Leskelä-Piippola-Mankilankylä: Elämää Pohjois-Pohjanmaalla 1920-1930-luvuilla


kirjoittanut Niilo Koskela


Leskelä... kylä Siikajoen vesistöön kuuluvan Lamujoen varrella Piippolan pitäjässä. Kylää halkoo Piippolasta Haapavedelle johtava tie, joka haarautuu kylän keskustasta myös Junnonojalle ja edelleen Pulkkilaan. Siinä Junnonojalle johtavan tien varrella sillankorvassa on Erkintalo, syntymäkotini. Vastapäätä asuinrakennusta pihalla oli puotirakennus, jossa sijaitsi mm. hevosten talli. Navetta oli ylävirranpuolella pihaa pääty pihallepäin. Jokitörmän alla koskenrannalla oli vesimylly vesirattaineen. Joen törmällä sijaisevassa asuinrakennuksessa oli iso pirtti, ja keittiö. Keittiön vieressä oli pienehkö kamari, sitten kaksi kamaria, toinen pihanpuolella - ja toinen joenpuolella rakennusta sekä tienpuoli päässä taloa suurehko sali. Edellämainittua pihanpuolen kamaria sanottiin Ollin kamariksi, isäni Ollin mukaan. Tässä kamarissa olen syntynyt. Myös isäni on syntynyt samassa kamarissa noin 27 vuotta aikaisemmin v.1895. Isäni syntymä on merkitty kirkonkirjaan Pulkkilaan, koska Leskelä kuului siihen aikaan Pulkkilan pitäjään.

Isoisäni Antti Koskela ja vaimonsa Naima Katariina os.Kaakinen olivat ostaneet v.1895 Erkin, Juhanan ja Sippolan tilat yht.1200 ha. Antin sisarelta Margaretalta ja hänen miehellään Heikki Kiiskiseltä. Kohta tämän jälkeen isoisäni myi Juhanan ja puolet Sippolan tilasta vaimonsa veljelle Aappo Kaakiselle ja hänen vaimolleen Hildurille os.Katajamäki. Näin vastapuolella jokea sijaitseva Juhanan talo oli myös sukulaistalo syntymäni aikaan.

Myöhemmin, kun pikkupoikana kesäisin kävin Erkillä mummulassa, on jäänyt erikoisesti mieleen vesimylly laitteineen ja ympäristöineen. Leikittiin myllyssä ja porkattiin koskenkuohuissa 2,5 vuotta minua vanhemman setäni Pentti Koskelan kanssa.

Kun isoenoni Aappo Kaakinen oli ostanut isoisältäni Juhanan ja puolet Sippolan tilasta, oli tässä kaupassa jäänyt eräs niittypalsta Erkin ja Juhanan talojen yhteiseksi alueeksi puoliksi kummallekin. Alue oli suhteellisen pieni ja kaukana talojen kartanoista. Isoisäni Antti oli esittänyt Aapolle, että ei ole viisasta käydä kahden talon väellä siellä vähäistä heinää tekemässä, joten osta minulta niityn puolikas 1000 markalla. Tähän oli vähäpuheinen Aappo sanonut harkittuaan asiaa: "Se on liian paljon". "No", sanoi Antti, "Minä ostan Sinulta niityn puolikkaan samalla hinnalla eli 1000 markalla". "Se on liian vähän", sanoi Aappo harkittuaan asiaa. Ei ole tiedossani tuliko tästä kauppaa myöhemminkään. Tuo hinta 1000 on minun keksintöä. En tiedä mikä oli todellinen hintaehdotus.

Äitini Hildurin, os.Kauranen perhe oli muuttanut Iso-Anttilan talosta Muhokselta Leskelään Tiiton taloon v.1918. (Kaurasten suvun kotisivulla on kuvia Tiiton talosta ) Samaan aikaan äitini isä Sakari Kauranen oli ostanut myös Tiiton naapuritalon Salvosahon. Tiitto sijaitsee vastapuolella Lamujokea parisataa metriä ylävirtaanpäin Erkintalosta katsoen. "Riijjuu" aikana äitini ja isäni olivat käyneet kirjeenvaihtoa keskenään. Tästä kirjeenvaihdosta on säilynyt muutamia kirjeitä. "Postikonttorina" oli ollut Tiiton rannassa oleva koivunhaara ja silloisen saunan nurkka äitini kertomuksen mukaan.

Äitini on tullut miniäksi Erkille v.1921 heinäkuulla heti häiden jälkeen. Häät ovat olleet 3.7.1921. Ollessani muutaman kuukauden vanha oli isoäitini Naima Katariina hoitanut minua ja pitänyt sylissään niin 2,5 vuotta vanhempi setäni Pentti oli sanonut äidilleen: "Elä hoida tuota Hiltin poikaa, hoida omaa poikaa."

Myöhemmin lapsena kävin kesäisin myös äitini kotona Tiitossa. Äitini isä Sakari Kauranen harjoitti maanviljelyn ohella myös nahkurin ammattia. Puotirakennuksessa olevassa huoneessa oli suuria sammioita upotettu lattiatasoon, joissa vuotia liotettiin. Jossakin vaiheessa vuota nostettiin pyöreän puun päälle roikkumaan, jossa niistä kaltattiin liha-aines pois. Tiitossa oli myös luumylly, jolla jauhettiin kuivatut eläinten luut kanojen rehuksi.

Erikoisesti mieleeni on jäänyt Tiiton jääkellari, jonka puisessa maanpäällisessä osassa säilytettiin ruokatarpeita. Sieltä haettiin mummun Iina Marian, os. Ilola, kanssa kananmunia keitettäväksi ja paistettavaksi meille lastenlapsille. Meitä oli Tiitossa useampiakin sisaruksia ja serkkuja samanaikaisesti, kuten Junttolan Tellervo ja Kalervo. Jääkellarissa käynti oli kesähelteellä virkistävä tapaus, jota seurasi tieto mieluisasta ruuasta. Martti-eno soitteli silloin tällöin kannelta. Sen heleät äänet soivat vieläkin korvissani. Myös talon hyvät hevoset ovat mieleeni jääneet.

Kun 3-vuotta nuorempi veljeni Olavi (Kari Koskelan huomautus: Olavi Koskelasta tuli isäni v. 1958 - tämä kuva on vuosilta 1944-45) joskus kiukutteli ja heittäytyi Tiiton pirtin lattialle parkumaan, heittäytyi isoisä Sakari myöskin lattialle pitkälleen pyörimään ja parkumaan samalla tavalla, jäi Olavi katsomaan silmät pyöreinä papan parkua. Siihen kiukku päättyi sillä kertaa.

Isoisällä oli tapana karjanlaitumella "piiskata" lantaläjät hajalle. Jokaisella oli pajupiiska sitä varten. Olin muutaman kerran mukana näillä "piiskausreissuilla".

Äitini isä Sakari ja äiti Iina Maria olivat uskovaisia, uusherännäisiä. Iina Maria muistutti Jumalan ja Jeesuksen olemuksesta kaikissa sopivissa käänteissä päivittäin.

Kesällä v.1922 perheeni, äiti, isä ja minä muutimme Leskelästä Pulkkilan kirkolle. Isä oli vuokrannut Oravan tilan 13000 mk:n vuosivuokraa vastaan Oravaisten perikunnalta. Oravan isäntä ja emäntä olivat kuolleet ja neljä alaikäistä lasta olivat jääneet orvoiksi ja holhottaviksi. Tietämäni mukaan osa holhoojista olisi myynyt Oravan tilan, mutta ainakin isäni eno Heimo Kaakinen, yksi holhoojista, ei ollut myynnin kannalla, joten talo jäi lapsille.

Oravan talo oli siihen aikaan seuraavanlainen: Päärakennus oli tiensuuntainen, johon liittyi kirkonpuoli päädyssä vanhempi rakennus suorassa kulmassa, siis vinkkelirakennus. Varsinaisesti me asuimme tiensuuntaisessa osassa. Pihan perillä vastapäätä päärakennusta, sen tiensuuntaista osaa, oli navetta, Lukkarinmäen puoleisella pihanosalla oli talli ja pienempi asuinrakennus korkeahkon kivijalan päällä. Siinä asuvat talonomistajat Oravaisten perikunnan lapset tätinsä Katri Mäkeläisen kaitsemina.

Keskellä pihaa oli saunarakennus ja sen vierellä kasvoi lehtikuusi, joka lienee pihalla vieläkin. Keskellä saunaa oleva kiuas lämmitettiin saunan takana olevan oven kautta alakerrasta. Lauteet olivat kolmella seinällä. Lauteiden jalkatilakin jäi melkoisesti ylemmäksi kiukaan tasosta.

Pirtissä, ainakin pihanpuoliseinällä, oli leveähköt laatikkopenkit, joihin saattoi laittaa vuoteen, kun kansi avattiin. Kirkonpuolipäässä rakennusta olevassa salissa oli perikunnan flyygeli, erikoisuutena mieleen jäänyt. Oravassa meillä oli töissä Kyykkölän Iikka. Iikka oli punakka, vähän pänäkkäkin ja vähäpuheinen mies. Kerran hän oli "pikkupienessä" piirtänyt tupakka-askin kanteen ison ja pienen miehen kuvan ja kirjoittanut lauseen: "Kaksi miestä melekein". Iikka oli myöhemmin 40-luvulla pudonnut Oravan saunan kiukaalle ja saanut kuolettavat palovammat.

Hilikku-Eera, kunnanhoidokki, hoikka, hiukan kumarassa juosten kulkeva, oli saanut nimensä hilikun (25 penniä) pyytämisestä. Hänen tapansa oli taloista kuin myös tiellä vastaantulijoilta pyytää: "Anna hilikku". Kerran oli Oravassa päässyt iso sonni irti ja siinä oli Hilikku-Eera sattunut paikalle. Eera oli pyytänyt isältä hilikkua ja isä oli sanonut Eeralle, että saat markan jos panet tuon sonnin navettaan kytkyeeseen. Jonkin ajan kuluttua oli Eera tullut hikisenä huohottaen hakemaan markkaansa ja sanonut sonnin olevan kytkettynä navetassa.

Kerran talvella pakkassunnuntaina olin mennyt pari vuotta minua vanhemman Mäkelän (Kärki) Hannan kanssa kirkkoon. Olimme käsi kädessä, jäisin kengin astelleet kirkkoon etupenkkiin. Jonkin aikaa istuttuamme olimme lähteneet samaa reittiä ulos.Tämä oli ollut sen verran hullunkurinen tapaus että saarnaamassa ollut kirkkoherra Einari Kaakinen oli sanonut jälestäpäin että oli siinä naurussa pitelemistä.

Pulkkilassa oloaikana isä oli muutamia vuosia myös poliisina. Eräänä iltana oli Näsin emäntä pyytänyt poliisilta apua, kun hänen poikansa olivat humalassa reuhanneet. Isä oli mennyt Näsille (siihen taloon jossa myöhemmin oli kunnanlääkärin vastaanotto) ja avannut oven, ovella oli joku veljeksistä vastassa ja löi isää puukolla kylkeen. Muistaakseni isä oli ominvoimin tullut kotiin. Hätääntynyt äiti oli valjastanut hevosen ja vienyt isän lääkäriin Viiolle. Muistan hämärästi, kun isä makasi sängyssä, ilmeisesti lääkärissä käynnin jälkeen. Viion talo on 1-2 km:n päässä kirkolta. Silloinen Viion komea päärakennus on sittemmin tuhoutunut tulipalossa.

Käräjäaikana meillä oli "kortteerina" nimismies, isän serkku, Pentti Kiiskinen Kestilästä. Nimismiehen olo talossa tiesi tavallisuudesta poikkeavaa ruokaa. Mieleeni on jäänyt nakkikastike, johon äiti oli pilkkonut nakit 1/2 sentin kiekkoihin.

Kerran Oravan vanhassapirtissä pidettiin tanssit. Pirtin uunin nurkassa oli piisi, jossa paloi tervakset ja kyläläiset tanssivat. Luultavasti nämä tanssit olivat v.1926, sen jälkeen kun Pulkkilan Nuorisoseurantalo oli palanut, heinäkuulla v.1925.

Tähän aikaan asuvat Niilessaaren Nikulla isän eno Heimo Kaakinen vaimonsa Katrin os. Poutala kanssa. Äidin kertoman mukaan oli ollut puhetta, että he ottavat minut ottopojaksi, kun lapsettomia olivat. Olinkin Nikulla jonkin aikaa siinä tarkoituksessa, mutta ei minulla siellä aika kulunut, ei vaikka he laittoivat leikkikaluja yms. Mieleeni on jäänyt siltä ajalta musta kumipallo. Oravan talon naapurina oli postineiti Alina Forsbergin talo Päivälä. Päivälässä oli myös postitoimisto. Kerran olin "ominpäin" käynyt tätiä "auttamassa" ryytimaan ruohomisessa. Siinä oli mennyt ryytit ja kaikki. Olin sitten käynyt ilmoittamassa tädille "suurtyöstäni". Täti oli palkinnut työni kaikesta huolimatta.

Alina Forsbergilla oli valkoinen Muru niminen koira. Kerran Muru oli alkanut haukkumaan erästä isäntää postitoimistossa, jolloin täti oli torunut koiraa: "Älä setää hauku". Arvonsa tunteva isäntä oli loukkaantunut tästä ja sanonut: "Ja perkele, minä en ole koirien setä". Muru hukkui myöhemmin Savo-ojaan.

Minulla oli tapana käydä Lukkarinmäellä juosta rötkittämässä. Äidin oli pitänyt tulla Oravan portille katsomaan, kun olin mennyt kävelemällä Lukkarinmäelle. Siellä olin hyvin vikkelästi tehnyt puoliympyrän muotoisen käännöksen ja sitten juosta "rötkittänyt" mäeltä Oravan portille asti. Olin ollut tuohon aikaan pulleahko poika, joten juoksun nimi "rötkittäminen" lienee hyvin kuvaava. Pari edellämainittua juttua ovat äitini kertomia.

Leikkitovereita tuohon aikaan olivat Osuuskaupan johtaja Vareksen lapset, Terttu, Teuvo ja Velu sekä Simojoen Aura, joskus myös Sirkka Oravainen.

Pulkkilassa oloajalla oli perheeseemme tullut kolme lasta lisää, Elli Sofia (Helena),Veikko Antti Olavi ja Kaisa Maija.

Keväällä 1927 isä osti Sepän tilan Rantsilan Mankilankylästä, tädiltään Hannalta os. Kaakinen ja hänen miehellään Abraham Sepäntalolta 300000 mk hinnalla. Muutimme asumaan Sepälle kevätkesästä v.1927.

Muuttotavaroita oli tuomassa Lamujoen Osuuskaupan kuorma-auto kuljettajanaan Einari Lehti. Muistan Rantsilassa joen ylityksen "roomulla".

Ylikulkupaikkaa sanottiin "Värinrannaksi". Olin kuorma-auton lavalla tavaroiden joukossa. Minulla oli lipallinen patalakki, jossa oli keltaisia ja punaisia kairoja sekä nappi päälaelta. Perheen mukana tuli myös palvelusväkeä. He olivat: Jussi Hyvärinen ja hänen vaimonsa Esteri os. Soini, sekä sisarukset Inkeri ja Jenni Pollari. Jenni olikin sitten meillä miltei koko meidän Mankilankylässä olo ajan. Jenni oli tuolloin 12-vuotias. Palvelusväki toi jalkaisin karjan ja Puni nimisen hevosen maanteitse. Mankilankylä sijaitsee Rantsilan kirkolta kymmenkunta km. pohjoiseen, Siikajoen varrella. Maasto on alavaa, tulvien vaivaamaa, mutta reheväkasvuista.

Talot on rakennettu maaston korkeimmille kohdille, saarakkeille tulvien tähden. Talot ovat tuollaisissa ryppäissä. Useinkin naapuritalot eroittaa toisistaan rakennuksien välinen kapea sola. Sepäntalon kartanossa oli rakennuksia seuraavasti: asuinrakennuksia oli kaksi, uusi- ja vanhapuoli, navetta rehulatoineen ja alaköökineen.

Puotirakennus, jossa oli kaksi puotia, kärryliiteri, kaksi tallia ja rehulato. Kolme aittaa, kaksi perunakellaria, jääkellari, rusamasiinihuone, halkoliiteri, sauna, tuulimylly ja paja. Riihi, jonka yhteydessä elosuoja, pienempi riihi, riihilato ja erillinen lato, sekä isän tekemä leikkimökki Ilola ison männyn katveessa. Kaksi kaivoa, joissa toisessa oli tuulimoottori nostamassa vettä navettaan ja toisesta kaivosta nostettiin käyttövesi käsipumpulla esim. keittiöön. Pumppu oli kaivolla.

Kaikissa rakennuksissa oli pärekatot, paitsi toisessa kellarissa oli teevikatto. (Teevi on sahattu n. 60-70 cm. pitkä ja 6-7 mm. paksu lauta) Teevikatto naulattiin kuten pärekattokin kaksin tai kolminkertaiseksi. Pihapiirissä olevat rakennukset oli maalattu punaisiksi ja ikkunanpielet valkoisiksi paitsi navetassa keltaiseksi. Rakennukset oli rakennettu hirrestä, paitsi elosuoja, joka oli lautarakenteinen. Puotirakennuksen harjalla aitan puolipäässä oli vellikello, jolla äiti soitti väen syömään. Tuulimyllyssä oli kivipari ja pärehöylä. Tuulimyllyä ei meidän aikana käytetty, muistaakseni. Mylly purettiin myöhemmin 30-luvulla. Siitä tehtiin kaksi aittaa. Toinen pystytettiin jääkellarin viereen rehujauhoaitaksi ja toinen pystytettiin joen takana olevalle palstalle jokitörmälle siellä töissä käyville korteeriksi.

Pihapiiriin kuului myös puita. Tuomi, pihlajia ja koivuja useampiakin kuten kuusiakin. Keittiön ikkunan kohdalla oli erittäin paksu - ja vanha mänty ympärillään nuoria pihlajia, jotka muodostivat lehtimajan männyn ympärille. Männyn vahvojen oksien kiharaisista latvaosista löytyi mukavia istuimia männyssä kiipeilijöille. Kerrottiin männyn alle kätketyn aarteen joskus vanhojen sotien aikaan.

Oli marraskuu ja pimeä. Aiemmin satanut lumi oli sulanut muualta paitsi kulkuteiltä, joihin se oli tallaantunut ja jäätynyt. Tie oli kaljamikolla. Iltasella oli tullut vieraita. Äiti oli heille ruoanlaittopuuhissa. Muun ohella hän aikoi laittaa suutarinlohta, johon tarvittiin etikkaa, pippuria, sipulia ja suolasilakoita. Suolasilakat puuttuivat, joten äiti kehoitti minua lähtemään kauppaan niitä hakemaan. Niinpä sitten lähdinkin kauppaan potkukelkalla, potkurilla niinkuin sanottiin.

Aralla mielellä lähdin pimeälle kauppatielle. Pelottavilta tuntuivat autiot rakennukset. Vapautuneemmin ohitin valoa tuikkivat ikkunat. Kunnes sitten saavuin Laatikaisen riihen luo. Riihi oli aivan tien reunassa. Vastapäätä riihtä oli riihilato. Riihessä oli tapana säilyttää ruumiita hautauspäivään saakka. Tämä seikka iskeytyi tajuni ytimeen juuri riihen kohdalla. Vilkaisin riihen ja ladon väliseen väleikköön ja mitä näinkään: väleikössä tanssi mustatukkainen, hoikka, pitkä, mustiin pukeutunut mies ja hoikka, valkeaan vaippaan pukeutunut nainen. Musiikkia ei kuulunut, mutta valssiin askeleet soveltuisivat arvioisin. Tajusin, että tanssijat eivät ole tästä maailmasta, vaan ovat "tuonpuoleisia" - - - Näyn jälkeen tuli silakanhakijalle harvinaisen kiire. Ei ollut varaa katsella sivuille saati taaksepäin, vaan potkia potkuria minkä kintuista lähti.

