuodeksi. Hallituksen tilit esiteltiin pitäjänkokoukselle.
Kunnallisuudistus toteutettiin maaseudulla 1865. Kunnallislautakunta tuli vastaamaan köyhäinhoitohallitusta ja entistä kirkkoneuvostoa. Kuntakokous, entinen pitäjänkokous, valitsi lautakunnan. Äänivalta kokousissa oli sidottu manttaaliin.
Kunnallislautakunnan tehtävät oli köyhäinhoito (yhteiskunnassa oli proletarisoituminen käynnissä), terveydenhoito (kunnanlääkärit 1800-luvun lopulla, ja koulutus (kansakoulupiiriasetus 1858, rinnalla kiertokoulu).
Kunnallishallinnon oikeudellinen status nousi.
Yleisesti voidaan kyseenalaistaa väite, että kansan itsehallinnollinen vallankäyttö olisi vaihdellut 1600-luvun jälkeen. Tehtävät ovat vaihdelleet. Valtiovalta on pelännyt poliittista itsehallintoa. Pääsääntö on ollut, että viranomaiset pitäneet käsissään sen valalan, jonka 1600-luvulla saivat.
Kustavilaisen ajan poliittinen järjestelmä.
Kustaa III vuoden 1772 vallankaappauksella oli upseeriston, vanhan aristokratian ja talonpoikien tuki. Ulkopoliittisesti Ranska tuki vallankaapausta. Henkivartiokaarti aloitti vangitsemiset 19.8.1772. Sotaväki kerääntyi Tukholan säätytalon ympärille 22.8.
Vuoden 1772 hallitusmuodossa kuninkaalla oli oikeus kutsua tarvittaessa valtiopäivät koolle. Hän päätti niistä yksin. Kuninkaalla oli myös oikeus antaa asetuksia ohi valtiopäivien. Yleisen lain säätäminen piti tehdä yhdessä valtiopäivien kanssa. ["Yleinen laki" oli vuoden 1734 lakikirjoista: asetus oli alempi säädös eikä saanut olla ristiriidassa lain kanssa.] Kuningas nimitti valtaneuvokset ja korkeat virkamiehet. Kuninkaan armahdusoikeus oli rajoittamaton. Kuningas johti ulkopolitiikkaa konseljissa.
Valtaneuvosto oli neuvoa-antava elin. Yksimielinen valtaneuvosto sai ratkaisuvallan ulkopolitiikassa (Se oli harvoin yksimielinen). Valtaneuvosto oli ylin tuomioistuin.
Valtiopäivillä oli aloiteoikeus yhdessä kuninkaan kanssa. Valtiopäivät päättivät hyökkäyssodasta. Se päätti uusista veroista. Se hyväksyi budjetin vuosittain, se päätti lainanotosta. Aatelisäätyyn tuli taas luokkajako (Kustaa palkitsi tukijansa). Valiokuntien asema heikentyi.
Kuninkaan valta kasvoi, mutta se oli ns valistunutta itsevaltiutta. Ero oli siinä, että perinteinen itsevaltius nojasi aatelistoon, mutta valistunut itsevaltius myös suurporvaristoon ja ylimpään papistoon. Ikään kuin heikennettiin aateliin nojaavaa tukijalkaa ja lisättiin "keskiluokan" valtaa. Kuninkaan oli tehtävä myönnytyksiä yleiselle mielipiteelle.
Ruotsin erityispiirre 1772 oli se, että kunigas nousi valtaan vanhan aristokratian tuella. Siksi se ei voinut jatkua pitkään. Tilanne näkyi jo hallitusmuodossa, jossa valtiopäiville jäi valtaa yhdessä kuninkaan kanssa.