Palatessa en tohtinut tulla riihen kautta, vaan kiersin kelkkoineni Häkkilän pihan ja Varvarin elosuojan ja pihan kautta tielle. Kotiin tullessani en kertonut näkemästäni kenellekään. En myöhemminkään. Tanssiparin näkeminen oli melkoinen järkytys 8-9 vuotiaalle. Selkeänä se palautuu mieleen vielä 65 vuoden jälkeenkin, kysymyksin: mitä tämä näky oli ja oliko pelko ainoa syy moiseen aistimukseen.

1808-1809 sodan Pulkkilan taistelun muistomerkin paljastustilaisuus oli Pulkkilassa v.1933. Puhumassa oli maaherra E.Y. Pehkonen. Muistomerkin suunnitteli pulkkilalainen Yrjö Junttola. Muistomerkki pystytettiin talkootyönä. Työtä valvoi Yrjö Junttola. Olen kuullut, että kivet muistomerkkiin tuotiin Lehtomäestä ja päämuurarina oli Heimo Junttola.

Olin tähän aikaan käymässä Nikulla, josta käsin sonnustauduimme Pentin kanssa paljastustilaisuuteen Pulkkilan kirkolle. Juhlista on erikoisesti mieleen jäänyt haapavetinen Viina-Matti eli Matti Viinanen. Matti oli hoikka ja melko pitkä miehen huiskale. Hänellä oli musta pitkä parta ja tukka, joka valui harteille asti. Matti kävellä huiski miltei maahan asti ulottuvassa leningissään. Leninki oli vaaleahko, likaisen nuhruinen. Matilla oli tapana pitää naisten vaatteita. Poikaparvi seuraili Mattia ja Matin liikkeitä. Tiedettiin, että Matti saattaa lausua oman runonsa noin vain ex tempore. Matissa oli jotakin pelottavaa, joka esti liian lähelle menemisen. Seurailtiin häntä kunnioitettavan välimatkan päästä. Mutta ei Matti runosuontaan avannut. Ei ollut hetki otollinen sanan säilän käytölle.

Olimme Pentin kanssa polkupyörällä tilaisuudessa. Pentillä oli tavallinen polkupyörä ja minulla ikivanha naisten pyörä. Se oli Kaakisen Maija-tädin nuoruuden aikainen pyörä. Pyörässä ei ollut jarrua ja sen polkimet pyörivät aina pyörän ollessa liikkeellä. Tällaista pyörää sanottiin villiksi pyöräksi. Pyörän pedaalit olivat tippuneet pois kauan sitten, koska pedaalien akselitapitkin olivat kuluneet teräviksi piikeiksi polkevan jalan alla. Istuin oli kova, jouseton. Puuvanteiden päällä oli ilmarenkaat. Sisäkumit, joita silloin tällöin paikkasimme, olivat mustaa kumia, niin sanottua ryssän kumia.

Paluumatkalla oli Maanselältä Niilessaarelle päin pitkä loiva myötämaa. Siinä pyörän vauhti kiihtyi niin, etteivät jalat enää pystyneet seuraamaan polkimien pyörimistä, vaan jalat oli pidettävä ylhäällä, pois polkimilta. Siinä sitä mennä jyttyytettiin nimismiehen kiharaista soratietä, kunnes mäen alla menetin pyörän hallinnan ja kaaduin tienreunalle. Ja siinä rytäkässä pedaalin terävä piikki tunkeutui vasemman jalkani pohkeeseen muutaman tuuman syvyyteen repäisten reikää vähän isommaksi. Veri valui paljasta säärtä pitkin mustaan kumilipposeen (nykyisin tenniskenkä). Nikulle päästyämme laitettiin haavan päälle tukko, eikä vamma pahemmin tahtia haitannut.

1920-luvulla isä osti radion. Sen musta "julkisivu" oli n. 43 x 18 cm ja syvyyttä n. 20 cm. Radion avattava kansi oli muutaman sentin yli laatikon reunojen. Pyöreä n. 30 cm halkaisijaltaan oleva kaiutin oli erillinen omalla jalustallaan. Lisäksi radioon kuului anodi (kuivaparisto) ja lasinen akku, sekä antenni. Isä laittoi antennin päärakennuksen päädystä puotirakennuksen tienpuoleiseen päätyyn pystyttämiinsä salkoihin kolmen-neljän posliinieristimen välityksellä. Antenni oli n. 3 mm kuparipunosta ja pituutta sillä oli 30-40 metriä. Kun radion säätönuppia käänteli radio vingahteli ja vongahteli voimakkaasti. Kun kaikki oli saatu kohdalleen kuului puhe ja musiikki kaiuttimesta.

Laatikon sisällä oli hienoa kuparilankaa erilaisilla vyyhteillä ,sekä eräänlaisia levyjä, jotka liikkuivat säätönupista pyöritettäessä kuparivyyhtien sisällä. Se oli ihmepeli. Kyläläiset kävivät ihmettä katsomassa ja kuuntelemassa. Mieleeni on jäänyt kävijöistä: Pyrrön isäntä Jaakko Pyrrö emäntineen, Saaren isäntä Pekka Poikola, Nantte Harju Pauli poikansa kanssa ja Antti Tuohimaa. Antti oli epäuskoinen ja kävi varmuuden vuoksi kurkistamassa kaapin- ja radiopöydän taakse nähdäkseen mahdollisen puhujan, radio-äänen. Radio oli meillä ehkä vuodenpäivät. Isä myi tai antoi radion isälleen Antti Koskelalle Pulkkilan Nikulle.

Vuosikymmenien jälkeen 70-luvun alussa tätini Maija ja Hanna Koskela luovuttivat radion meille takaisin, kun Niku ja Niilessaari jäivät Uljuan altaan alle. Talot tyhjennettiin ja purettiin pois. Radiosta puuttui tällöin kaiutin, anodi ja akku, sekä tietysti antenni. Varsinainen radio on siis vielä tallella. Olen ajatellut lahjoittaa radion Koskelan sukuseuran "Karhunpesän" museoon.

Ko. radion tilalle laitettiin kidekone, kaksin kuulokkein (korvalaput). Kidekoneessa ei ollut kuluvaa muuta kuin kidekivi, joka joskus uusittiin. Vuonna 1937 tai 1938 ostettiin sitten patteriradio, jossa oli putket ja kaiutinkin laatikon sisällä. Kun kidekoneen kuullokkeet pantiin lasikulhoon saattoi useampi henkilö kuunnella lähetystä, tosin läheltä lasikulhoa.

Pajassa isä takoi auranterät ym. sellaiset talossa tarvittavan kilut ja kalut. Tekipä hän kerran minulle vikatteenterästä luistimet. Olin itse lietsomassa ilmaa ahjoon. Isä kengitti itse hevoset. Olin usein pitämässä hevosenjalkaa kengityksen aikana.

Pulkkilasta tulon jälkeen parina kolmena kesänä oli ryytimaa Sepän pihalla. Myös perunaa kasvatettiin pihalla kesäkauden tarvetta varten. Olipahan juurekset siinä lähellä keittiötä.

Alkuaikoina Sepällä meillä oli kaksi oikein koreaa kanaa ja kukko. Kukko oli erittäin vihainen punaiselle värille. Pienenä, sisareni Kaisa-Maija oli pihalla punaisessa mekossaan suoranaisessa vaarassa. Kukko saattoi juosta toiseltapuolen pihaa Kaisa-Maijan kimppuun. Taisipa joskus tulla kilpajuoksukin, jonka kukko voitti. Kaula pitkällä kaulahöyhenet pörhöllä se hyökkäyksensä teki. Päivänä muutamana kukko rökitti naapurin valkoisen kukon henkihieveriin. Siellä se uhri keijotti selällään pökerryksissä naapurin pihalla, kun meidän kukko asteli arvokkaasti kotisolalle, kohotti kaulansa korkeuksiin ja kiekaisi voiton kiekaisun.

Lienee ollut vuosi 1928 ja heinänteko aika, kun isän piti minun vaatimuksesta laittaa minulle vikate. Sattui olemaan pienehkö ns. oksavarsi, johon kiinnitettiin n. 60 cm:n pituinen vikatteen terä. Terän suutevuus (kulma) mitattiin, terän kanta ja varrenpää käärittiin tuohikäppyrään, vedessä liuotetusta, jonka päälle käärittiin halkaistusta rottingista side. Side kiristettiin puukiiloilla. Niin oli työväline valmis. Niitin ojanpyörtänöitä Alivainiolla päivän. Illalla nostettiin vikate naapurin rajalla olevaan koivunoksaan. Nukkumaan mennessä oli äidin kanssa puhe, että äiti herättää minut aamulla miesten mukaan niitylle. Niin äiti herätti minut aamulla, mutta minua nukutti niin vietävästi, että sanoin äidille: "Nukunko pikkusen". Äiti oli myötämielinen ja sanoi: "Nuku pikkusen". Kun heräsin oli aurinko jo korkealla ja niittyväki oli mennyt ijät ajat sitten niitylle.

Meidän paja oli hirsistä salvettu noin 4x4 metriä kanttiinsa. Pajan vesikatto oli lomalaudoista. Alimmaiset laudat olivat kanttaamattomia ja rakojen päällä olivat kantatut laudat. Niiden ylälappeen reunoille oli höylätty urat. Ahjon kohdalla katossa oli saranoilla varustettu avattava luukku. Luukku oli noin 60 cm leveä ja 150 cm pitkä,alkaen katon harjalta. Luukku avattiin siihen kiinnitetyllä sauvalla työntäen katolla olevaa tukea vasten. Siitä ne pääsi kaasut ja muu pöly taivaan tuuliin. Lisättäessä sysiä ahjoon nousi ahjosta melkoinen kipinäpilvi rätisten. Pajaan mentiin matalahkosta lauta ovesta korkean kynnyksen yli. Pajan maalattia oli alempana kuin maa oven ulkopuolella, joten ovesta sopi pajaan menemään pahemmin kumartamatta.

Ahjo oli noin 130x130 cm laajuinen. Sen reunat oli ladottu särkökivistä. Ahjon kaksi sivua vastasi hirsiseinään pajan nurkkauksessa. Korkeutta ahjolla oli noin 60 cm. Lietson puoleinen muurattu seinämä oli parikymmentä senttiä korkeampi ja sen läpi oli ilmareikä lietsosta ahjoon. Silloin tällöin ahjosta oli poistettava lasimaisia kuonakokkareita, jotka muodostuivat rautahilseestä. Lietson palkeessa oli kansi ja pohja laudoista, jotka yhdisti parkkinahka. Palje oli perästä pyöreähkö, suipentuen ahjon muuratussa seinämässä olevaa ilmareikää kohti. Palkeen pohjassa oli ilma-aukko, joka avautui palkeen pohjan laskeutussa ja sulkeutui pohjan noustessa ylös painettaessa lietson vipua alas. Lietson palkeen kannella oli kivenmurikka painona.

Pajakalustoon kuului isoon puupölkkyyn kiinnitetty alasin, työpöytään ikkunan kohdalla kiinnitetty ruustukki, erilaisia pihtejä hehkuvan raudan käsittelyyn erikokoisia tamppeja reiän tekemiseen ja kiilamaisia tamppeja raudan katkaisemiseen. Myös erilaiset ja erikokoiset vasarat kuuluivat kalustoon. Oli myös haat, joita käytettiin kärrynpyörien rautavanteiden "päälle" panemisessa. Seinällä riippui kieppi panieeria puuastioiden vanteiksi ja pari rekirautoja. Lisäksi kaikenkarvaista rautaromua ja muutamia sysisäkkejä. Oli puuhun koverrettu vesikaukalo, jossa karkaistiin terät teräviksi. Paja ei ollut mikä rakennus tahansa. Sieltä huokui vastaan tulen, veden ja raudan salaperäisyys, pajan henki.

Koulunkäynnin aloitin lokakuun 2. päivänä 1928 6-vuotiaana. Mankilankylän koulussa oli kaksi opettajaa, toinen opetti ala- ja toinen yläkoulun oppilaita. Opettajilla oli oma huone kummallakin, mutta yhteinen keittiö. Lisäksi koulurakennuksessa oli kaksi luokkahuonetta ja suurehko eteinen. Pihapiiriin kuului mm. kaivo, kellari, sauna sekä ulkohuonerakennus, jossa oli navetta, käymälät ja varastohuoneita.

Alakoulua pidettiin pienemmässä luokkahuoneessa, jossa oli kahdella luokalla yht. noin 20 oppilasta. Ensimäisellä luokalla ollessani koulunkäynti oli vastenmielistä. Eräänä aamuna kieltäydyin kertakaikkiaan lähtemästä kouluun. Äiti ei antanut periksi, vaan istutti minut kelkkaan ja lähti minua viemään väkisin kouluun. Koulua lähestyttäessä nousin kelkasta ja lupasin mennä omin avuin kouluun niin kuin sitten meninkin.

Yläkoulun luokkahuoneessa oli neljä luokkaa yht. noin 40 oppilasta. Opetus tapahtui siten, että kun opettaja opetti ensimmäistä ja toista luokkaa oli kolmannella ja neljännellä luokalla esim. ainekirjoitusta tai piirustusta. Joskus oli luokkien yhteisiäkin tunteja - esim.opettaja tai oppilaat vuorotellen lukivat Kreikan mytologiaa yms. Yläkoulun pojat tekivät käsitöitä (veisto) alakoulun luokkahuoneessa, jossa seinään saranoidut höyläpenkit laskettiin alas töitä varten. Poikien käsityötunnit alkoivat sen jälkeen kun alakoululaiset olivat lähteneet kotiin siinä klo.13.00 jälkeen. Myöhemmin poikien käsityöt olivat saunarakennuksessa erittäin ahtaissa tiloissa. Veistoa opetti mankilankyläläinen Svantte Hätälä.

Ensimmäisellä luokalla alakoulussa opettajanani oli Saimi Niemelä ja toisella luokalla ollessani Hilda Liljala. Yläkoulussa opettajanani oli Alahärmän Voltista kotoisin oleva Martta Vakkuri, myöhemmin Keränen. Alakoulu-aikana oli oppilailla koulun pihapiirissä olevalla pellolla kasvimaa. Kullakin oppilaalla oli muutama porkkana ja punajuuririvi, joita piti kesällä käydä ruohomassa ja kastelemassa. Tämä lienee ollut sen laatuista opettamista. Tämä viljely jäi sittemmin pois.

Koulu (kunta) antoi tarvittavat kirjat, vihkot, piirustuspaperit, kynät ja pyyhekumit. Mustekynä varsineen ja terineen kuin myös mustepullo annettiin yläkoulun ensimmäisellä luokalla käyttöön. Pulpetin kannen alla oli pieni käännettävä hylly, jossa mustepullo oli käytettävissä. Kirjoitusmuste tuli koululle neliskanttisissa noin litran vetoisissa pulloissa. Opettaja jakoi musteen jokaiselle pieneen pulpetissa säilytettävään pulloon. Jokainen toi kotona tehdyn mustekynän terän pyyhkeen. Se oli useinkin pyöreistä kangaskappaleista keskeltä yhteen ommeltu pyyhin. Oli myös värillisiä papereita, joista saksittiin erilaisia kuvioita ja liimattiin kuviot valkealle paperille.

Yläkoulussa oli myös kaunokirjoitusta. Sitä varten oli kaunokirjoitusvihko. Sen viivoitetuille riveille kirjoitettiin, rivin vasemmassa päässä olevan mallin mukaisia kirjaimia ja lauseita. Alakoulussa paperia liimattiin askartelutunneilla keitetyllä perunalla. Opettaja sanoi edellispäivänä, että jokainen tuo aamulla keitetyn perunanpuolikkaan liimausta varten. Niin tuotiin ja liimattiin.

Alakoulun pulpetit olivat uusia, koivupuusta tehtyjä lakkapintaisia ja kahden istuttavia. Yläkoulun pulpetit olivat vanhoja, isompia ja maalipintaisia.

Muistuipa tässä mieleen alakouluajalta, kun kansakoulujen tarkastaja kävi luokassamme. Siinä hän käveli ympäri luokkaa ja kyseli sitä ja tätä. Kysyipä: "Mikä nyt on?" ja katsoi ikkunasta talviseen maisemaan. Joku vastasi: "Talvi." Vastaus ei kelvannut tarkastajalle. "Mikä nyt on", hän kysyi uudestaan. "Talvi", sai joku sanotuksi. Ei kelvannut vastaus. Sitten tarkastaja kysyi minulta ja vastasin: "Nyt on talvi." Se kelpasi tarkastajalle. NYT ON TALVI. Tuskinpa ymmärsin tuota jujua tuossa lauseessa, sattuipahan oikeaan osumaan, jäipä asia mieleen. Olin silloin 6-7 vuotta vanha. Tuo onnistuminen lienee syynä, että mitätön asia tallentui muistin lokeroihin 70 vuodeksi.

Yläkoulussa annettiin myös vesivärit ja pensseli. Värikansiossa oli n. 3 cm. läpimittaisia värinappeja 6 kpl. Pensselissä oli molemmissa päissä sivellinkarvat. Toisessa päässä tuuheammat. Vesiastiana oli pienehkö alumiinikuppi.

Muistaakseni v.1930 tuli koulu-ohjelmaan ruokailu. Keittäjäksi tuli Martta Pistemaa. Hän keitti mielestäni hyvää ruokaa. Ruoka vaihteli päivittäin. Oli hernesoppaa, kaurapuuroa, mannapuuroa, lihasoppaa, riisipuuroa ja marjapuuroa. Puuron päälle sai ruokalusikallisen hienoa sokeria.

Muut tykötarpeet kuten voileivät ja maidon toi kukin kotoaan. Muuten ruoka oli kunnan kustantama. Opettaja annosteli keiton emalilautasille luokan edessä, josta kukin vuorollaan haki annoksensa ja meni pulpettiinsa aterioimaan.

Ainakin yhtenä syksynä käytiin koko koulun voimalla puolukassa Erkin talon Haasionkankaalta. (Myöhemmin koulu kävi samalla kankaalla kylvämässä metsää opetustarkoituksessa) Kun marjastus koulun puitteissa jäi pois, vietiin koululle puolukoita joka syksy 2-3 litraa/oppilas.

Syksyllä oli viikon perunannostoloma ja joulun aikaan kolmen viikon joululoma. Koulun kuusijuhla oli merkkitapaus kylällä. Oli näytelmiä yms. oppilaiden esittäminä. Olin ainakin kerran näytelmässä, jossa esittäytyi eri maakunnat. Esitin karjalaista hevosmiestä "riukuvarsi" saappaineen ja piiskoineen. Kuusijuhlassa oli aina paljon yleisöä.

Talvella pidettiin koululla kilpahiihdot, jossa karsittiin hiihtäjät Rantsilan koulujen välisiin hiihtokilpailuihin. Oman koulun kilpailuihin kerättiin kyläläisiltä rahaa palkintoihin. Opettaja laati keräyslistat ja jakoi ne kerääjille. Palkinnot olivat rahapalkintoja. Ensimmäinen palkinto oli suurin. Palkinnot jaettiin siten, että viimeinenkin sai jotakin.

Koulujenvälisiin hiihtokilpailuihin kuului myös nuolenheitto. Sen tulos vaikutti hiihtoaikaan. Olin ainakin kerran edustamassa kouluani hiihdoissa kirkonkylällä. Olin kai tuollainen keskiverto hiihdossa. En koskaan voittanut kilpailuja.

Eräänä maaliskuun päivänä lähdimme veli-Olavin kanssa kouluun suksilla kuten tavallisestikin. Oli aurinkoinen päivä. Hanki kantoi suksimiehen hyvin. Päätimme yhdessä, ettemme menekkään kouluun näin hyvällä hiihtokelillä. Hiihtelimme iltapäivälle asti pitkin maita ja mantuja. Söimme repusta äidin antamat koulu-eväät. Arvioimme koulun loppumisajan ja palasimme kotiin muina miehinä. Kotiväki ei saanut tietää asian oikeaa laitaa koskaan. Opettajalle poissaolo selitettiin pätevin perustein.

Kevätjuhlassa oli myös paljon kyläläisiä seuraamassa oppilaiden esittämää ohjelmaa. Talvella tehdyt käsityöt, tyttöjen tekstiili- ja poikien puutyöt olivat näytteillä. Myös talven aikana tehdyt piirustukset ja maalaukset oli kukin oppilas niputtanut näytteille. Nipun päällä oli "taiteilijan' nimi ja miltä luokalta. Lopuksi opettaja jakoi todistukset oppilaille luokittain. Tietoisuus erosta herkisti tunnelman, joka huipentui yleisön kanssa laulettuun suvivirteen. Sain päästätodistuksen kansakoulusta v.1934 12-vuotiaana.

Kepposiakin tuli tehtyä. Laatikaisen Eljaksen kanssa laitettiin hevosen kakkaroita paperipussiin ja pussi sidottiin kauppanarulla kuten kaupassa konsanaan. Tielle jätettyyn pussiin kiinnitimme rullalangan ja johdimme sen pajan vieressä olevaan vattupensaaseen. Nähtyämme erään saarikyläläisen mummun tulevan tiellä, valitsimme hänet "uhriksemme".

Kun mummu tuli kohdalle, hän katsoi pussia ja ympäristöä. Sitten hän kumartui ottamaan pussin, silloin vetäisimme langasta. Ensin mummu hämmentyi, mutta arvasi sitten jekkumme ja käveli pois.

Sepäntalon Alavainion palstaan kuului mm. Hietasaari. Nimestään huolimatta Hietasaari oli Siikajoessa oleva niemi. Tulvan aikana tosin vedet menivät niemen kannan ylitse, jolloin se oli saarena.

Lieneekö tästä ilmiöstä sitten tuon Hietasaari nimen saanut. Niemen ja mantereen väliin jäi n. 20 metriä leveä ja vajaat 100 metriä pitkä lahti. Tässä lahden perukassa olimme uimassa. Eräänä kesänä 30-luvun alkupuolen Lahden perukassa oli porukalla tehty kopukka, jonka ympärillä poikaparvi melskasi äänekkäästi.

Nuorempi veljeni Olavi oli vasta oppinut uimaan. Oli kait silloin noin 7-vuotias. Minä olin törmällä muutaman metrin päässä vesirajasta. Ehkäpä jäin siitä seuraamaan Olavin uintia lahden yli. Keskellä lahtea Olaville tuli hätä. Alkoi räpistellä ja painua veden alle. Hyppäsin veteen ja uin Olavin avuksi. Tukka kellui enää pinnalla.

Kun uin hänen lähelleen. Olavi tarrautui minun selkääni. Sormet tuntuivat uppoavan selkälihaksiin kuin kissan kynnet. Koitin ponnistella rantaa kohti, mutta painuin veden alle taakkoineni. Pohja oli kuitenkin sen verran lähellä, että kun ponnistin pohjasta nousimme pintaan saamaan happea ja jälleen upposimme ja niin edelleen. Hitaasti ranta lähestyi.

Voimat olivat jo aivan lopussa, kun rannalta ojentui auttava käsi, joka veti meidät lopulta rantaan. Auttavan käden takana oli minua 1 1/2 vuotta vanhempi naapurin poika Varvarin Veikko. Olavi oli aivan sininen ja pahoinvoipa. Oksenteli ja ryki. Siihen jäi uiminen sillä kertaa Olavilta ja minulta. Kiiruhdimme kotiin ja nuolimme "haavamme", eikä siitä asiasta sen kummempaa porua pidetty.

Tuon samaisen lahden ovat joen perkkaajat sittemmin täyttäneet Autionkosken kivillä ja sorilla. Uintipaikkana yleensä oli Hietasaaren nokka. Siinä oli loivasti syvenevä ranta, toisin kuin lahden ranta, joka oli syvä jo vesirajasta lähtien. Jostakin syystä olimme tällä kertaa valinneet uimapaikaksemme lahden perukan. Hietasaaresta yläjuoksulle päin, Sepän ja Erkin maiden rajalla oli Kissalampi. Lampi oli kesäveden aikana erillään joesta. Mistä lienee tuon nimensä saanut? Siinä oli iilimatoja, jonka takia lampea kavahdettiin.

Joskus syyspimeällä kauppareissulla poikien kanssa, kun oli mm. ostettu lamppuäljyä (valopetroolia), otimme lamppuöljyä suuhun ja purskautimme öljyn vasten sytytettyä tulitikkua kohti, syntyi siitä melkoinen sohtu syyspimeään maisemaan. Saattoipa siinä joku sivullinen kanssaihminen säikähtääkkin moisesta tulisoihdusta.

Alivainio-nimisen niityn poikki kulki Tuohimaan Reetan os. Long polku mäkilleen. Tulipa mieleen ilkeä ajatus tehdä polulle ansoja Reetalle. Otettiin kourallinen kasvavia heiniä polun kahtapuolta ja taivutettiin heinät sitoen polun yli ansaksi. Kuvittelen, että Reeta kirosi ensimmäisellä ansana. Reeta saattoi kirota vastoinkäymisessä. Reeta oli isokokoinen hiukan kumarassa kulkeva nainen. Luulen että Reeta on antanut anteeksi nämä kepposet. Reeta oli meillä töissä useinkin. Teki varpuluutia ja oli mukana kevätsiivouksessa, pirtin pesussa ja pyykillä. Myös hänen miehensä Antti oli meillä hakkaamassa halkoja metsässä ja keväällä rantteella. Kun Hättiön suolla raivattiin uutta peltoa oli Antti sitä kuokkimassa. Suon pinnasta irroitettiin kuokalla n.10 cm:n paksuinen kerros, joka samalla käännettiin nurinpäin kuivumaan. Sitä ennen oli kaivettu sarkaojat. Sitten suonpinnan kuivuttua suo poltettiin kantoineen sekä puineen ja kylvettiin ruista.

Kuokkiminen oli urakkatyötä. Mittayksikkönä oli neliösyltä. (uusisyltä oli 2 metriä ja vanhasyltä 1,83 metriä eli 3 kyynärää.) Mittana tässä käytettiin uuttasyltää. En muista mikä oli neliösylen hinta.

Isä suoritti mittauksen A-kirjaimen muotoisella syllänmitalla, jossa A:n alakärkien väli oli 2 metriä. Joskus kun Tuohimaan Antti oli talvella hevosmiehenä Antti tykkäsi nukkua pirtin uunin päällä lämpimässä. Eräänä aamuna Antti laskeutui uunin päältä rappusia alas selkä edellä, hän jotenkin hojeltui siinä ja takapuoli kävi separaattorin valurautaiseen veiviin, joka katkesi. Antti harmitteli tapahtunutta ja sanoi: "Saamalun perse kun oli pitkällä."

Touon ja heinänteon välisenä aikana oli äidillä tapana käydä kylässä kotonaan Tiitossa ja muissa sukulaistaloissa Piippolan Leskelässä ja Pulkkilassa lapsikatraansa kanssa. Isä toi hevosella meidät Rantsilan kirkolle. Menimme useinkin linja-autoa odottamaan äidin nuoruuden tuttavan leipuri Olga Kiviharjun luo Osuuskaupan leipomoon. Siellä oli ihanat tuoksut. Olga tarjosi meille vastaleivottuja korvapuusteja ja pikkuleipiä. Kyllä ne maistuivatkin hyvälle.

Erään kerran menimme linja-autolla Pulkkilaan. Laskeuduimme autosta ja lähdimme kulkemaan meijerillepäin, äiti edellä pienin sylissään ja me toiset peräkanaa jäljessä, kun autonkuljettaja juoksi perään ja huusi: Puuttuuko teidän joukosta ketään. Pikainen luvunotto osoitti että yksi puuttui. Olavi oli nukahtanut ja jäänyt autoon kenenkään huomaamatta. No niin, oli taasen kaikki koossa, lapset ja äiti.

Menimme Pulkkilan meijerille meijerikkö Anna Similän tykö, joka oli äidin lapsuuden ystävä Muhokselta. Matkamme jatkui Väinölään, jossa emännöi tätini Elli Junttola os. Kauranen. Väinölä on kauniilla Lamujoen törmällä Koskenrannalla. Ongimme Kalervo-serkun kanssa joesta etupäässä salakoita, ehkäpä saatiin joskus muitakin kaloja. Koskenrannalla Väinölästä alajuoksulle päin oli enoni Pieti kaurasen talo Koivisto, joka oli käyntipaikkamme, kuin myös Lamujoen yläjuoksulla päin oleva Kyöstilä. Kyöstilää emannöi tätini Lyyli Kyöstilä os.Kauranen. Koskenrannalta meidät haki hevosella Leskelään joku Tiiton pojista, ehkä Leevi-eno.

Siihen aikaan oli Junno-ojan ja Leskelän välillä maantiellä veräjä, jonka kulkijat itse avasivat ja sulkivat. Ilmeisesti veräjiä oli kaksikin, koska kysymyksessä lienee ollut jonkin talon karjalaidun, jonka halki maantie kulki. Käyntipaikkoja Leskelässä olivat Tiiton lisäksi Erkin ja Juhanan talot. Erkin isäntänä oli setäni Iikka Koskela. Juhanan isäntänä setäni Yrjö Koskela.

Leskelän Nuorisoseuran urheilukilpailut olivat kohokohta kylän elämässä, ainakin nuorison piirissä. Kilpailut pidettiin yleensä sunnuntaipäivänä. Eräissä kilpailuissa oli osaanottajina mm. Leevi-eno ja Iikka-setä. Muistaakseni Leevi voitti silloin 100 m juoksun. Pesäpallopeli teki tuolloin tuloaan ja sitä pelattiin Leskelässäkin. Kerran oli poika- ja ukkomiesten pesäpallopeli, johon haalittiin osaanottajia paikan päällä. Iikka-setä "värväsi" ukkomiesten joukkuetta kasaan. Kysäisipä seinän vierellä maassa istuvalta Pentti Haanpäältäkin mahdollisuutta tulla ukkomiesten joukkueeseen. Pentti vastasi: "Minähän olen poikamies", johon Iikka sanoi: "Olet sinä kumminkin nainut." En muista kumpaan joukkueeseen Pentti meni pelaamaan.

Eräänä kesänä Leskelässä rakennettiin Kotilan taloa ja oli menossa kattajaiset (pärekaton teko). Kattajaisissa oli paljon kyläläisiä mm. minun setiä ja enoja. Silloin tällöin kattoa naulaavat miehet laskeutuivat katolta ja kävivät ensin hiukan salamyhkäisesti, sitten aina reilummin ja rempseämmin talon puotissa. Kohta kuului kauaskin huuto: Riija ylös. Jo kajahti laulukin: Puusepän vaimo kun ei lasta saa, se silloin puusta sorvataan jne. Riija oli kattolappeen pituinen suora lauta, jota vasten naulattavat päreet ladottiin. Joka ensimmäisenä sai osuutensa naulatuksi huusi riija ylös.

Olin setä Pentin kanssa poikasena seuraamassa elämänmenoa näissä kattajaisissa. Viimenen etappi näillä vierailureissuilla oli Niilessaaren Nikulla. Vierailu kesti kaikenkaikkiaan viikon pari. Myöhemmin, kun irtausin äidin vierailuporukasta kävin omintakeisesti etupäässä Nikulla. Ehkä Nikulla käyntiini oli "vetonaulana" lähes samanikäinen setäni Pentti. Matkan tein Rantsilasta linja-autolla, paitsi kerran, jolloin menin Nikulle Raakel-tädin miehen, Arvi Ähkysen polkupyörän tangolla. Siinä oli takapuoli turrana, kun istuin tangolla 40 km nimismiehen kiharaisella tiellä.

Siihen aikaan asuivat isoäitini Naima Katariinan vanhemmat vielä Nikulla vanhan puolen kamareissa tyttärensä Maijan hoivissa. Olin Nikulla syyskesällä 1930, kun isoäitini äiti Kaisa Kaakinen os. Niilekselä kuoli. Hänen ruumistaan arkussa säilytettiin uudenpuolen kellarihuoneessa hautajaisiin saakka. Arkku oli katosta köysien varassa, ettei rotat pääse tekemään pahoja. Uudenpuolen alustassa oli isoja huoneita. Suurimmassa huoneessa oli aikoinaan ollut käsikäyttöinen meijeri. Koneet ja muut välineet olivat vielä paikoillaan. Separaattori oli toista metriä korkea, valurautainen, kahden henkilön "veivattava".

Nikulla oli tapana kutsua pellolla oleva väki syömään lakun nostolla. Useinkin, kun pihapiirissä pyörittiin, isoäiti käski meidät, Pentin ja minut nostamaan lakun. Laku oli korkean riun päässä oleva n. 20 x 50 cm. suuruinen lauta. Laku riukuineen oli asennettu hirsisen kaksikerroksisen silppuhuoneen päätyyn. Riuku lävisti päätyräystään ja "lepoasennossa" ollessaan lakulauta oli kattoharjan tasossa. Nostettaessa lakuriu'un alapää nostettiin seinässä olevan tuen päälle.

Eräänä juhannusaattona Pentin kanssa lennätimme leijoja pitkän narun varassa Nikun navetan takana olevalla karjanlaitumella. Siinä sivussa huomasimme pajan seinustalla valurautaisen hellan kannen ja jotakin tuli mieleen, koska raahasimme kannen jonkin matkan päähän pellonojan reunalle. Kaivoimme ojan reunaan kolon ja asetimme hellan kannen sen päälle. Hankimme polttopuita, erikokoisia pulloja ja niihin korkit, sekä vettä pulloihin. Vettä pantiin 1/4 ehkä 1/3 pullon tilavuudesta. Pullot asetettiin pystyyn heilalle, korkit tiukasti kiinni ja tuli hellan alle. Kohta alkoi melkoinen pauke kun tiukat korkit lensivät taivaan tuuliin paineen vaikutuksesta. Paukut olivat oikein kimakoita.

Paukut oli kuultu ja kun savukin ilmaisi meidän puuhapaikan. Kohta tuli isoisä alusvaatteissa ja vesisankko kädessä torumaan tulenpitoa ja moista pauketta yöllä. Koetimme selittää, kuinka viatonta ja mukavaa tämä touhu on, mutta ei siinä muu auttanut kuin sammuttaa tuli ja lopettaa homma ja mennä nukkumaan. Aamulla isoisä Antti kävi meidät herättämässä mankeli[- -], jossa nukuimme eineelle. Hänellä oli tapana herättää näpistämällä peukalovarpaasta ja sanoa: "Liirkin loorkin". Tarkoitti pissalle menoa.

Isoisä osti tupakkaa punteittain, Työmies - ja Saimaa merkkistä, omaa ja työmiesten tarvetta varten. Tulipa kerran Pentillä ja minulla mieleen, että jospa tupakoitaisiin. Saimme kokoon 3 markkaa 75 penniä, jonka työmieslaatikko maksoi. Panimme rahat isoisän tupakkapunttiin ja otimme yhden tupakkalaatikon. Lainasimme kamarin nurkassa olevalta piippuhyllyltä ison letkuvarsipiipun. Piipun koppa oli varmaankin 1/2 desilitran vetoinen. Kahlasimme ruishalmeessa olevalle kivelle. Murensimme savukkeen kaksi piippuun ja aloimme vedellä haikuja. Täytimme piipun uudestaan ja uudestaan, kunnes oltiin niin sekaisin, ettei pystyssä pysytty.

Tulimme konttaamalla ruispellosta ja pihalle tullessa yritimme terästyä sen verran, etteivät muut huomaisi mitään poikkeavaa. Pihalla oli kanaverkosta tehty siirrettävä kananpoikasten häkki, jonka viereen panin maata ja nukahdin. Herättyäni oksensin kamalasta ja oli paha olo. Kuulin, kun tädit päivitteli, mikä tuolle pojalle on tullut? Minut vietiin kamarin sänkyyn sairastamaan. Siinä viessottiin eri vaihtoehtoja sairauteni syyksi. Syytä sairauteeni emme ilmaisseet, ei silloin, eikä myöhemminkään.

Maantielta Nikun pihaan tulevan kujan varrella, aivan pihapiirissä oli lampaiden laidun. Katraassa oli myös isosarvinen pässi. Laidunta ja varsinkin pässiä oli vaikea ohittaa ilman kujeita. Heilutimme säkkiä tai jotain muuta sellaista aidan takaa ja pässi otti vauhtia ja pökätä tärskäytti aitaa vasten, kun nykäisimme säkin pässin edestä pois. Pässi puisteli päätään ja kiukku varmaan nousi äärirajoille. Jostakin syystä huomasimme, että pässi ei pystynyt puskemaan maata vasten, ei ainakaan merkittävästi. Niinpä rupesimme juoksemaan lammaslaitumen poikki laidalta toiselle.

Kun pässi oli tavoittamaisillaan minut, panin maahan makuulle. Pässi kiersi ympärillä nuuskien ja tuhisten. Silloin Pentti lähti juoksemaan vähän etäämmältä ja pässi perään. Näin vuorotellen juosten pääsimme toiselle laidalle aidan yli "turvaan".

Tulipa siihen sitten naapurin poika Toivo Niilekselä. Hän oli pari, kolme vuotta minua nuorempi. Lieneekö omaehtoisesta vaiko meidän houkuttelemana lähtenyt myös juoksemaan laitumen yli, mutta aidalle kiivetessään Toivon tavoitti pässi, joka komeassa ilmakaaressa tökkäsi Toivon takamuksen aitaa vasten. Kyllä meille nauru maistui ja lystiä riitti ja Toivolle itku.

Lienee ollut isoäidillä leipomishommat mielessä, kun hän pani Pentin ja minut hakemaan jästiä (hiivaa) Haaralasta. (Lauri Mannermaan kauppa Vornanpäässä) Mäntymäen takana poikkesimme tieltä metsän puolelle tutkimaan luonnon ihmeitä. Miten ollakkaan kiikkui erään pienehkön koivun oksalla mahtava ampiaisen pesä. Siinä istuimme mättäällä ja ihmettelimme. Ampiaisia tuli ja meni pesän alapäässä olevasta aukosta. Siinä se oli... ampiaisen pesä. Päässä pyöri erilaisia mahdollisuuksia pesän suhteen. Olisipa pussi, johon voisi panna koko komeuden. Niin päätettiin ostaa kaupasta paperipussi. Arvioimme pussin koon ja päädyimme viiden kilon pussiin. Palatessamme kaupasta menimme pusseinemme ampiaisten pesälle, ujutimme pesän pussiin ja pussin suun kiinni sekä nykäisimme pesän pussiin koivun oksasta. Ravisteltuamme vielä pussia oli meteli pussissa mitä melkoinen. Niinpä siltä reissulta tuli isoäidille jästi ja viiden kilon pussillinen ampiaisia.

Eräänä kesänä ollessani Nikulla "lomalla" poikkesi maaherra E.Y. Pehkonen virkamatkallaan Nikulle. Maaherra oli isoäidin serkku sekä isoisän hyvä tuttava ja puoluekaveri. Maaherra teki sitten poislähtöä, mutta autonkuljettajaa ei löytynytkään niin hän rupesi kutsumaan kuljettajaansa auton äänimerkillä. Avoimesta pirtin ikkunasta kuului isoäidin paapatus: "Kyllä nuo pojat kerkiää joka paikkaan, kun rupesivat nyt rassaamaan tuota maaherran autoa." Maaherra kuuli myös isoäidin paapatuksen ja alkoi "huudattaa" autoa yhä enemmän. Seisoimme Pentin kanssa auton astinlaudalla ja Pehkonen oli kuskin paikalla, eikä häntä juuri näkynyt auton ulkopuolelle, kun hän oli niin pienikokoinen. Niin me saatiin isoäidin syytökset päällemme maaherran "tööttäyksestä". Ja tööttäystä jatkettiin ja meitä kaikkia nauratti kovasti. Kuski löytyi sitten uudenpuolen takaa nurmikolta nukkumasta.