Yhdistys- ja vakuuskirja 1789
Kustaa III nojautui vanhaan aristokratiaan uuden virka-aatelin kustannuksella. Valtiopäivillä 1789 syntyi pattitilanne. Ratkaistakseen valtariidan itselleen suosiollisesti Kustaa aloitti sodan. Hänen käskystään itärajalla tehtiin valehyökkäys, jonka jälkeen hän saattoi ryhtyä "puolustussotaan". Suomeen koottu armeija ei kuitenkaan ryhtynyt taistelemaan, syntyi kapinointia ja kuninkaan vastainen Anjalan liitto. Tanska käytti tilaisuutta hyväkseeen ja julisti sodan Ruotsille. Sitä seurasi Ruotsissa kansallinen herääminen. Valtiopäivilllä kuningas puolestaan ajoi aatelin pois Pleniumista. Kuningas allekirjoitti Yhdistys- ja Vakuuskirjan, joka hyväksyttiin huutoäänestyksellä. Siinä kuningas sai hyökkäyssotaoikeuden, säädyt menettivät valtiopäivilla aloiteoikeuden ja valtaneuvosto lopetettiin. Korkein oikeus syntyi. [Lainsäädäntö ja tuomiovalta erkanivat.] Perustettiin Yleisten asiain valmistelukunta, joka tarkoitti että konselji avusti kuningasta päätöksenteossa. Luokkajako aatelissäädyssä poistettiin. Talonpoikien omistusoikeutta lujitettiin. [Kuninkaan palkinto annetusta tuesta.] Porvaristo sai manufaktuuriprivilegioita.
Ruotsissa järjestelmä kesti vuoteen 1809, jolloin siirryttiin perustuslailliseen hallintoon.
Autonomian aika
Saiko Suomi autonomian Venäjältä? Miksi se sai autonomian? Miksi se sai juuri sellaisen autonomian kuin se sai?
Suomen autonomia oli erityisen kiistanalainen kysymys sortovuosina. Venäläisten näkemyksen mukaan keisari oli itsevaltias, jolla oli valta antaa ja jolla oli valta ottaa. Suomalaiset kiistivät itsevaltiuden Suomen osalta. He vetosivat Porvoon valtiopäiviin 1809, jossa keisari oli taannut, että Suomea hallitaan sen lakien mukaan.
Suomalainen tutkimus on 1960-luvulta lähtien alkanut epäillä Suomen autonomian olemassaoloa. Osmo Jussila (1969) esitti, ettei autonomiaa ollut olemassa, vaan keisari oli Suomen itsevaltias. Arvi Korhonen oli esittänyt että keisari Aleksanteri oli nostanut Suomen kansakuntien joukkoon. [Asian yhteydessä kiisteltiin nation-sanan silloisesta merkityksestä.] Käytännössä kuitenkin Suomessa toimittiin ikään kuin Suomessa olisi ollut voimassa perustuslaki, lukuunottamatta valtiopäiviä, mutta toisaalta ei ollut uusia suostuntojakaan (veroja).
Miksi Suomi sitten sai autonomian? Perinteinen vastaus on ollut, että Aleksanteri I oli liberalismin ja valistuksen lumoissa, mutta vanhemmiten ärsyyntyi. Nikolai I puolestaan oli taantumuksellinen. Toinen vastaus on ollut se, että autonomian avulla Suomi haluttiin erottaa Ruotsista. Pääkaupunkikin siirrettiin Helsinkiin. Taustalla olivat myös sotilaalliset syyt: keisari arveli joutuvansa sotaan Napoleonia vastaan ja että tällä tavoin Suomi saatiin lojaaliksi Venäjälle.
Olisiko Venäjällä ollut sitten muita vaihtoehtoja kuin autonomia Suomen hallitsemiseksi? Sellaisia ei olisi ollut, koska tällöin Suomi olisi pitänyt alistaa Venäjän keskushallinnon alaisuuteen ja se oli mahdotonta, koska Venäjällä ei ollut toimivaa keskushallintoa. (Esimerkiksi Aleksanteri II kehui, kuinka helppoa Suomen hallitseminen oli.) Venäjä toimi samalla tavoin kaikkien valloitusmaiden kanssa. Se jätti lait voimaan, sijoitti sotaväkeä ja asetti kenraalikuvernöörin.
Miksi sitten sortokausi alkoi? Yhtenä selityksenä on ollut Saksan keisarikunnan synty ja vahvistuminen. Se aiheutti Venäjällä panslavismia. Sortokausi alkoi kuitenkin vasta vuodesta 1890 (postimanifesti), aikajana tulee liian pitkälliseksi ollakseen selittävä. Välittömän syyn täytyy olla 1880-luvulla.