Mikä lienee ollut matkamme tarkoitus, minun ja Pentin, kun kuljeksimme niityllä sinne tänne, Kurkimme lumpeita ja ulpukoita Uljuasta ja kulkeuduimme viimein nuorta männikköä kasvavalle Kiilankankaalle. Eipä aikaakaan, kun kuului kanahaukan naukaisu ja toinenkin. Siinä se sitten liitelikin taivaan sinessä komea lintu. Taas kuului kanahaukan naukaisu kankaan reunalta. Lähdimme ääntä kohti ja niinpä huomasimme haukanpesän kuusessa, jonka oksat sojottavat alaviistoon niin, että alimmaisten oksien latvat ylettyivät sammalikkoon asti. Kiipesimme kuuseen ja pesässä näimme kolme poikasta, kaksi isompaa ja yhden pienemmän. Siinä samassa syöksyi emolintu meitä kohti, syöksyi kerran ja toisenkin. Taisi siinä kahakassa lakkikin pyörähtää päästä maahan ja meidän oli laskettava liukumäki oksastoa myöten sammalikkoon. Urheasti haukkaemot pesäänsä puolustavat meitä pesänryöstäjiä vastaan, mutta me vahvempana osapuolilla otimme poikaset ja ryhdyimme keinoemoina parhaan kykymme mukaan niitä ruokkimaan. Paljon siinä tarvittiin evääksi sammakonpoikasia, joita pyydystimme läheisistä savenottoroopeista. Siihen aikaan kanahaukka petolintuna ei ollut suosittu, joten puuhaa pidimme, jos nyt ei sankaritekona, niin kumminkin ymmärrettävänä. Jälestäpäin, kun asia on muistunut mieleen, olen harmitellut tapahtunutta pesänryöstöä.

Oli kevätkesän päivä. Olin Pentin kanssa tavanomaisella poikasten retkellä, nyt Haapovuorella. Kiipeilimme kallioilla ja konttasimme kivipaasien alla olevissa onkaloissa, joissa saattoi olla ketunpesiäkin. Kurkistimme tuonne ja tänne, uteliaita kun olimme. Tuossa oli höyhentuppoja ympäriinsä merkkinä kanalinnun murhenäytelmästä ketun tai haukan aiheuttamana. Tuossa kuusenalla oli oravan karvoja, nahkan palasia ja luita. Paikalla olevista höyhenistä päätellen asialla oli ollut haukka.

Siinä pällistellessämme kurkotimme kuuseenkin, jossa näimme jotain epäilyttävää, joka tuli tietysti tarkistaa. Kiipesimme kuuseen ja pesähän siellä oli, oravan pesä. Pesä oli tehty pienistä oksista ja naavasta. Oli kattokin ja kaksi oviaukkoa. Pesässä oli kaksi isosilmäistä poikasta oravia, mutta erilaisia kuin tavalliset oravat. Karvapeite harmaa, jossa oli ruskehtavia juovia ja häntä litteä. Lisäksi etu-ja takaraajojen välissä oli ihopoimu, joka pingottui oravan hypätessä puusta puuhun. Tiesimme,että kysymyksessä oli siipi- eli liito-orava.

Panimme poikaset takkiin ja rutistimme lakinreunat yhteen ja lakki hampaisiin. Näin laskeuduimme puusta alas oravanpoikasten kanssa. Katsoimme poikasten jääneen orvoiksi kuusenjuurella olevan emo-oravan luista ym. jäänteistä päätellen. Laitoimme oraville häkin katiskaverkosta ja häkin nurkaan pesän sekä oravanpyörän. Siinä ne hyppiä lepsuttelivat päivät pitkät.

Pulkkilan kunnanlääkäri Eerola olisi ostanut oravat lapsilleen 50 markalla, mutta ei siitä sitten kauppaa syntynyt. Myöhemmin syksyllä oli käynyt niin, että kissa oli päässyt oraviin käsiksi ja tappanut ne.

Olin edellä mainitun kunnanlääkäri Eerolan hoidossa 13-14 -vuotiaana munuaistaudin tähden. Olin eräänä aamuna tavanmukaisella meijerireissulla, (Mankilankylässä) kun alkoi silmäkulmat turvota niin, että näköä haittasi. Tultuani meijeriltä kotiin oli jo silmät melkein "pilvessä".

Lähdimme äidin kanssa lääkäriin Pulkkilaan. Eerola totesi kysymyksessä olevan munuaistaudin. Hän määräsi ruokavalion, muistaakseni puoleksi vuodeksi. Muuta lääkettä hän ei määrännyt. Suolatonta voita piti panna leivälle yhtä paksusti kuin oli leipääkin. Se tuntui hyvälle, kun oli tottunut niukkuuteen voin suhteen. Kermaa piti juoda desilitra päivässä. Suolan käyttö kiellettiin samoin raskaat työt ja nostot. Siinäpä ne taisi ohjeet pääasiassa ollakkin. Ja niin tauti parani, eikä ole vaivannut myöhemminkään.

Isoisäni Antti Koskela oli melkoisen iso mies, lihavahko ja nenän alla punertavat viikset. Hän oli kunnallispolitiikassa tiiviisti mukana ja pyrki myös mukaan valtiolliseen politiikkaan. Hän oli kansanedustajaehdokkaana 30-luvun alussa edustaen Maalaisliittoa.

Isoisä ei saanut vaaleissa riittävää kannatusta, joka olisi oikeuttanut kansanedustajaksi eduskuntaan. Usein puheet kääntyivät maan asioihin, etenkin ruokapöydässä isoisä "teki" politiikkaa, olihan pula-ja lapuanliikkeen aika. Näihin seikkoihin puheet usein kiertyivät ruokapöydässä. Muistikuvani mukaan hänen käsityksensä asioista olivat varman jämäköitä.

Isoisäni Antti Koskela kuoli sydänhalvaukseen 3.10.1935. Hän lähti hevosella Pulkkilan Ahon talosta hautajaisista naapurin emännän Loviisa Niilekselän kanssa, kun halvaus ja kuolema kohtasivat. Isoisän hautajaisissa oli paljon väkeä n. 300 henkilöä. Hautajaissaattueessa oli ensimmäisenä Osuuskaupan kuorma-auto, jonka lavalla oli arkku. Auton lavan nurkkiin oli kiinnitetty pienet kuuset ja lavan reunoille penkit lähiomaisille istuimiksi.

Saattueessa oli henkilöautoja ja hevosajoneuvoja. Melkoisen pitkä oli kulkue, joka eteni niin hitaasti, että hevosajoneuvotkin pysyivät mukana kohtuudella. Olin mukana edellämainitussa kuorma-autossa. Kun arkku oli laskettu hautaan, laitettiin laudoista tehdyt kannet, kuin kaksi ovea, arkun päälle. Kai se oli jonkinlainen kunnianosoitus vainajalle. Nikulla uudenpuolen pirtissä oli ruokailu.

Pirttiin oli laitettu tilapäiset pitkät pöydät seinien vierille. Saattoväki ruokaili useammassa erässä. Iltasella soitettiin Mankilankylästä isälle, että on syntynyt tyttö, kahdeksas lapsi perheeseemme. Tyttö kastettiin myöhemmin Hilkka-Liisaksi. Illalla kasattiin osa pirttiin tehdyistä pöydistä tehden näin tilaa pirtin lattialle tulevalle sisarenpetille, josta yöpaikka löytyi perheittäin kullekkin.

Kun jo oltiin makuulta Lauri-setä varoitteli toisia, että jos joku yöllä lähtee ulkona käymään, muistaa varoa astumasta Antti veljensä mahan päälle, se voi paukahtaa kuin kalan moukku. Antti-sedällä oli tuohon aikaan pulleahko vatsa.

Hautajaisissa oli meiltä mukana isä, Elli (Heli) ja minä. Elli oli muistaakseni Vilho Koskelan perheen mukana Haapavedeltä käsin, koska hän oli tuolloin Haapavedellä yhteiskoulussa ja kortteeria Haapaveden Koskelassa.

Kun edellä oli maininta isoisän koosta, tulkoon tässä sanotuksi eräs siihen liittyvä asia: peuhasimme Pentin kanssa sadepäivänä talon (Nikun) vintillä, jossa oli mm. isoisän "riukuvarsi" saappaat. Ne olivat niin isot, että mahduimme toinen toiseen saappaaseen kaulaa myöten. Olimme silloin 8-10-vuotiaita.

Maija- ja Hanna-täti nimittivät meitä, Penttiä ja minua, Nikuksi ja Nakuksi. En muista kumpi oli Niku ja kumpi Naku. Nimet olivat peräisin Suomen Kuvalehden silloisesta sarjakuvasta.

20-30 -luvun taitteessa oli Nikulla Hanna- ja Maija-tädillä suuren kivinavetan eteläpäädyssä tomaatteja kasvamassa kymmenittäin. Silloin söin ensikerran tomaatteja. Heikki-setä oli näihin aikoihin Haapavedellä yhteiskoulussa ja hän kertoi Haapavedellä viljeltävän myös kurkkuja, ilmeisesti avomaankurkkuja, koska niitä tunnuttiin säilöttävän suolaamalla.

Eräänä kesänä opin uimaan Uljuanojassa, silloisen 4-tien sillan vieressä alajuoksun puolella. Uljuanojassa sillä kohtaa oli savinen pohja, joten uimavesi meni melkoisen sameaksi uinnin melskeessä. Isoisän kanssa pidimme joskus kalaverkkoa samaisessa uimapaikassa. Kalansaalis oli melkoisen niukka.

Uimarannasta noin parisataa metriä alajuoksullepäin oli Hautakangas. Hautakankaasta oli osa peltona ja osa metsällä. Metsäosalla, oli vanha tervahauta, josta paikka lienee nimensäkkin saanut. Haudassa kasvoi silloin jo melko isoja petäjiä, joten tervanpoltosta mahtoi olla jo kymmeniä vuosia aikaa. Haudan halsissa oli vielä jäljellä puinen tervanjuoksutusputki. Paikka viehätti meitä pojankoltiaisia. Siinä havisi jotakin vanhaa esivanhempain elämänmuotoa, terva-aikaa.

Edellä mainitun 4-tien silta Uljuan yli oli puusta rakennettu. Puusta oli myös kivillä täytetyt silta-arkut. Konttasimme useinkin siltaarkuissa. Siellä kiinnosti erilaiset koppakuoriaiset. Oli pitkäsarvista hapsenkattiaista, sinisiä sinikilikoja ja kultaseppiä ym. senkaltaisia kuoriaisia. Sillankorvassa Niilessaaren puolella oli Jussilan vanha lato, jossa oli tuohilevyistä tehty katto. Se onkin ainoa näkemäni tuohikatto. Oletan sen hyvin tehtynä ja huollettuna kestävän usean sukupolven ajan.

Olin kai 7-8 vuotta vanha, kun kerran äidin kanssa tuli erimielisyyttä jostakin. Syytä en muista. Suutuin niin, että koti tuntui ahtaanpuoleiselta meikäläiselle ja maailma avaralta ja vapaalta. Ilmaisin äidillekkin nämä argumentit ja etsin lakin päähäni ja aijoin lähteä maailmalle. Päätetty mikä päätetty. Ulos vain avaraan maailmaan.

Suuntasin kulkuni eteisen rapulta vanhanpirtin nurkalle, kun näin Helvin (Keränen/Koivumaa), joka oli tekemässä iltalypsyaskareita alakeittiössä. Tunsin tarpeelliseksi hyvästellä Helvin ja kertoa hänelle tapahtumien kulku, syyt ja seuraukset. Helvin ystävällishenkiset sanat lämmittivät jäätävän kylmää sydäntäni, etten sanoisi, suorastaan sulattivat sen. Mutta kun päätös oli tehty, niin ei siitä noin vain pyörretä takaisin. Paiskasin Helville kättä hyvästiksi ja lähdin.

Vilkaisu vielä tuttuun tanhueeseen. Tuossa tuomi, mänty ja sauna. Ne tuntuivat kaikki niin tutuilta ja turvallisilta, mutta loukkauksen kipinä kyti ja poltti. Pois tästä oli päästävä, pois vapauteen ja avaraan maailmaan. Tuossa naapuri Erkintalo, Lepola, Laatikainen, Varvari ja koulu. KOULU, pakkolaitos. Koulun kohdalla vahvistui päätökseni. Siihen jääköön koulu ja koulunkäynti.

Ja matka jatkui, tuossa Häkkilä, Jonnen mökki (Brännäri/Ruskoaho), Jänispelto, Hyväri, Hietala, kauppa, meijeri, Sorkko, Laakson Vesa ja tienhaara. Tässä tuli pulma, kumpaa tietä? Vasempaan haarautuva tie johti Nevalankankaalle ja senjälkeen ties minne. Oikeaan haarautuvaa tietä kuljettiin Jokikylään. Pyrrön rannasta voisi mennä roomulla joen yli, tai ehkä Mankilan roomulla ja kulkea vanhaa tietä Temmekselle. Näitä vaihtoehtoja pohdiskellessa laskeutui jo pimeys kylän ylle. Vihmaisi syyssade pisaransa vasten kasvoja. Vatsassa kurni nälkäkin. Jo tuli mieleen kolmaskin tie - paluutie.

Kuin huomaamatta askeleet kulkivat kotia kohti. Ensin hitaasti tunnustellen ja sitten nopeammin, kun sisäinen taistelu oli saanut ratkaisun - kotiin. Kotipihalle tultuani tuntui jokainen nurkka nöyryyttävän ilkkuvalla naurulla. Menin pirttiin muina miehinä. Pistin lakin naulaan ja 50 vuotta myöhemmin Erkin Juhanin hautajaisissa tuli Helvi puheilleni ja kysyi: Muistatko sen maailmalle lähtösi ? Toki minä sen muistin.

Erkin isäntä Erkki Koskela oli pyyntimies. Veti nuottaa Mankilanjärvellä ja piti rysää Hietasaaren nokalla Siikajoessa. Kerran hän sai, ilmeisesti Mankilanjärveltä, n. 14 kiloisen hauen. Oli se iso kala.

Satuin olemaan Erkin pihalla ihmettä katsomassa. Kettuja hän pyyti raudoilla. Teurasjätteitä säilytettiin ketunsyötiksi navetan rehuladon ja pajan välissä olevassa kömmänässä. Samassa kömmänässä säilytettiin myös ketunpyyntivälineitä mm. ketunjälkilapiota. Lapion terä oli pitkulainen ja kapea. Terän leveys oli noin 10 cm leveä ja noin 40 cm. pitkä. Varren päähän oli veistetty ketukäpälän kuva. Lapio lienee ollut haapapuusta veistetty, koska oli patinoitunut hopean harmaaksi. Ketunpyynti tapahtui talvella, jolloin ketun turkki oli "puhdas". Ilmeisesti rautojen ja syötin ympäristö tasoitettiin lumella lapiota käyttäen ja paineltiin lapion varrella ketun jäljet lumeen raudoille johtaviksi. Kettu astuu polullaan samoihin jälkiin, joten lumeen painetut käpälän kuvat "opastivat" ketun rautoihin.

Juho Ikonen/Taskinen asui Mankisenmaan lähellä Matkusnevan laidassa. Juho oli myös ketunpyytäjä. Kerrottiin, että Juho oli paistanut kissanraadon, jonka oli pannut narun päähän ja vedellyt sitä perässään hiihtäen ympäri saloja ja tuonut sitten kissanraadon kotinsa lähelle rautoihin syötiksi. Seuraavana aamuna Juho haki repolaisen pihan periltä palkkioksi tästä oivalluksesta. Näin kerrottiin.

Eräänä keväänä oli Juho tullut kaupasta Maijansa kanssa. Polku ylitti vettä ja hyhmää täynnä olevan ojan, jonka yli oli asetettu pyöreä puu ylityksen helpottamiseksi. Niljakkaalta puulta oli Maija pudonnut hyiseen ojaan ja alkanut voihkimaan: "Ui, ui." Siihen Juho oli sanonut: "Ui sinä saatana, joka sejassa oot."

Kerran tulvan aikaan pariskunta oli venematkalla. Maija istui keskellä venettä, sen pohjalla, ja piteli veneen reunoista kiinni Juhon meloessa. Yht'äkkiä Maija näki veneen reunan yli ison kiven, jonka ohittavat ja loihe Maija lausumaan: "Kattokaapa Juho kun kivikin liikkuu." Maija teititteli Juhoa.

Syksyllä poimittiin puolukoita talon tarpeisiin. Useampana syksynä käytiin puolukassa Kivimaan kankaalta, Sepäntalan metsäsaralta, siis omasta metsästä. Joskus takavuosina oli Kivimaankankaalla hakattu metsää, joten harvahkossa metsässä oli runsaasti marjoja.

Polkupyörillä marjaan mentiin. Pyörät jätettiin Linnankankaan laitaan ja siitä käveltiin Ahveroisenjärven vasenta puolta Kivimaankankaalle. Meitä marjamiehiä olivat: Helvi Keränen, Jenni Pollari, Sofia Hiltunen ja isä sekä meitä lapsia, minä ja sisareni Elli. Astioina oli jokunen sankko ja pääläreitä. Isällä oli noin 30 litr. vetoinen tuohikontti. Tuohikontti täytettiin ensin porukalla ja lopuksi poimittiin muut astiat täyteen. Palatessa kukin kantoi astiansa ja isä konttinsa. Kotona marjoista poistettiin roskat Ylitalon ja meidän yhteisellä viljanlajittelijalla. Siinä hommassa meni vain herran siunaama ja marjat olivat puhtaita. Sitten marjat survottiin suurehkolla puusurvimella huupaksi puisiin n. 50-ja 25 litran nelikkoihin talvella käytettäväksi. Mitään säilöntäaineita ei käytetty. Huuppanelikot säilytettiin puojissa.

Muita marjoja käytettiin vähemmän. Mustikoita ostettiin Meeri Haloselta sankko pari. Mustikat keitettiin ja pantiin kuumana lasipurkkeihin ja -pulloihin. Joskus me lapset kävimme Sorkon männiköstä poimimassa jokusen litran mustikoita. Mesimarjoja, meskuja, poimimme esim. Himosuon sarkaojien reunamilta. Meskuja oli joskus runsaasti poimittavana.

Vadelmia, vattuja, poimimme pihanpiirissä olevista vatukoista kuten pajanvierivatukosta ja ison männyn läheltä, miltei keittiön ikkunan alla olevasta vatukosta. Vatukot olivat villejä. Niitä ei hoidettu mitenkään. Punaisia viinimarjapensaita oli pihanpiirissä parikymmentä, sekä muutama valkoisia marjoja tuottava pensas. Viinimarjat mehustettiin ja pantiin lasipulloihin. Pullot säilytettiin kellarissa.

Oltiin siinä kymmenen ikäisiä, ehkä allekkin, Brännärin Antti ja minä, kun lähdimme Vesiniemeen jostakin päähän pälkähtäneestä syystä. Salmelan tyköä alkoi Vesiniemeen johtava polku Lehmäsenkankaan kautta. Lehmäsenkankaan ja Vesiniemeen välissä oli kapeahko suonsalmeke, jonka läpi virtasi aikoinaan kaivettu kanava. Vasemmalle jäi Lehmäsenjärvi ja Vesineva.

Vesiniemi oli tuttu paikka. Siellä oli edellissyksynä Antin kanssa viritetty muutamia ansoja metsälinnuille. Onnistuimme saamaankin saalista, Antti metson ja minä pyyn. Siltä reissulta tultiin kotiin kuin sankarit saalis kainalossa. (Helvi Keränen sitten pyyn kyni ja laittoi syötäväksi. Muuten ansapyynti oli tuolloin jo kielletty, joten siinäkin suhteessa pyynti oli jännittävää.)

Nousimme Vesiniemeen oikealle kaartuvaa polkua pitkin. Tuossa olikin jo Vesi-Simunan mökin paikka. Tosiaan vain paikka ruuhvalli- ja kiuaskivineen, sekä vieressä oleva pienehkö peltotilkun jälki. Paikalla kasvoi jo isoja puita. Mahtoi olla kauan siitä, kun Simuna oli paikalla asunut ja syönyt niukkaa leipäänsä. En tullut koskaan tietäneeksi mikä tämä Vesi-Simuna oli ollut miehiään. Liekö Vesiniemi antanut Simunalle Vesi-Simuna nimen vai saiko Vesiniemi nimensä Vesi-Simunalta, mene ja tiedä.

Aikamme kierreltyämme ja puuhailtuamme huomasin yht'äkkiä Antin kadonneeksi. Etsin Anttia ja huusin häntä nimeltä .Vastaukseksi kuului vain metsän huokaava humina.Olin hämilläni etsiessäni Anttia. Pian huomasin, että ympäristö oli muuttunut aivan vieraaksi, oudon näköiseksi. Ei tuttua kiveä, ei tuttua polkua. Olo oli kuin olisi pudonnut vieraaseen maahan. Olin eksynyt. Kaikki näytti epätodelliselta. En osannut tunnistaa Vesinevan takaa Mankisenkankaan laidalta näkyvää Konstu Valkiaisen mökkiä enkä toisaalta päin näkyvää Hauvin Vaarin mökkiä. Kiersin Vesiniemen useaan kertaan. Ymmärsin, ettei Vesiniemeltä pidä lähteä pois ennenkuin asia on selvinnyt ja oikea polku löytynyt.

Kuinka saattoi äsken niin tutulta tuntuva paikka muuttua vieraaksi ja oudon näköiseksi, pelottavaksi. Sitten yht'äkkiä kaikki selvisi. Se valkeni kuin auringon tulo pilven takaa. Kotia viepä polkukin löytyi. Oli helpottunut olo.

Jälkeen päin olen monasti ajatellut tarinoita kotieläinten metsänpeittoon joutumisesta. Eiköhän vain kotieläimetkin voineet eksyä, mennä metsänpeittoon ja villiintyä aivan yks kaks. Paluumatkalla poikkesin Antin kotia katsomaan oliko Antti jo tullut. Ja siellähän Antti oli ollut jo tovin. Minua jäi vähän vaivaamaan Antin "karkaaminen" Vesikankaalta. Luottamus sai pienen särön.

Vesi-Simuna lienee ollut Korkalan talon poikia. Samoja veljeksiä lienee ollut silloinen Korkalanahon asukas. Korkalanahossa asui 30-luvulla Mikko Korkalanaho (Korkala ?) Aarne poikansa kanssa. Mikko oli hyvin tumma, leskimies silloin. Korkalanahon ja Seiskankankaan välillä oli erittäin vetelä- ja vetinen neva. Sen ylitykseen tarvittiin kesällä suosukset, jotka oli tehty kahdesta kuusen näreestä, aina yksi suksi. Näreiden latvat oli sidottu yhteen, sen keskellä oli talla mäystimineen. Näillä neva ylitettiin kuin lumikengillä ikään.

Seiskankankaan laitaan Mikko suksensa heitti asioilleen kylälle mennessään. Tälle nevalle oli Mikon maallinen vaellus päättynyt 40-luvulla. Sieltä Mikko oli löydetty suksiensa kanssa - hukkuneena. Vesi-Simunan mökin paikka ja Korkalanaho olivat Korkalan talon metsäsaralla. Mikon poika Aarne kaatui talvisodassa.

Nukuin Olavi veljeni kanssa yhdessä, keittiön sivusta vedettävässä sangyssä. Yhteisen peiton päältä tuli joskus riita. Niin myös eräänä aamuna, jolloin äiti oli keittopuuhissa lieden äärellä. Toinen nykäisi peittoa päällensä ja toinen nykäisi peittoa tiukasti takaisin, kunnes kahakka kehittyi nyrkkeilyasteelle. Tuli siinä sitten mukiloitua vastaan, jolloin Olavi sieppasi sängyn vieressä olleen saappaan. Siitä ei ollut epäillystäkään, aikaisempien kokemusten perusteella, etteikö kohta tule saappaasta ympäri korvia. Hyppäsin sängystä ja juoksin pirttiin Olavi saappaineen perässä. Taisi siinä pudota housutkin jalasta.

Kiersimme pirtin ison pöydän ja takaisin keittiöön. Keittiön ja pirtin välisen oven kynnys oli hirren korkuinen, johon kompastuin. Samalla Olavi heitti saappaan perääni. Saapas lensi ylitseni äidin, noin 2-3 litran vetoiseen kastikepataan. Läskisoosi lensi ympäri keittiötä. Äidin sanailu ei ollut niitä ystävällishenkisempiä. Siinä kait olisi ollut selkäsaunan paikka, mutta kohta oli väki tulossa syömään, joten uusi kastike oli tehtävä kiireen kaupalla, eikä kuritukseen toki ollut aikaa. Siihenpä riitakin peiton päältä tyrehtyi ja lauhtui ilmapiiri muutenkin. Ettei vain päivemmällä naurettu jo koko jutulle.

Riemullinen oli se kevätkesän päivä, jolloin karja laskettiin laitumelle. 8 kk oli eläimet olleet navetassa parsissaan kytkyessä. Nyt yht'äkkinen vapaus sai ne hullaantumaan. Ulos päästyään elikot juoksivat ja laukkasivat häntä torvella, tulivat navetanovelle takaisin ja sitten taas uudelle kierrokselle. Tulipa joku takaisin navettaankin. Iloista oli meno. Yrittivät siinä vanhatkin lehmät kiiruhtaa ja olla nuorempien kaltaisia, vaikka se vähän teennäiseltä näyttikin. Siinä pyörittiin ja hyörittiin kunnes viimeinenkin lehmä oli päässyt kytkyestään irti, ja niin alkoi kulku kellokkaan johdolla Häkinsuun kujalle ja edelleen Häkinsuupellon takana olevalle laitumelle. Niin oli kesä alkanut tältäkin osin.

Rommakoksi sanottiin tulvaveden syövyttämää vesipaikkaa Häkinsuupellon takana. Se oli Sepän- ja Erkintalojen karjanlaitumien rajalla. Vettä lammessa oli läpi kesän. Lampi oli 12-13 metriä leveimmältä kohdalta. Pituutta oli enemmän.

Syysmyöhällä, kun lampi sai jääpeitteen, laitoimme poikain kanssa keskelle lampea pohjaan saakka ulottuvan puupaalun pystyyn jäätymään tulevaa hoijakkaa varten. Paalun yläpäähän oli jo aijemmin veistetty n.13 cm pitkä pyöreä kara, johon n. 5 m pituinen pyöritettävä riuku asennettiin. Riun latvapäähän sidottiin kelkka kiinni. Kelkassa sai sitten kukin vuorollaan hurjaa kyytiä, toisten työntäessä pyörivää riukua.

Eräänä pyhänä olimme jälleen hoijakkaa pyörittämässä, kun Saarelan Jaakko lähti juoksemaan työntöriu'ulta pois, mutta ei ehtinytkään ennen kehällä kulkevaa kelkkaa. Hurjassa vauhdissa oleva kelkka löi Jaakon jalat taivasta kohti ja Jaakko putosi pää edellä jäätikköön sillä seurauksella, että päähän tuli verta vuotava haava ja tajukin taisi mennä "kankaalle" joksikin aikaa. Porukalla Jaakko vietiin kelkalla kotiinsa hoitoon. Ei siihen aikaan juuri lääkäriin turvauduttu. Kukin sairautensa sairasti omin avuin. Parani, jos oli parantuakseen. Parani Jaakkokin. Ja me muut opimme tästä, ettei hoijakan pyörityksestä pidä lähteä juoksentelemaan. Näin surullisesti päättyi tämänkertainen, muuten niin riemukas hoijakointi.

Joulun odotus alkoi meillä lapsilla jo viikkoja ennen joulua. Salaperäisyys tiheni kuta lähemmäksi odotettu päivä tuli. Aattona haettiin joulukuusi Jänismetsästä. Kuusi oli melko iso. Korkeutta ehkä 2 1/2 metriä. Pirtissä jäi vielä hyvänen matka kuusen latvasta pirtin lakeiseen. Kuusi istutettiin puusta tehtyyn ristikkojalkaan. Lapset koristelivat kuusen lippunauhoilla, hopealangoilla, reppipaperista itse tehdyillä koristeilla. Oli myös kaupasta ostettuja kuusen karamelleja, jotka olivat pitkulaisia, koreaan paperiin käärittyjä hapsupäisiä, narulenkistä kuusenoksaan ripustettavia makeita koristeita. Usein niihin oli liimattu pieniä enkelin kuvia. Kynttilöinä olivat joko valkeat- tai moniväriset kynttilät. Kuusenlatvassa komeili tietysti iso tähti. Nuo kuusenkaramellit, -kompiaiset askarruttivat pojankoltiaisen mieltä. Silloin tälloin tällöin vaihtui karamellin sisus samanmuotoiseen puupalikkaan.

Kynttilän pidikkeet olivat langasta tehtyjä. Kynttilän istukkaana oli rautalangasta kierretty "pesä", josta rautalanka jatkui n. 15 cm:n päässä olevaan lyijytähteen. Lyijytähti riippui kuusenoksan alapuolella vastapainona kynttilälle pitäen sen pystyasennossa.

Kotona valmistettuja tai kaupasta ostettuja lahjoja säilytettiin, jossakin kaapin laatikossa tai puotissa. Saarelan Lauri oli monellakin joulunaikana meillä työssä. Hän teki puhdetöinä saunassa lahjoiksi tarkoitettuja kelkkoja, suksia ja sen sellaisia. Saunassa sen takia,että joulusalaisuus säilyisi. Saunaan ei saanut silloin asiattomat mennä.

Yleensä lahjat olivat vaatimattomia, enimmäkseen "pehmeitä" paketteja: kinttaita, sukkia, vanttuita jne. Harvoin leluja, hedelmiä ja karamellia e-kompiaisia kuten sanottiin. Kuitenkin jokaiselle jotakin, myös palvelusväelle. Eläimiäkin muistettiin jollakin makupalalla.

Usein kuusen ympärille muodostui piiripieni pyörimään. Omasta takaa löytyi yksi piirillinen. Olihan meitä ipanoita 7-8 samaan pahnueeseen kuuluvia. Koulussa opitut leikit ja laulut laulettiin nuorempien tapaillessa leikkiä isompien mukana.

Jouluruokia olivat rosolli (salaatti) suolasilakka tai -silli palasineen kermaetikkakastikkeen kera. Kastike oli värjätty punajuuren mehulla. Sitten oli hernerokka ja perunat sianlihakastikkeella, sekä jälkiruokana riisipuuro ja viskusoppa (sekahedelmäsoppa). Puuroon oli kätketty manteli. Ken mantelin sai, pääsi ensivuonna naimisiin.

Toisina joulunpyhinä saattoi olla vehnäjauhokiisseli, joka oli väriltään vaalean ruskeaa, paistetun sokerin ansiosta. Kiisseli lautasen päällä oli puolukkahilloa. Olihan niitä sitten laatikkoruokia, suutarinlohta, vasikan paistia, limppisoppaa ja palvilihakeittoa, tässä nyt muutamia mainitakseni.

Joulupukki kävi meillä. Joka joulupukilla oli partainen naamari ja isän lammasnahka turkki, nurin käännettynä, päällä. Lahjat oli varattu pärekoriin porstuaan, josta Pukki kantoi ne tullessaan pirttiin kolistellen ja jalkoja tömistellen. Silloin jännitys kohosi huippuunsa. Pienimpien naama oli kovin totinen jännityksestä. Vanhemmat lapset virittivät laulun: Joulupukki, Joulupukki valkoparta vanhaukki jne. Pukki toivotti hyvää Joulua talon väelle ja kertoi matkan vaivoista. Kysyi lapsilta oletteko olleet kilttejä. Saatuaan myönteisen vastauksen, alkoi jakamaan lahjoja. Pukkia avusti tässä touhussa joku vanhemmista lapsista. Lahjojen jaon jäkeen Pukki teki poislähtöä kertoen kuinka monessa paikassa hänen pitää vielä ehtiä käymään. Kiireistä tuntui Pukin vaellus olevan. Niinpä Pukki lähtiessään toivotti Hyvää Uutta vuotta ja aikoi tulla taasen ensi Jouluna käymään. Lapset lauloivat lähtevälle Pukille: Joulupukki, Joulupukki valkoparta vanha ukki, taas kun päästään ensi Jouluun tervetullut meidän kouluun. Eräänä Jouluna Saarelan Lauri oli pukkina ja minä olin pukin akkana, hame päällä. Kävimme myös pyynnöstä naapurissa, Ylitalossa, lahjat jakamassa. Lauri piti huolen puhumisesta, puhuen hassuja juttuja, koska kuulijakuntana oli aikuisia ihmisiä. Lopuksi Lauri pani minut vasuun, jolla lahjat oli tuotu porstuasta pirttiin, ja koppasi minut vasuineen syliinsä ja niin lähdettiin vauhdikkaasti pois.

Loppiaisena Lauri piti purettavalle joulukuuselle jäähyväispuheen. Joulupukilla oli lammasnahkaturkki nurin käännettynä yllä. Karvalakki, sekin nurin käännettynä. Koirannahka kinttaat kädessä. Turkki ja kinttaat olivat isän talvivarusteisiin kuuluvia. Pitkävartiset koirannahka kinttaat olivat peräisin Pulkkila-ajalta. Ne oli tehnyt Junnonahon emäntä Tilda Junno. Karvapeite kinttaiden selkämyksissä ja -varsissa oli harmahtava mustien peitekarvojen sävyttämä. Kinttaiden varrensuut oli koristeltu punaisilla ja vihreillä sarkasuikaleilla. Koirannahka oli peräisin omasta koirasta, joka oli ollut meillä Pulkkilassa oloaikana. Koiran nimi oli ollut Saku.

Joulukirkossa käynnit jäivät vähiin, ehkä pariin kertaan Mankilankylästä käsin. Kirkkoon lähdettiin klo 5 maissa hevoskyydillä. Sitä ennen oli karja ruokittava ja lypsettävä. Palvelus- ja isäntäväen oli noustava ylös klo 3 aikaan, jos mieli joutua kirkkoon ajoissa. Joulukirkkoon mentiin talvitietä. Autionkosken alapuolelta tie meni joen yli, siitä maitse Niemelän talon taakse, josta laskeuduttiin joen jäälle. Nivankosken alla tie nousi jälleen maalle ja jatkui Alipään kautta kirkolle.

Kirkko oli kymmenin kynttilöin valaistu. Hillitysti ja arvokkaasti seurakuntalaiset menivät penkeille istumaan ja kaivoivat virsikirjansa esille. Sipistiin, supistiin, yskäistiin ja niistettiin. Ääniä, jotka saivat omaleimaisen kaiun korkeassa kirkkosalissa. Sellaisia ääniä voi vain kirkossa kuulla. Oli juhlan tuntua.

Sitten alkoi urkujen soitto. Ensin kuului vienoja esiääniä, joista selkiytyi vähitellen tuttu jouluvirren sävel. Sekalaisen seurakunnan veisuussa naisäänet olivat ylitse muiden.

Pappi luki Jouluevankeliumin, jossa tähti johdatteli itämaan tietäjiä Betlehemin seimelle Marian esikoispojan synnytykseen. Olihan siinä muutakin sanailua. Ne sanat menivät pojankoltiaisen korvasta sisään ja samantien toisesta korvasta ulos, joten vähäiseksi jäi se anti, joka korvien väliin takertui. Kohokohdaksi jäi virren veisuu Enkeli taivaan lausui näin ... ja erikoisesti virren kohta, joka veisataan seisaalleen nousten Nyt Jumalalle kunnia ... Urut pauhasi parvella täysillä ja seurakuntalaiset yhtyivät täysin rinnoin tähän kunnianosoitukseen.

Kai siinä "syntisäkinkin" sydän syrjähypyn otti. Mene ja tiedä. Palatessa Koljonsuvannolla kehkeytyi kilpa-ajot. Siinä kokeiltiin hevosen jalannousua. Kulkuset kilisivät ja aisakellot moikasi. Iloisesti palattiin Joulukirkosta, niinkuin asiaan kuuluikin. Olihan kirkossakin julistettu luomakunnalle ilosanomaa.

Lauantaisin lämmitettiin sauna. Äiti meni pieninpien lasten kanssa ensimmäisenä saunaan. Viija (Sofia Hiltunen) tai Jenni (Pollari) kantoi pienimmät saunasta pois sitä mukaa, kun äiti sai heitä pestyä. Sauna oli savusauna. Isä oli latonut kiukaan kivistä ja pannut sen ympärille peltivaipan, sekä laittanut kiukaaseen putken, jonka päät päätyivät isohkoon puiseen vesiastiaan. Siinä lämpesi saunavesi. Kylmä vesi oli päniköissä (tonkissa). Saunassa oli tietysti lauteet ja istumapenkki ikkunaseinällä, sekä saunalessu, jossa oli vastat hautumassa lämpimässä vedessä. Pimeänä aikana paloi saunan ikkunalla "tuiju" antamassa vähäistä valoa saunojille. Sauna oli hirsistä salvettu ja saunaneteisen seinät olivat tehdyt laudoista, Eteisessä oli myös penkit, joilla saunojat saattoivat istuskella saunomisen jälkeen. Joskus talvella saunailtana saattoi olla pyry, joka nietosti lunta saunatielle. Siinä me kahlattiin lumessa "tolokkoskengissä" (kengät ilman sukkia) kengät täynnä lunta. Pirtistä saunaan oli matkaa 50-60 metriä.

Lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna "laskettiin" (separoitiin) maito, koska kylän osuusmeijeri ei luonnollisesti ottanut pyhänä vastaan maitoa. Usein sattui niin, että me lapset nukahdimme separaattorin hyrinään ennen saunaan menoa. Saunaan lähtö oli vastenmielistä unenpöpperössä. Itkun saattelemana sinne usein mentiin. Itku jatkui saunassakin siihen saakka, kun äiti oli saanut huuhdeltua viimeiset saippuavaahdot tukasta ja silmiltä. Joskus saunassa oli "kisua", joka kirveli silmiä. "Kisua" syntyi epätäydellisestä palosta rostittomassa pesässä.

Syksyisin teurastuksen jälkeen palvattiin lehmän- ja osa sianlihojakin saunanorsilla vartaissa. Palvisaunaa lämmitettiin koko päivän ja lopuksi saunottiin. Palvisauna oli erittäin kuuma. Saattoipa kylpijä istahtaa lauteille tipahtaneeseen kuumaan rasvaläikkään ja polttaa takapuolensa. Aikaisemmin mainittu maidon separointi oli kerman erottaminen maidosta. Tästä kermasta kirnuttiin kotona käytetty voi, joko pystykirnulla tai pyörivällä käsin veivattavalla kirnulla. Kirnuamisen tuloksena oli tuo voi ja "huitu" eli kirnupiimä.