Aleksanteri III aikana Venäjä muodosti periaatteessa länsimaisen oikeusvaltion. Sen rikoslaki oli Preussista ja siviililainsäädäntö Ranskasta. Sillä oli tehokas keskushallinto. Tämän jälkeen oli edellytykset Suomen hallitsemiseksi.
Suomen sodan aikana talonpojat suhtautuivat erityisen kielteisesti Venäjään, mutta Etelä-Suomen säätyläiset suopeammin. Eliitti katsoi, ettei Ruotsi pysty Suomea puolustamaan ja että Venäjän valta tarjoaa virkakärriääriä ja taloudellisia etuja. [Vrt. Eu nyt ?] Toiveet Venäjän suopeudesta toteutuivatkin hyvin vuosisadan loppuun asti ja pelot huonosti, esimerkiksi talonpojat vapautuivat ruoturasituksista. Autonomian lopussa syntyi ongelmia, ja eliitti alkoi vastustaa Venäjän pyrkimyksiä (koska asema hallinnossa laski). Talonpoikaisto oli myöntyväisempi.
Autonomian ensi puolisko 1809-1863 hallittiin ilman valtiopäiviä, virkavaltion kautta. Aika oli virkamiehille "paratiisi". Palkat olivat korkeat, lisäpalkkiot tuntuvat, eläkkeet hyvät (näin ei ollut Ruotsissa). Virkamiehillä oli huomattavat sosiaaliedut, status korkea ja työmäärä vähäinen.
Virkoihin vaadittiin vuodesta 1817 korkeakoulututkinto. Aateli menetti syntyperäänsä sidotun privilegion virkoihin. Virkamiehiltä edellytettiin ehdotonta lojaalisuutta keisari ja hallintoa kohtaan. Järjestelmä oli palkkion ostettu lojaalius, mutta se oli myös toimiva ja tarpeeksi tehokas.
Miksi Venäjä rakensi tälläisen välineen Suomeen. Miksi, mihin ja ketä vastaan? On lähdetty siitä, että kyseessä oli Venäjän tuntema Ruotsin pelko, epäluulo. Todellisuudessa Venäjä ei pelännyt Ruotsia muutoin kuin liberaalien virtausten vuoksi. Samanlainen instrumentti syntyi myös Napoleon III aikana Saksan ruhtinaskunnissa. Päätökset irrotettiin valtiopäiviltä ja kytkettiin palkittuihin virkamiehiin. Motiivina oli vallankumouksen pelko. Ranskan vallankumouksesta 1800-luvun alkupuolella jäi jäljelle liberalismi ja nationalismi, marxismi sai vaikutusvaltaa vasta myöhemmin.
Kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa vaikeutettiin alempisäätyisten pääsyä korkeakouluopetukseen. Paine valtiopäivien koolle kutsumiseksi tuli alemmista säädyistä. Alempisäätyiset murtautuivat esiin 1830, 1848, ja vimdein 1860-luvulla, syntyy perustuslaillisuus, jonka avulla yhteiskuntaa jähmeytettiin. Kun puolueet ja valtiopäivät syntyvät pysyviksi yhteiskuntaan virkamiesjärjestys ei murene. Mukaan tulevat poliittiset virkanimitykset, virkamiehen eetos on se että on toteltava ylempiään.
Porvoon valtiopäivien jälkeen muovautui uusi virkanimityskäytäntö: korkeisiin siviilivirkoihin nimitettiin Venäjällä palvelleita upseereita. Usein nimitettii maaherraksi ja tästä edelleen kolmen, neljän vuoden kuluttua senaatin jäseniksi tai jonkun toimituskunnan päällikön virka. Ennen pitkään senaatissa 1/3 sotilaskoulutuksen saaneita (jopa kouluhallituksen puheenjohtaja). Suurin osa virkamiehistä oli ruotria puhuvia venäläisiä upseereita. Apulaiset hoitivat käytännönm asiat. Suomalaisia toimi juristeina. Hallintokäytäntö Venäjällä samanlaista. Koko Venäjän keisarikunnassa oli se periaate, että hallinnon lojaalisuus taataan kun virkaan nimite4tään upseeri.