Tolppailmoituksissa ja lie ollut sanomalehdessäkin ilmoitus, että Karhumäen veljekset tulevat esittämään lentonäytöksen, sekä lennättämään yleisöä maksua vastaan Rantsilan kirkolla. Niinpä tuona kevättalven aamuna mekin, Varvarin Veikko ja minä suunnistimme suksinemme Siikajoen jäätä pitkin katsomaan kirkolle tuota lentoihmettä. Eipä oltu liioin lentokonetta nähtykään. Ei meillä ollut rahaa, eikä aiettakaan lentää. Lentokoneen näkeminen riitti täyttämään uteliaisuuden loven.

Saavuttuamme kirkolle joen ylittävän sillan luo, oli joen jäällä satoja uteliaita ja tietysti tuo ihme, lentokone, kaksitasoinen ja kaksipaikkainen. Monet olivat lunastaneet lipun muutamien minuuttien lentoon. Kone kierteli kirkonkylän yllä ja suikkasipa silloisen teräsristikkosillan alitsekkin muutamia kertoja.

Kärsämänkylään postia kuljettavalle Klaara Tuohimaalle kerättiin "kolehti" postin viemiseksi Kärsämänkylään. Niinpä Klaara saikin kyytin lentokoneella komeasti. Posti oli pudotettu tiettyyn paikkaan Kärsämänkylässä. Lentäjä teki muutamia silmukoita ilmassa, joista Klaara ei ollut tykännyt. Kertoivat Klaaran vatsan menneen löysälle ilmasilmukoissa. Paluumatkalla tuli lumipyry. Kova tuuli oli vastainen ja erittäin kylmä. Koljon suvannolla käperryimme Veikon kanssa erään rantapensaan suojaan syömään eväitämme. Siinä Karhumäen lentokonekkin lensi hyvin alhaalla ylitsemme seuraten joenuomaa pyrkiessään Paavolaan.

Olimme Veikon kanssa paleltua hyytävässä tuulessa. Laitoimme eväspaperit housuihin ja puseron alle suojaksi tuulta vastaan. Tämä toimenpide olikin erittäin tehokas suojaus. Niin pääsimme kotiin ankaran ponnistelun jälkeen tältä reissulta. Lentokonekin tuli nähdyksi.

Elettiin kieltolain aikaa ja salakuljetettua "virolaista" (pirtua) kulkeutui myös Mankilankylään. Sitä myytiin litran- ja puolenlitran lekuissa. Lekku oli läkkipellistä tehty litteä, vähän pyöristetty, takataskuun mukavasti sopiva astia. Kannessa olevaan reikään oli juotettu tuollainen holkki johon korkki painettiin. Neljänneslitran lekkua sanottiin "varpuseksi". Pontikkaa keitettiin myös eri kulmilla kylää. Salakeiton vastustajat nimittivät pontikkaa korpirojuksi ja sen nauttijat esim. korpikuusen kyyneliksi tai korvenkyyneliksi. Kun kieltolaki kumottiin v.1932 ja Alko perustettiin on silloisista viinanimikkeistä jäänyt mieleen "Karhuviina" ja"Savolainen?"

30-luvun alussa oli talouspula. Työttömiä ns. "maantiesetiä" kulki päivittäin, yksin ja parittain. He pyysivät taloista ruokaa ja joskus töitäkin. Sosiaalihuolto oli alkeellista, jos sitä oli ollenkaan. Köyhille perheille kunta jakoi jauholappuja, joilla sai kaupasta tai taloista jauhoja. Kunta lunasti sitten laput takaisin rahalla. Näitä työttömiä kulkureita jäi joskus taloihin töihin. Meilläkin oli erään kesän töissä Isojoelta kotoisin oleva Onni Tuppurainen. Onni kyseli meiltä töitä toukokuun alkupäivinä, mutta isä ei töihin häntä silloin ottanut. Sitten myöhemmin isä oli Ouluun mennessään tavannut Onnin Temmeksellä ja luvannut Onnille töitä.

Niinpä hän sitten oli meillä töissä talveen saakka. Kun heinä oli tehty, otti Onni tilinsä ja lähti Ouluun, osti uudet vaatteet kravattia ja kenkiä myöten ja lopulla rahalla viinaa. Sitten hän joi viikon päivät, joi vaatteet ja kaikki. Sitten hän aloitti työt jälleen.

Kun viljat oli leikattu ja puitu, toistui Onnilla Oulu-reissu samalla tavalla ostoinoineen ja juominkeineen. Syyskynnöt suoritettuaan lähti Onni syystalvella "raitille" samoilla vaatteilla, joilla keväällä oli tullutkin. Muuten Onni oli hiljainen ja tunnollinen työmies.

Talouspula koitteli velkaantunutta maaseutua. Pakkohuutokauppoja oli tuhkatiheään. Mankilankylässäkin myytiin monta taloa pakkohuutokaupalla. Velkoja taanneet naapurit joutuivat myös vaikeuksiin.

Isäkin takasi, ainakin Nantte Harjua, joka meni sitten konkurssiin. Takaussaatavasta jäi isälle konkurssista "Viiksihoppa" (Ford-henkilöauto). Auto oli oranssin värinen, paitsi lokasuojat, kattorakenteet sekä pyörät olivat mustat. Pyörissä oli puiset pinnat (puolat). Kattokuomu laskeutui taakse kasaan, jolloin auto oli kuin avo-auto konsanaan. Kattokuomussa oli kuttaperkasta takaikkuna. Näppäreillä kiinnitettävät sivu-ikkunat olivat myös kuttaperkkaa. Tuulilasin yläosa oli avattava. Autossa oli kolme poljinta, kytkin-, vaihde-, ja jarrupoljin, mangneettosytytys, sekä rikastin ja käsikaasu ohjausratissa, siis nämä "viikset". Auto haettiin Taskisen liiteristä kahden hevosen vetämänä meille. Myöhemmin auto hajoitettiin. Moottori ja runko myytiin Kaarlo Hatulalle.

Nantte Harjulla oli sekatavarakauppa Salmelassa. Hän harjoitti myös eläinten ostoa teuraaksi, palvasi lihaa, jota myi Oulun torilla. Nantte välitti myös elolehmiä. Isäkin oli näissä puuhissa jossain määrin Nanten mukana, koska eräältä eteläsuomen reissulta meillekkin ilmestyi Korju-niminen sarvipäinen lehmä.

Nanten kauppa maineen päivineen siirtyi konkurssin jälkeen oululaisen makkaratehtailijan Lindsrömin haltuun. Lindsröm rakennutti komean hirsirakennuksen Salmelan paikalle, ojitti soita ja sen sellaista. Tuskinpa "Linttiukko" (kyläläisten antama lisänimi) sai näistä puuhista merkittävää taloudellista hyötyä. Lindsröm oli ruotsinkielinen ja hallitsi heikosti suomenkielen. Kerran hän soitti naapurin Ylitalon emännälle Emilia Konolalle huonosta kylätiestä: "Teke se tie ku koiraselkä". Ei Emilialla ollut juuri osaa eikä arpaa tien kuntoon nähden. Tosin tie oli talojen kunnossapidettävä. Sepäntalollakin oli noin kilometrin pituinen tieosa kunnossapidettävänä. Talvella ajettiin soraa tienposkeen kasoihin, josta sora levitettiin kesällä tielle "syynin" aikaan. Tiesyynin suorittivat nimismies ja tiemestari.

Talouspulan vaivaamaan maakuntaan tuli lisää riesaa, kun eläinlääkärit löysivät ns. näivetystaudin hevosista. Kaikki hevoset tarkastettiin ja huonokuntoiset näivetystautiin sairastuneet hevoset määrättiin tapettaviksi. Niinpä nivalalaisen Ruuttusen tammakin sai tappomääräyksen. Kerrottiin, että Ruuttunen vei tammansa toisaalla olevaan tarkastukseen ja tamma katsottiin terveeksi. Näistä seikoista sai alkunsa ns. Nivalan konikapina. Nivalassa oli vastakkain paikkakuntalaiset, joilla oli suojeluskunnalta aseet ja kapt. Niilo Pärmin johtama armeijan komppania. Tilanne sitten selvisi ilman suurempia yhteenottoja.

Muistini mukaan oltiin kapinallisten puolella ja katsottiin koko näivetystauti humpuukiksi. Mankilankylässä tämä "hevossyyni" pidettiin meijerin pihalla. Sinne toivat kukin hevosensa näytille. Muistaakseni ei yhtään hevosta määrätty tapettavaksi.

30-luvun pulavuosina oli paljon kulkureita. Heitä kulki yksittäin ja kaksittain. Harvemmin näki kolmen miehen ryhmiä. He pyysivät taloista ruokaa ja yösijaa, sekä töitäkin. Yksinäisen miehen oli tietysti helpompi saada ruoka ja yösija. Joskus teetettiin "pikkupuita" (keittiöpuita) sillä aikaa, kun ruoka valmistettiin. Siinä saattoi käydä niin, että kun miestä mentiin kutsumaan syömään, oli mies häipynyt rantteelta. Tottapas ei ruoka sillä kertaa tuntunut puiden teon väärdiltä. Usein heillä oli heppoiset pukimet. Eräskin mies taivalsi talvipakkasessa pikkutakki paljaan ihon päällä. Kun joku kysyi, eikö tule vilu ilman paitaa. Vastasi mies: "Ei sil pairal väliä, kun on puhras vuori takis." Hän oli etelän miehiä murteesta päätellen niin kuin useimmat muutkin.

Oli muitakin kulkijoita. Seutukunnan vammaisia, jotka kiertelivät kylillä elantoa etsien. Nähtävästi heillä oli paikka kotikuntansa kunnalliskodisssa, mutta lähtivät kiertueelle silloin tällöin, etenkin kesänaikana. Näitä oli "Piippolan Pikisilmä","Romukuningas" ja Jussi Värttö. Tässä muutama heikäläisiä, jotka nyt mieleen muistuivat.

Piippolan Pikisilmän etunimi oli Kaija. Kaijalta oli joskus paleltunut varpaat ja ne oli jouduttu amputoimaan, joten Kaijan kävelytyyli oli kovin kaijamainen. Hänen puheensa oli epäselvää, eräänlaista kalinaa, kuin pieniä perunoita olisi suu ollut täynnä. Kolkko oli Kaijan ääni. Vielä kolkompi Kaijan nauru, joka sai lapset etääntymään Kaijan läheltä. Kaija lienee ollut Piippolasta kotoisin ja mustista, pistävistä, silmistään liikanimensä sitten saanut.

Muistaakseni Romukuningas ei kulkenut Mankilankylässä. Näin hänet eräänä kesänä Pulkkilassa. En tiedä hänen oikeaa nimeään, enkä kotipaikkakuntaa. Olisiko ollut kotoisin Nivalasta? Hänellä oli puolipitkä takki päällä, jossa riippui suunnaton määrä purkkeja, helistimiä, tiukuja ja sen sellaista romua, josta oli saanut tuon lisänimensä. Melkoinen kolina ja kilinä kuului, kun Romukuningas asteli maantiellä.

Värtön Jussi oli Rantsilalainen. Jussin kävely oli vaikean näköistä. Hän oli jotenkin halvautunut, laakinlyömä. Jussilla oli pikimusta kihara tukka, tumma muutenkin. Hänen olemuksestaan kuvastui piirteitä vieraasta rodusta. Jussi oli vähäpuheinen, ei liikoja löpissyt. Kerran taas kun Jussi tuli taloon äitini kysyi: "Mistäpäin Jussi tulee." Jussi vastasi: "Ylhäältä." "No, mihin olette menossa", äiti kysyi. "Alas", oli Jussin lyhyt vastaus. Ylhäältä tarkoitti joen yläjuoksulta, ylämaista tuloa. Alas meno tarkoitti joen (Siikajoki) alajuoksulle päin menoa.

Muistaakseni Jussi ei pyytänyt ruokaa, vaan se tarjottiin ilman muuta, kun Jussi taloon tuli. Seuraavalla kierroksella Jussi vieraili toisissa taloissa, joten hän jakoi tätä rasitusta tasapuolisesti talojen kesken.

Matti Pitkäaho oli rihkamakulkukauppias. Matilla oli melkoinen selässä kannettava nahkalaukku, jossa myytävät tavarat kannettiin. Matti kulki aina jalkaisin. Myytäviä tavaroita olivat napit, neulat, värilliset lasipäiset nuppineulat poikaneulat, harmaa sukkanauha, kanttinauha, hajusaippua, ongenkoukut ym. ym. sellaiset pikkuesineet ja tavarat.

Matti oli arvonsa tunteva mies, joten hänen kanssaan piti olla varovainen puheissaan, ettei vain loukannut Matin persoonaa. Matti lienee ollut Pulkkilasta kotoisin. Kulki muitakin kulkukauppiaita, muun muassa Monkkanen Paavolasta, rihkamakauppias hänkin.

Kankaita (vaatetta) kauppasivat Kiriloffin veljekset Mikko ja Teppo. He olivat kotoisin Vienan Karjalasta, sen aikaisia pakolaisia. Mikko ja Teppo kulkivat hevosella, talvella reellä ja kesällä nelipyöräisillä vankkureilla. Kun he tulivat taloon, kantoivat he vankkureista selässään kangaspakkansa vaaleansiniseen [- -]vaatteeseen käärityssä nyytissä pirttiin, avasivat nyytin ja sanoivat: "Mitä kauppaa tehtäisiin." Vienan murteella. Myöhemmin, kun Mikko rakensi Savalojalle kauppatalon Mankilankylän tienristeykseen, kulki Teppo yksin kauppamatkoilla. Sukunimensä he muuttivat Alangoksi (Alanko). Mikon kuoltua piti kauppaa Alangossa Teppo.

"Koppaslääkari" Juuna Valkiainen kulki tinaamassa kupariastioita, kahvipannuja ja sen sellaisia. Kun Juuna tuli taloon, hän esitti itsensä koppaslääkäriksi ja sanoi parantavansa sisustautiset, kuvevikaiset ynnä muut sellaiset taudit ja vaivat. Luettelo oli pitkä, jonka Juuna esitti.

Koskelankankaalla Juuna keräsi korjattavat esineet meidän, Sepän, saunaan, jossa tinasi ja korjasi ne. Juottolampulla Juuna lämmitti tinattavat esineet ja tinakolvin, jolla juotti irronneet osat paikoilleen. Juunan veli Konstu Valkiainen asui Mankisenkankaan laidassa olevassa asunnossaan vaimonsa kanssa.

Pitäjiä kiertävä Pikkuhieroja oli myös eräs persoona, joka on mieleen jäänyt varhaislapsuudestani. Hän hieroi kerran isääni Pulkkilan Oravassa ollessamme. Pikkuhieroja oli pienikokoinen ketterä mies. Hän puhui lapsen kielellä. Ei sanonut ässää. esim."Te oli voiteen tyy, että te lippahti." (Se oli voiteen syy,että se lipsahti).

Kiertolaisia olivat myöskin mustalaisperheet. He kulkivat hevosen vetämissä kieseissä. Joskus pienet kiesit olivat kukkurallaan lapsia. Ihme, että kuorma pysyi kasassa. Kun mustalaiskuorma tuli kylälle, naiset ja lapset hajaantuivat taloihin povaamaan ja kerjäämään ruokaa. "Hai emäntä rakas, antakaa leipä. Jos ette raski koko leipää antaa niin taittakaa se kahtia ja antakaa molemmat puolet." Povaaminen korteista oli maksullista. Kyllä nämä olivat monesti vaikeita vieraita. Lapset olivat aivan estottomia. Sieppasivat käteensä, mitä vain kohdalle sattui.

Jos perhe ei saanut pyytämäänsä, sai isäntäväki kuulla kunniansa. Siinä ei säästetty manauksia ja rumia sanoja. Mustalaismiehet pysyttelivät taustalla. Mustalaiset eivät olleet suosittuja vieraita. Jos heidän tulonsa havaittiin ajoissa läpsähtivät ovet säppiin, eikä niitä avattu ennenkuin vieraat olivat poistuneet paikalta.

Onnetonta porukkaa he olivat. Ei heillä ollut asuntoa, ei ruokaa, ei ihmisarvoa. Voimakkaan kielteiset ennakkoluulot olivat niin mustalaisilla kuin valtaväestölläkin toisiaan kohtaan. Siinä kai syy kielteiseen asennoitumiseen puolin jos toisinkin.

"Lasipertti" vaimoineen oli poikkeus. Pertillä oli toisen silmän päällä musta lappu kuminauhan varassa. Tästä silmästään hän lienee tuon lisänimen saanut. Lieneekö silmään istutettu joskus lasisilmä. Pertti vaimoineen kulki hevosella keinuvissa kieseissään. He eivät kerjänneet. Heillä oli kahvit ja pannut mukana. Koskelankankaalla Pertti kävi Varvarilla, jossa he olivat myös yötä. Heillä ei ollut lapsia. Perttiin ja hänen pyylevään vaimoonsa suhtauduttiin kunnioittavasti.

Eräs 30-luvun "vitsauksia" oli nautakarjoissa todettu tuberkuloosi. Karjoista otettiin verinäyte jokaisesta nautaeläimestä. Laboratoriossa todettiin saastuneet karjat, jotka määrättiin teurastettavaksi. Mankilankylässä ainakin Mankisenmaan karja teurastettiin tuberkuloosin takia. Oli kaivettu iso hauta pellon laitaan, jonka äärelle eläimet talutettiin. Haapavedeltä kotoisin oleva Pikku-Iivari (Iivari Ruotsalainen) löi elukkaa pyöreäpäisellä lekalla otsaan ja katkaisi kaulavaltimon. Eläinlääkäri valvoi toimitusta. Taisi siinä olla eläinlääkäri ja Iivari melkolailla humalassakin, mutta kyllä se tappaminen tapahtui. Kaikki navetassa olleet elukat teurastettiin, kanat, lampaat ja kissatkin. Navetta puhdistettiin ja desinfioitiin ennen uusien elukoiden ottaa navettaan. Valtio korvasi teurastetut eläimet.

Olin katsomassa tätä teurastusta muiden kyläläisten mukana. Eläinlääkäri oli pitkä komea mies ja Iivari melkein puolta lyhyempi vankka miehenjutikka.

Keväällä "rospuuttoaikaan" kun rangat (polttopuut) oli ajettu metsästä rantteelle ja heinät tulva-alueelta pihapiirin latoihin, tehtiin "kasahalot" pinoihin. Tervattiin reet ja kärryt. Tehtiin rantteella aidan tolppia ja aidan seipäitä valmiiksi aitojen korjausta varten. Eloseipäitä tehtiin myöskin entisten lisäksi. Myös varpuluudat koivunvarvuista tehtiin keväällä. Useinkin Tuohimaan Reeta oli tekemässä luutia. Hän osasi vääntää siteetkin itse. Olin kyllä silloin tällöin tekemässä hänelle siteitä. Luutien siteet väännettiin koivunvesoista. Siteen tyvi pantiin vasemman jalan alle ja vääntäminen aloitettiin oikealla kädellä vesan latvapäästä. Vääntöä autettiin vasemmalla kädellä. Side oli sitä ennen oksittu huolellisesti ja puukonterällä rikottu kuori yhdeltä tai kahdelta puolen vesaa. Siteen tyvi teroitettiin kolmelta kantilta siten, että se kolmaskantti oli vain pieni viilto.

Kun luudanvarvut oli kasattu käteen, työnnettiin teroitettu siteen pää n. 15cm  päästä varpujen tyvipuolesta varpunipun läpi. Side vedettiin niin pitkästi läpi, että siteen latvaosaa jäi n. l0 cm toiselle puolen varpunippua. Sidettä kierrettiin (väännettiin) ja pyöräytettiin luudan ympäri ja kiristettiin. Sitten side siirrettiin n. l0 cm varpujen tyvipääta kohti ja taasen pyöräyttiin luudan ympäri sekä puikattiin siteen alitse ja kiristettiin. Loppusidettä väännettiin jälleen ja annettiin loppusiteen kiertyä itsensä ympärille. Luudan latva- ja tyvipään varvut tasattiin puukolla. Luutia tarvittiin navetassa, tallissa ja porraspäässä ym. vuoden mittaan melkoinen määrä.

Keväällä kuorittiin tarvepuita kuivumaan tulevan talven puhdetöitä ym. tarpeita varten. Puuastioihin tulevat kimmet lohkottiin kuusipölkyistä n. 25 cm pituisella kaarevalla raudalla. Lohkominen suoritettiin siten, että kimmen kuperapuoli tuli puun sydänpuolelta. Kun lohkominen oli saavuttanut puun sydämen, aloitettiin lohkominen vastakkaiselta pölkynreunalta. Koripärepuuksi valittiin metsästä suora tiheäsyinen mäntypuu. Isompaan koriin tarvittiin pitempi pölkky. Pärepuu lohkottiin sädettäin ja kuiva sydänpuu veistettiin pois. Tuoreesta pintapuusta kiskottiin päreet puolittaen aina puun paksuuden [ -  - ], joten lopussa vasta alkoi tulla oikean paksuista päreitä.

Keväällä kun alkoi vesi nousta joessa, nousivat selkäjäät ylös veden mukana, mutta rantajäät, jotka olivat jäätyneet rantaan kiinni jäivät veden alle. Tätä rantajään päällä olevaa vettä sanottiin vierivedeksi. Veden noustessa edelleen ja selkäjäiden jo liikkuessa, lipottiin kaloja rannalta. Lippa painettiin vapaaseen veteen joen törmää vasten ja vedettiin vasten törmää ylös. Useinkin lipossa lipisi 1/2 kilon verran pienehköjä särkiä ja lahnoja ym. kaloja. Usein myös mateita. Erään kerran isän lipotessa saatiin 2-3 kilon painoinen made. Lippoamista harrastettiin illansuussa hämärässä.

Myös oottokoukulla pyydettiin keväällä mateita ja haukia. Oottokoukun vapa oli parinmetrin pituinen paju, jonka päät oli teroitettu. Siima kiinnitettiin vavan tyvipäähän. Vavan tyvi työnnettiin veteen jokitörmään kiinni ja latvapää taivutettiin kaarelle ja painettiin maahan kiinni. Siimana käytettiin "seitenkaarta" ja koukun perustana jänis- tai lintulankaa. Syöttinä oli lipolla saatuja kaloja.

Huhtikuulla ennustajaukot seurasivat tarkasti taivaanmerkkejä. Oli tulossa jokakeväinen tulva. Tulvan suuruus, veden paljous, riippui "ylämaissa" olleesta lumen määrästä, kuin myös sulamisnopeudesta. Lumen sulamisnopeus johtui tietysti ilman lämpötilasta. Kuun syntyminen huhtikuulla ja sitä seuraavat kolme vastuupäivää (yötä) merkitsivät seuraavan kuunkierron aikaisen sään lämpötilaa. Jos vastuupäivät (yöt) olivat lauhoja oli odotettavissa nopeaa lumen sulamista ja isoa tulvaa. Me lapset odotimme aina isoa tulvaa, toisin kuin aikuiset. Olimme pettyneitä, jos tuli kylmä ilma ja tulva jäi vähäiseksi. Joskus luistelimme jäätyneellä tulvaveden jäällä. Eräänä keväänä oli taas niin lämmintä, että tulvan aikana tuli lehti koivuihin. Oli mieluista soudella veneellä lähimetsässä puut vihreinä. Nuoriso kokoontui veneillä kulkien joen äyräälle polttamaan nuotioita, laulamaan ja tanssimaan haitarin säestyksellä. Laulun ja soiton äänet kantautuivat kauas kevään hämärässä yössä.

Aidanseiväspuita otettiin rämeeltä. Ne olivat tiheäsyisiä mäntypuita, jotka kestivät pitkään lahoamatta. Eloseipäät tehtiin kuusipuista.

Reenjalaspuuksi valittiin sopivankokoinen suora koivu. Jalaspuun keulaosan koveraksi puoleksi tuleva osa esiveistettiin keulaa kohti ohenevaksi ja päähän jätettiin n .20 cm pitkä väkä. Veistetty pää väkineen työnnettiin jalaksen paininpuun reikään ja kiilattiin puukiiloilla tiukkaan. Jalaspuu painettiin paininpuuhun köyden avulla ja jätettiin kuivumaan. Ennen jalaksen "painamista" veistetty jalaksen osa käärittiin märkiin manillasäkkeihin ja haudutettiin kuumassa pirtin uunissa. Jalaksen keulan kuperapuoli jätettiin veistämättä. Jalas painettiin aina tuoreesta koivusta.

Kattopärepuuksi valittiin valevarunkoisia mäntyjä, ehkä noin 15-18 cm läpimitaltaan. Rungot sahattiin n. 35-40 cm pitkiksi pölkyiksi. Pölkyillä (päreillä) oli standartimitta, jota en muista, oliko se kortteleissa vai muuten ilmaistu kyynäräosa.

Hevosvaljaissa käytetty luokka painettiin tuomesta. Luokan paininpuu oli jonkin rakennuksen seinällä. Sen ympärille oli porattu reikiä, joihin pantiin tappi ja kiila sitä mukaa, kun painaminen edistyi. Haravan varret tehtiin haapapuusta. Haravan lapa koivusta ja piit pihlajasta.

Isällä oli tapana tuoda Oulussa käydessään "tulijaisia". Tosin hän kävi hyvin harvoin kaupungissa. Kaupunkireissun syynä lienee ollut talonvelan maksu Abraham Sepäntalolle.

Kerran isä toi minulle mandoliinin. Ilmeisesti se oli eräänlainen tunnustus poikasena tekemästäni työstä. Pääsin 6-luokkaisesta kansakoulusta 12-vuotiaana 1934. Sen jälkeen pilkoin ns. pikkupuut talon keittiöön ja kamarien kakluuneihin. Eihän minusta soittajaa tullut. Ei ollut opastajaa siinä asiassa. Saarelan Lauri opetti 8-kielisen mandoliinin kielten virityksen. Tapailin jotakin "Mustaa Ruudolfia" ja "Viimeistä vassia" ja semmoista, mutta "ei ollut onnenihaltija minulle soittajan lahjoja jaannut...". Siihen se homma sitten jäi.

Toinen mieleen jäänyt tuliainen oli pienoiskivääri diopteritähtäimellä. Olin tuolloin 15-16 -vuotias. Kivääriin oli saatavilla kolmenlaisia patruunoita. Pienimpiä nimitettiin penniläisiksi. Suurimmat olivat metsästyspatruunoita ja [- - ] edellisten väliltä. Kävin yksin muutaman kerran metsällä. Teeriparvi oli Hättiön huurteisessa koivikossa. Hiivin mahdollisimman lähelle teeriä ja ammuin, mutta kaikki selvisivät lentoon - harmikseni.

Eräänä sunnuntaina Ruskoahon Antin kanssa jälestimme hiihtäen Hättiössä monikymmenpäistä metsoparvea. Aina kun me lähestyimme metsäsaareketta, jossa metsoparvi istuskeli männyissä, lähti parvi lentämään seuraavalle metsäsaarekkeelle jne. meiltä saavuttamattomiin. Antilla oli suustaladattava vanha haulikko. Aseemme eivät siis ylen kauas kantaneet, joten metsot jäivät meiltä luonnon huomaan.
Oli kai vuosi 1930. Olimme luistelemassa Aution kosken alla,Varvarin Veikko, Brännärin Antti, Tuohimaan Olavi ja minä. Minä olin porukan nuorin ja Olavi vanhin. Sulan kosken alla oli vaaleaa kohvajäätä. Siitä väitettiin, kestääkö kohvajää luistelijan, vaiko ei? Olavi vanhimpana oli sitä mieltä, että jää kestää. Me nuoremmat olimme arkoja ja pysyttelimme etäällä olettamastamme vaaranpaikasta. Olavi sitävastoin sanoi syövänsä syllän paskaa ja vanhat saapasvarret, jos jää ei kestä ja lähti luisteleen sulana kuohuvaa koskea kohti. Vähän matkaa luisteltuaan kohvajäällä jää petti ja Olavi joutui vedenvaraan kainaloita myöten. Toki sillä kohtaa jalat ylsivät pohjaan. Aikansa ponnisteltuaan Olavi pääsi ilman apuamme jäälle. Suurehkojen, märkien sarkahousujen takamus lötsötti entistääkin alempana Olavin luistellessa muutamien satojen metrien päässä olevalle kotimäkilleen. Kylmän kalsean kylvyn saaneen pojan mieltä kalvoi lisäksi mahtipontisesti lupaamansa syömiset. Ne lienee jääneet syömättä. Näin päättyi luisteluretki Autionkosken alla. Olavi kuoli muutaman vuoden kuluttua keuhkotautiin.
Nimi Brännäri on 30-luvulla suomennettu Ruskoahoksi.

Tulvan aikana meillä oli Saarikyläläisiä koululaisia "tulvakortteeria". Tie oli jäänyt tulvaveden alle, joten koululaistenkin kulku oli poikki. Ainakin Savilammen veljekset Aarne, Veikko ja Martti olivat meillä kortteeria, myös Sipolan Seiti ja Emmi (Koivumaa) ehkä oli muitakin. Illat pelattiin poltto- ja seinäpalloa. Oltiin myös kuus- ja nelisuolalla (pallopelejä).

Pallot ommeltiin itse neljästä nahkakairasta. Pallon sisus täytettiin sianharjaksilla (karvoilla). Sianharjaksilla täytetty pallo oli joustava, se "tunttasi" (pomppi). Kirppapeli oli myös suosittu. Välineet tehtiin itse. Pesänä oli pölkky tai kivi. Kirppa oli n. 5-6 cm pitkä ja 4-5 cm paksu, yhdeltä syrjältä vähän tasattu puupalikka

Pesälläolojärjestys saatiin siten,että kirppaa heitettiin n. 7-8 metrin päästä pesään. Se, jonka heittämä kirppa osui lähemmäs pesää, aloitti sisällä pesässä ja kauimmaksi jäänyt oli vuorossa viimesenä.

Maila oli 60-70 cm pitkä pyöreästä puusta tehty. Sen toisessa päässä oli vuolastu kädensija ja kädensijan vieressä lovi juuria, mailan keskellä lovi keskiöitä ja mailan päässä, lovi kannuja varten.

Juuret, keskiöt ja kannut tarkoittavat sitä, että esim. kun juuret olivat menossa, asetettiin kirppa juuren loveen ja kohotettiin mailalla ilmaan lyöntiä varten. Ulkonaolijat yrittivät kepeillään osua kirppaan. Kun osui pomppivaan kirppaan sai 5 ja osumasta ilmalennossa olevaan kirppaan 10 pistettä.

Seuraavana sisään tuleva pelaaja heitti kirpan siitä kohtaa, mihin kirppa oli pysähtynyt, pesää kohti koittaen saada kirpan mahdollisimman lähelle pesää. Jos kirppa pysähtyi niin lähelle pesää, ettei maila sopinut väliin, vaihtui ulkona oleva pelaaja pesään ja pesässä oleva pelaaja siirtyi ulos. Jos taasen kirppa jäi ulohtaalle pesästä, mittasi pesässä olija mailalla pisteitä itselleen. (1 mailan mitta =1 piste) Pesässä olija yritti lyödä pesää kohti heitettyä kirppaa mahdollisimman etäälle pesästä ja näin saada pisteitä itselleen.

Ensin pelattiin juuret 20 keskiöt 20 ja kannut 15 sekä huonot viimeisenä 10 pistettä. Huonot lyötiin siten, että maila asetettiin kouransilmään pystyyn niin, että mailan pää jäi peukalon ja etusormen yläpuolelle n. 5 cm. Kirppa asetettiin nyrkin päälle mailan päätä vasten ja kohotettiin ilmaan ja kopautettiin mailalla kirppa menemään.

Joka sai ensimäisenä pisteet täyteen oli voittaja ja samalla seuraavan pelin aloittaja. Jos pesässä olijalla tuli kolme peräkkäistä hutilyöntiä, siirtyi järjestyksessä seuraava ulkopelaaja pesälle.

Lasten keväisiä leikkejä oli myös konkalla olo. Konkka oli eräänlainen piiloleikki. Konkaksi valittiin yksi osaanottajista esim. lorulla enten tenten teilikkamenten jne. Konkka kiersi jonkun pihapiirin rakennuksen, jonka aikana toiset osanottajat menivät piiloon rakennusten tai puun taakse tai pensaaseen, kuka minnekkin. Konkka tuli kierrokseltaan etukäteen sovittuun Konkan kotiin, (joka oli pihan keskelle asetettu kivi tai jokin siinä sattumalta oleva esine esim. kärryt) ja kosketti kotia ja sanoi kuuluvasti: "Konkka on kotona ja paikoillaan, kaikkien pitää olla piilossa."

Tämän jälkeen Konkka alkoi etsiä piiloutuneitä. Piilossa olijat seurasivat Konkan liikkeitä. Jos piilossa olija arvioi Konkan olevan riittävän kaukana kodistaan, lähti hän juoksemaan Konkan kotia kohti ja jos hän ei ehtinyt kotiin ennen Konkkaa, tuli hänestä seuraava konkkaehdokas. Jos hän ehti ennen Konkkaa kotiin pääsi hän suoraan seuraavalla kierroksella piiloutujien joukkoon. Näin jatkettiin kunnes kaikki piilossaolijat olivat löytyneet. Ellei Konkka pärjännyt kenellekkään kotiinnjuoksussa oli hän Konkkana myös seuraavalla kierroksella.

Jos Konkka "voitti" useampia piilossaolijoita kotiinjuoksussa valittiin heistä Konkaksi esim lorulla entententen jne. Jos piilossaolija kurkki nurkan takaa ja Konkka näki tämän tuli Konkan myös tunnistaa kurkkija ennen kotiinjuoksua.

Keväällä 1928 tai 1929 tulvanaikaan Tuohimaan Eino, joka oli meillä töissä, lähti käymään jokitörmällä olevassa kodissaan veneellä ja minun piti päästä hänen mukaansa. Lähdimme Koskelankankaan laidasta Kolkon suon puolelta soutelemaan Linnanojalle ja sen suupuolesta sousimme tulvivaan jokeen. Laskimme myötävirtaan. Autiokosken kohdalla saimme sellaista kyytiä, että minua rupesi pelottamaan kamalasti. Taisi siinä olla rystyset valkeina, kun pidin veneen laidasta kiinni, Einon pitäessä perää. Tullessa toimme veneen Koskelankankaan joenpuoleiselle laidalle. Eino oli aikaisemmin mainitun Reeta ja Antti Tuohimaan vanhin poika. Tuohimaan mökki oli hyvin vaatimaton. Pirtin jatkeena oli pirtin kokoinen laudoista tehty "konttuuri", jota nimeä he käyttivät eteisestään. Pirtissä oli uuni ja hella. Osalla lattiaa oli lautoja ja osalla oli paljas maa, kaksi pienehköä ikkunaa sekä lattia-alaa n. kymmenkunta neliömetriä. Semmoinen oli tämän 6-henkisen perheen asunto siihen aikaan. Tuohimaan naapurina ylävirtaanpäin oli Ojala ja edelleen Autiokosken kohdalla Koski. Ojalassa asui Väinö Keränen perheensä ja äitinsä Marin kanssa. Väinön emäntä os. Hiltunen oli ompelija. Ehkä hän teki enemmmän miehille vaatteita. Kosken emäntä oli kotoisin Kainuusta. Hän korjasi posliiniastioita ja teki itse liimat ym. tykötarpeet siihen tarkoitukseen. Myös siisteys ja vointeko olivat hänen hyveitään. Isännän nimi oli Jussi Rahko.

Autiokoskeen oli aikoinaan raivattu kahluupaikka,jota käytettiin vähänveden aikana. Siitä vietiin joen yli esim. niitto- ja haravakone yms. pelit. Kahluu-uraan oli sittemmin tulva tuonut kiviä, joten melkoinen möykkelikkö kahluupaikka oli. Autiokosken ja Koskelankankaan välillä rehevä oli vanhoja koivuja ja kuusia kasvava Lehtosaari. Lehtosaari kuului Sepäntalon naapurin Erkintalon karjalaitumeen. Se oli kaikenlaisten lintujen suosima paikka. Sieltä löytyi monien lintujen pesiä.

Keräsin yhteen aikaan linnunmunia. Otin pesästä yhden tai kaksi munaa ja jätin loput pesään. Tein reijät munanpäihin nuppineulalla ja puhalsin sisukset pois. Näin jäi pelkät kuoret munakokoelmaani.

Kerran Lehtosaaressa "linturetkellä" yhytin pöllön puusta. Isot pojat olivat minua valistaneet, että pöllöltä katkeaa kaula ja se putoaa puusta, kun kiertää pöllön istumapuuta aikansa. Minä kiertää juppasin pöllöpuuta, mutta ei pällöltä kaula katkennut eikä se puusta pudonnut vaikka kuinka kauan kiersin puuta. Pöllö tietysti seurasi kiertoani aina selkänsä puolelle asti, mutta sitten palautti päänsä takaisin. Sellainen oli pöllökokemus ja kokemus siitä, ettei isojen poikien esitykset välttämättä aina pidä paikkaansa.

Joskus tulvan aikana nousivat suolla sarat tulvaveden pintaan. Kun veden kyllästämä mutamaa oli talvella jäätynyt ojanpohjia myöten, saattoivat sarat irrota routarajasta ja pullahtaa veden pinnalle. Eräänä keväänä Laatikaisen Himosuolla oli yksi sarka noussut tulvaveden pinnalle ja kääntynyt poikittain toisten sarkojen päälle. Silloin tällöin jäät hajoittivat yhtiöiden puulanssit joen rannalla ja tulvavesi kuljetti puut pitkin niittyjä. Siinä oli tukkilaisilla melkoinen homma kerätä puut joelle uittoon.

Ennen touontekoa tutkittiin viljansiemenien itävyys. Ohran, kauran ja vehnänsiemeniä pantiin sata kappaletta kuhunkin idätysastiaan. Näin oli helppo laskea itävyys-%.

Kangaspellot kuivuivat ensin talven jäljeltä kylvökuntoon. Kynnöspellolle levitettiin ensin talvella ajetut karjanlantapatterit ,sen jälkeen karhittiin yhteen- tai kahteen kertaan lanta mullan sekaan. Kangaspelloilla ei ollut sarkoja, joten "sitkainta" vetämällä tehtiin kylväjälle n. 5 metrin levyisiä kylvökaistoja. "Sitkain oli halkaistu puu, n. metrin pituinen. Sen toiseen päähän oli kiinitetty naru, josta vedettiin. Sitkaimesta jäi karhittuun peltoon selvä jälki kylväjälle. Isä suoritti kylvön melkein aina. Isällä oli vanerista tehty kylvövakka. Siihen mahtui n. 20 litraa siemeniä. Kylvön jälkeen siemenet peitettiin piikkikarhilla ja kylvös pölkyttiin hevosen vetämällä puupölkyllä (jyrä).

Pölkky oli n. 2 metria pitkä, halkaisijaltaan n. 45 cm leveä. Pölkky pyöri puisen rungon sisällä. Runkoon oli kiinitetty myös vetoaisat sekä lankku kuskin istuimeksi. Suopelloille päästiin touontekoon myöhemmin tulvan laskeuduttua ja maan kuivuttua. Suopelloille kylvettiin yleensä kauraa. Ennen pölkkyämistä kylvettiin kaurapeltoon heinänsiemen (timotei). (Jokivarsi-pelloille kylvettiin myös apilaa)

Heinä oli korjattavissa seuraavana kesänä. Näin uusittiin heinämaita. Suopeltoja lannoitettiin apulannalla. Kalisuolaa ja superfosfaattia sekoitettiin isän määräämässä suhteessa ennen kylvöä. Myös tuomaskuonaa ja salpietaria käytettiin. Tuomaskuona lienee ollut Englannista peräisin olevaa rautatehtaan jätettä. Se oli erittäin raskasta ja mustaa. Tuomaskuonan kylväjällä mustui nenän alusta.