Aleksanteri II keisariksi 1855. Suosikkihallinto päättyi, sensuuri höllentyi. Lehdistö alkoi voimakkaasti painostaa sotilaita ulos hallinnosta, tilalle nousi suomalaisia juristeja. 80 % virkapaikoista juristien käsiin, humanistien(ja fennomaanien) osuus kasvoi.
Fennomaanit vaativat suomea virkakieleksi, pappien poikia nousi virkamiehistöön, korkeisiin virkoihin vuodesta 1882. Yrjä-Koskinen senaattiin, mysö muita fennomaaneja, senaattiin tuli puolueväriä ja poliittiset virkanimitykset tulivat käytäntöön. Fennomaanit olivat liitossa venäjän hallintovallan kanssa. Suomen hallinto oli Venäjän kannalta helpompaa fennomaanien kuin svekomaanien kautta. On väitetty, että fennomaanit tulivat ruotsinkielisestä yläluokasta jotka palavan aatteen voimin opiskelivat suomea. Väite on vain osittain totta, sillä yliopistoon tullessaan he osasivat jo suomea. Taustalla oli keskiluokan poliittisen painoarvon kasvu ja säätyujen välisen juovan väheneminen. Virkamiesten erottamisjuoja poistuu. Virkoihin nimitetään jo 95 %:sti suomenkielisiä.
Itsenäisyyden aika
Yläluokan osuus virkamiehistössä putoaa ja korvautuu keskiluokkaisella väellä. Talonpoikien osuus kasvaa myös. 1920-luvulla virkamiehistön asemasta muodostuu poliittisia kriisejä. Taistelua käytiin kielen ympärillä: virkamieslaki 1926 mahdollisti erottamisen, jos suomenkielen taito oli puutteellinen. Lehdistössä riehuu virkamiesvastaisuus, kritiikki laimenee, kun saadaan "omia" virkoihin. Osa virkamiehistä siirtyy liike-elämään. Ulkoasiainhallinnossa virkamiehilä perinteisesti ollut korkeampi palkka. Toisen maailmansodan jälkeen keskiluokan osuus alkaa laskea, myös yläluokan osuus, työväenluokan osuuden nousu.
Sodan jälkeen kommunistit mukaan poliittiseen elämään. He pyrkivät puhdistamaan virkakuntaa. Taistelu jatkuu vuoteen 1948/9. Kommunistien menestys on huono: edelleen erottamiseen vaaditaan virkavirhe.
Vuonna 1945 Helsingissä aloittaa valtiotieteellinen tiedekunta. Taustalla oli se, että juristikoulutusta pidettiin liian suppeana. Valtiotieteilijöiden asema kohosi humanistien kustannuksella. Vuonna 1984 juristeilla oli 1/2 virkapaikoista; valtiotieteilijöillä oli 1/3.
1960-1970-luvuilla hallinto laajenee. Aletaan korostaa suunnittelun ja tutkimuksen merkitystä. Laajentumisen seurauksena päätöksenteko alkaa nousta kohti ministeriötasoa, lähelle poliittista päätöksentekoa. Vuodesta 1966 alkaa poliittisten virkanimitysten kasvu vasemmiston vaalivoiton myötä. Muodollisesta pätevyydestä tingitään poliittisen käyttökelpoisuuden vuoksi. Virkamiesten poliittiset taustarakenteet ovat varsin pysyviä: potentiaalinen virka-aines suuntautuu nimittäjien suunnan mukaan.
Onko hallintojärjestelmässä tyyypillisiä suomalaisia piirteitä? Voimme hahmottaa kole piirrettä. 1. Hallinnon monipolvisuus. Suomesta puuttuu lääninportaan paikallinen itsehallinto, hoitajajana on ollut valtion paikallis- ja piirihallinto. 2. Olisi luullut että naisten sijoittuminen hallintoon olisi suurempaa, koska äänioikeus jo vuodesta 1905. 3. Poliittiset virkanimitykset.
Muistiin merkitsi Kari Tapani Koskela