Perunan siemenet nostettiin (kellarista) Yrjönpäivän aikaan. Idätyslaatikot oli tehty laudoista. Ne pinottiin pirttiin sitä mukaan, kun ne täytettiin siemenperunoilla. Perunan pano (kylvö) suoritettiin kesäkuun alkupuolikkaalla. Sahroilla tehtiin vako, johon siemenet pantiin n. 15-20 cm päähän toisistaan. Kun vako oli kylvetty käännettiin sahran luoti niin, että multa kääntyi kylvövakoon ja peitti siemenet seuraavassa ajossa. Niin oli syntynyt perunapenkki ja penkkien välinen vako. Seuraavaksi ajettiin taasen penkinvaon viereen kylvövako jne.

Sahrat oli entivanhanen kyntökalu. Siinä oli vahva rautahaarukka ja liikuteltava luoti, joka käännettiin jomman kumman haaran päälle, aina kummalle puolelle haluttiin mullan kääntyvän ja kaatuvan.

Sahraa veti yksi hevonen. Ajomies piti kaksin käsin sahraa pystyssä ja hänellä oli hevosen ohjaslenkki (suitset) niskassa. Tottunut hevonen osasi yleensä kulkea vaon vieressä ohjaamana. Tottumatonta hevosta piti jonkun olla turvasta taluttamassa. Parin viikon päästä poutasäällä, ennenkuin peruna nousi päälle, lanattiin perunapelto rikkaruohojen hävittämiseksi. Kun peruna oli noussut päälle mullattiin se sahroilla, jolloin lanattu perunamaa sai jälleen penkkinsä.

Kevätkesällä oli suursiivous. Vuodevaatteet, sängyt yms. tuotiin pihalle. Vaatteet tuuletettiin, sängyt yms. pestiin "väljällä veellä" (vedellä). Pirtin katto ja seinät ripsuttiin ripsuluudalla. Lattiat pestiin, luututtiin ja uuni valkaistiin. Uuunin valkaisuun tehtiin liitujauhoista ja kurnaalista (kuorittu maito) maali. Uunin alaosa maalattiin sinertäväksi. Sinertävä maali saatiin lisäämällä valkoiseen liitujauho/kurnaali maaliin kimröökiä (nokijauhetta).

Suursiivouksessa oli vakinaisen väen lisänä useinkin Reeta Tuohimaa ja Reeta Hiltunen. Vakinaista naisväkeä olivat: Jenni Pollari, Sofia (Viia) Hiltunen ja Helvi Keränen. Kevättalvella, maalis-huhtikuulla leivottiin kesäleivät. Taikina tehtiin juurisaavissa. Juurisaavi oli soikean muotoinen ja kannellinen. Kannen reunassa oli kolo hiertimen varrelle. Juurisaavin neljä kimpeä ulottui pohjan-alapuolelle saavin neljäksi jalaksi.

Juurisaavin seinämiin oli jätetty edellisen leipomisen jälkeen ohuesti taikinaa seuraavaksi juureksi. (Ohuena seinämissä oleva taikina ei homehtunut). Iltasella taikinanjuuri kaavittiin saavin seinämistä ja sekoitettiin hiertimellä haaleaan veteen saavissa. Seuraavana aamuna lisättiin ruisjauhoja ensin hiertimellä sekoittaen ja kun taikina saostui paksuksi massaksi se "vastattiin" käsin survomalla. Leipojalla oli hihat kääritty kyynärtaipeen yläpuolelle. Kun taikina oli valmis vedettiin kämmensyrjällä taikinan pintaan ristin merkki ja taikina jäi nousemaan. Taikinajuuri saatoi taloissa periytyä sukupolvesta toiseen. Ehkä leivän makuvivahteet olivat hyvinkin talokohtaisia.

Leipomisaamuna laitettiin uuni lämpiämään. Samaan aikaan käännettiin pirtin isohko pöytälevy leipomispuoli ylöspäin, jossa varsinainen leipominen suoritettiin. Kuivaksileiväksi tarkoitetut leivät tehtiin ohuiksi. Kaulituista leipäaihioista painettiin läkkipellistä tehdyllä pyöreällä muotilla leivät. Muotin keskellä oli myös muotti leivän reikää varten. Leivät "pisteltiin" ja pantiin nousemaan leipälauteille. Paiston jälkeen leivät levitettiin leipälauteille jäähtymään. Jäähtyneet leivä pantiin vartaisiin ja vartaat nostettiin pirtin orsille kuivumaan. Myöhemmin leipävartaat siirrettiin aitan orsille kesäkäyttöä varten. Myös ruispullia tehtiin samasta taikinasta. (Pehmyttä leipää säilytettiin mm. rukiinjyvien joukossa jyvälaarissa aitassa.) Leipomishommassa oli äiti päänä päsmärinä.

Kesäleipiä tehtiin satoja kappaleita. Laskiaisen aikaan tehtiin rasvarieskaa. Rieska oli ohrajauhoista tehty, ehkä n. 1,5 cm paksuinen, päältä muotoiltu lautasen kaltaiseksi, johon valattiin silavaviipaleita. Paiston jälkeen tämä oli rapeaa ja rasvaista. Tarvittaessa tehtiin myös hiivaleipää ja vehnästäkin.

Vilja jauhatettiin joko Nivan vesi- tai Paavolan sähkömyllyssä. Vehnäjauhot jauhatettiin Limingassa ja Tyrnävällä. Myös Mankilankylään Antti Konola perusti myllyn 30-luvulla Koskelankankaan laitaan Tapanilan kohdalle. Antin perhe asui siihen aikaan Tapanilassa.

Myllyn voimanlähteenä oli yksisylinterinen kuulamoottori. Moottoria käyntiin pantaessa lämmitettiin sylinterin päällä oleva halkaisijaltaan n. 10 cm rautakuula juottolampulla hehkuvan punaiseksi. Mylly oli toiminnassa vuoden pari. Luultavasti toiminta loppui taloudellisiin vaikeuksiin. Myöhemmin oli myös naapurissa Ylitalossa kotitarvemylly, jossa jauhettiin rehuviljaa. Myllyä pyöritti traktori. Myllyreissut tehtiin yleensä hevospelillä, kesällä kärryiltä ja talvella reellä. Kerran olin menossa Nivan myllylle kärryillä, kun Ollilan mäessä lähti tampit irti kärrynaisoista. Kun kuorma oli peräpainoinen nousivat aisat taivasta kohti. Hevonen laukkasi kärryjen rinnalla ja minä jännäsin kuorman päällä, pysyykö kärryt tiellä. Kärryt pysyivät tiellä ja pysähtyivät ennen edessä olevaa vinkkelimutkaa. Se oli hurja mäenlasku.

Ensimmäiset myllyreissuni tein 12-13 -vuotiaana. En jaksanut kantaa säkkejä, vaan piti pyytää mylläriä avuksi. Hyväntahtoinen mylläri Taavi Niva kantoi säkkini myllyyn ja jauhosäkit takaisin kärryihin. Tajusin, että tämä homma ei kuulu myllärille, joten avun pyytäminen oli vaikea asia. Olen myöhemmin ajatellut asiaa, että miksei isä hoksannut antaa rahaa säkkien kantoa varten.

Olikohan vuosi 1935 tai 1936, kun ikäiseni serkku Kalervo Junttola oli meillä käymässä. Oli kai jauhot lopussa ja suunniteltiin myllyllä käyntiä. Luultavasti Kalervon ja minun aloitteesta myllyreissu päätettiin tehdä veneellä Siikajokea pitkin. Jokimatkaa oli noin 7 km. Isä toi puolikymmentä jyväsäkkiä hevosella Autionkosken niskalle, jossa lastasimme jyväsäkit veneeseen. Kun oli myötätuuli panimme koivupuskan veneen kokkaan "purjeeksi", avuksi vastavirtaan kulkevalle.

Nivankosken alla, venevalkamastamme oli vielä matkaa myllylle n. 250 m. Kannoimme säkit joentörmälle ja edelleen "langasimme" säkit 50 m välein myllylle. Saatuamme jauhot lähdimme paluu matkalle. Niin päättyi se myllyreissu laulun merkeissä. Päättyipä myös kaunis kesäinen päivä ja jäi mieluisana muistona mieleen.

Veli-Olavi oli jo iso poika, noin viiden-kuuden vuoden, kun hän oppi vasta ässän (S) sanomaan. Eräänä päivänä äiti kehoitti Olavia hakemaan työmiehiä kahville. Oli kai pyhäpäivä, koska miehet olivat vanhanpuolen pirtissä, jossa he olivat majoitettuna. Olavi meni pirtin ovelle ja huusi "Tulukaa pojat kahaville, vain ei täällä nitua (nisua) oo." Siihen aikaan kahvi juotiin niin sanotusti "nilikkakuppina". Muistaakseni pyhänä aamukahvilla oli nisupalanen kullekkin leikattu "ankkastukista", nisuleetasta.

Eräänä kesänä heinäntekoaikana saimme Himosuolla viimeiset seipäillä olevat heinät kasattua. Toisella puolen jokea olevalla niityllä oli vielä heinien kokoamista seipäiltä. Lähdimme Himosuolta Saarelan Lauri ja minä poikkimaisin Siikajoen törmää pitkin Eelunkarin kohdalla, toisella puolen jokea, olevalle niitylle. Hevosen perässä oli liistereki ja siinä sellainen laudoista tehty levike, johon heinät hangottiin seipäiltä, heiniä koottaessa.

Minä olin hevosmiehenä, siis suitsissa. Saavuttuamme Eelunkarille, ohjasi hevosen jyrkkää törmää alas jokeen. Istuin reessä, jalkojeni välissä oli hevosenjuottosanko. Lauri seisoi reen kannoilla nojaten hangonvarteen, kun hevonen syöksyi veteen. Reki sukelsi syvään veteen. Istuallani menin jokseenkin umpisukkeloon. Laurilla jäi ylävartalo kuivaksi. Hevonen ui kymmenkunta metriä ennenkuin sen jalat tavoittivat pohjan. Siinä vaiheessa lähti virranpuoleinen aisa saverikosta irti, joten roikuimme reessä yhden aisan varassa kahlaavan hevosen rinnalla alavirran puolella. Niin vain pääsimme toiselle puolen jokea kaikkine kamppeinemme. Väänsimme liiat vedet vaatteistamme ja rupesimme kasaamaan heiniä.

Kuten nimikin sanoo, Eelunkari oli kari, matalikko. Koskelankankaan puoleinen ranta on syvä, ehkä kymmenen metrin matkalla. Sitten tulee matalaa vettä, alle metrin, toiselle rannalle asti. Tämä kesäveden aikana.

Eelunkarista jonkin matkaa Pyrrönsaarelle päin oli vanhasta tiestä takaloon päin neliön muotoisia hautoja, ehkä 6-7 metriä kanttiinsa 2 tai 3 kpl. Tarina kertoi niiden olevan 1808-1809 sodassa kaatuneiden sotilaiden hautoja.Tarinan mukaan eräs venäläinen sotilas oli lausunut: "Eelussa päivä taisteltiin Pasohon yöksi jouduttiin." (On kai voinut olla suomalainenkin, tämä sanoja?) Tämän kertoi Lauri Saarela.

Eräänä kesäisenä päivänä rupesi naapuri, Erkin isäntä, Erkki Koskela salvamaan (kuohitsemaan) sian porsasta. Isännällä oli tämä tieto ja taito. Porsas oli jo melkoisen suuri. Oli kasvanut yli normaalin salvamiskoon. Apulaisena isännällä oli Uuno Rahko, joka oli Erkillä renkinä. Porsas kellistettiin pihanurmikolle selälleen ja Uuno meni kahareisin porsaan päälle pitäen porsaan takajaloista kiinni. Isäntä siveli porsaan pallit desifioivalla aineella ja teki ensimäisen viillon terävänä veitsellä. Silloin porsas alkoi vinkumaan ja kirkumaan kamalasti, huusi ja riuhtoi sekä kuoputti etujaloillaan Uunon takamuksia. Repesi siinä Uunon housunpersaus ja taisipa päästä pierukin. Läheltä piti ettei Uuno menettänyt sitä, jota porsaalta oltiin ottamassa. Sisukkaasti porsas pani vastaan, riuhtoi ja kirkui kirkkaalla porsaan äänellä, mutta tarmokkaasti työskentelivät salvajatkin - hikipäässä, kunnes saivat asiansa päätökseen ja porsas juoksi tiehensä.

Uuno kaivoi taskustaan holkki-Saimaan, vetäisi pari henkisavua, hieraisi vasemman käden kämmenellä poskeaan ja vetäisi oikean puoleisesta suupielestä hampaiden raosta ilmaa sisäänsä. Sellanen oli Uunolla tapa poikkeavassa tilanteessa. Uunolla oli ehkä keskimääräistä hitaampi ajatuksenjuoksu, mutta kuitenkin hän saamillaan ilahjoilla työsä teki ja itsensä elätti.

On olemassa sanonta: "Kulkevat peräkanaa kuin siansalvajat."

Posti kulki Mankilankylään 30-luvulla kolme kertaa viikossa, maanantaina, torstaina ja lauantaina. Postia kantoi Aappo Kangas. Kesällä hän kulki polkupyörällä ja talvella suksilla. Aapolla oli musta nahka laukku, jossa oli keltaiset torven kuvat, postin merkit.

Kangas jätti Saarikylässä postin Linnaan.Ylitalon, Erkin ja meidän postin meille, Sepälle. Seuraava jättöpaikka oli Rantsilan Osuuskaupan myymälä sekä viimeinen etappi oli Poikola Jokikylässä. Luulisin, että virallinen jakelupaikka oli vain Osuuskaupan myymälä. Muut jakelupisteet olivat ehkä sovittu kyläläisten ja Kankaan kesken. Kangas sai ruoan näissä ylimääräisissä jakelupaikoissa. Meillä Sepällä Kangas söi maanantaina. Ruoasta ei peritty maksua, joten homma pyöri kahapalkalla.

Meille tuli seuraavia tilattuja lehtiä: Liitto, Kotiliesi, Suomen Kuvalehti ja Seura sekä jäsenlehtiä Pellervo ja Yhteishyvä. Me lapset seurattiin lehtien sarjakuvia .Suomen Kuvalehden Junnua ja Allia, Seuran Ratsupoliisi Kingiä ja Jussi Juoniota ja Matti Mainiota, Kotilieden Kiekua ja Kaikua, Yhteishyvän Sattuman Villeä, Tommi Typykkää ja Antti Puuhaaraa. Näitä seurattiin ja postia, lehtien tuojaa odotettiin. Palvelusväelle tuli heidän tilaamansa Sirpale- ja Perjantailehti. Ne sisälsivät ehkä enemmän naisille mieluisia rakkaustarinoita. Jonakin vuonna tilattiin Valistuksen Lastenlehti ja Koitto-nimiset lehdet meille lapsille, ilmeisesti koulun kautta. Koitto oli raittiusväen lasten lehti.

Sattuipa Kankaalle eräänä syystalven päivänä kylmä kylpy Koljonsuvannolla. Siikajoki oli saanut jääkannen muutamia päiviä sitten. Niinpä Kangas lähti oikotietä polkupyörällä Siikajoen jäätä pitkin Mankilankylään postia tuomaan. Koljonsuvannolla, Koljon talon lähistöllä kuitenkin jää petti ja Kangas joutui vedenvaraan laukkuineen päivineen. Rantaan oli matkaa 6-7 metriä putoamispaikalta. Omin voimin, jäätä särkien Kangas pääsi vihdoin rantaan ja Koljon talon lämpimään kuivaamaan vaatteitaan.Siinä oli lähellä Aapon elämänlangan katkeaminen Siikajoen hyisessä vedessä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Mankilankylälaiset saivat postinsa Aapon kantamana "avantouinnin" jälkeenkin.

Kesällä aina perjantai iltana, äiti laittoi viilit piimimään sunnuntaiaamuksi koko väelle. Kullekkin oli oma kivikuppi (halkaisijaltaan 15 cm), jonka pohjalle pantiin noin ruokalusikallinen pohjapiimää ja kuppi täytettiin "oikealla" maidolla. Maito ja pohjapiimä sekoitettiin lusikalla. Kupit laitettiin riveihin ja päälle asetettiin kuivat kuoritut pihlajan vesa, joiden päälle pantiin puhtaat liinat tai voipaperia suojaksi. Viilit säilytettiin keskipuojissa. Väki söi kesällä pääpuojissa.

Kuoritut pihlajan vesat oli varattu haravien piipuiksi. Keväällä pohjapiimä haettiin Koskelta, Mari Rahkolta. Myös "kurnaalia" (laskettu maito) piimitettiin juomaksi.

Sunnuntai aamuna syötiin viili voileipien kera. Leipänä oli ohrarieska. Useinkin tätä varten leivottu rieska oli noin 1,5-2 cm paksua, siis huomattavasti paksunpaa kuin tavallinen rieska. Puojissa (Puoti) oli pitkä pöytä, jonka jalat olivat veistetyt puunjuura koista. Pöytälauta oli tehty kahdesta leveästä laudasta, siten että pöytä oli toisesta päästä leveämpi. Miehet söivät pöydän leveämmässä päässä ja naiset kapeammassa päässä. Pöytä oli maalaamaton.

Pirtissä oleva värinen ruskean pöytä oli noin 80x300 cm:n kokoinen. Siinä naiset söivät karsinanpuolipäässä. Talon väki, äiti, isä ja lapset söivät keittiössä. Myöhemmin kun me kasvoimme, siirtyivät vanhimmat lapset syömään pirtin pöytään palvelusväen kanssa.

Talvisaikaan sunnuntai aamuna keitettiin isolla padalla riisipuuro, joka syötiin joko marja-tai sekahedelmä sopan kanssa. Useinkin isä keitti puuron, kun äiti oli navetassa lypsyllä palveli:oiden kanssa.

Sisareni Elli (myöhemmin Heli) oli lomalla Haapaveden Yhteiskoulusta. Hän oli sopinut autokyytistä Haapavedelle temmesläisten Junttilan veljesten kanssa, jotka olivat myös Haapavedellä koulussa niinkuin Lauri Honkakin. He ilmoittivat olevansa olevansa Rantsilan kirkolla klo 20.00. Minä lähdin Elliä viemään hevosella kirkolle. Lunta oli vähän, kuitenkin rekikeliksi. Tavallisesti talvitie kirkolle kulki joen jäätä pitkin tai Pasonjärven kautta. Nyt jäät olivat vielä niin heikot, että matka tehtiin maitse Pasonperän kautta. Olimme hyvissä ajoin ennen klo 20.00 kirkolla. Odottelimme veljesten saapumista Osuuskaupan kahvilassa. Eivät veljekset tulleet sovittuun aikaan. Eivät vielä klo 22.00 aikaankaan, jolloin kahvila suljettiin. Me jouduimme pihalle odottelemaan ankaraan pakkaseen. Annoin hevoselle viimeiset mukana olleet heinät ja panin hevosen selkään loimen lisäksi reessä olevat vällyt. Ja odotus jatkui. Odottelimme ja palelimme paukkuvassa pakkasessa. Viimein puolenyön jälkeen veljekset saapuivat ja Elli pääsi autoon.

Minä lähdin kotia kohti kylmettyneellä hevosella. Kylmettynyt oli kuskikin, etten sanoisi jäätynyt. Kaivauduin vällyihin umpipäähän. Hevonen kyllä osaisi kotiin ominpäin ilman kuskiakin. Olin nukahtanut vällyjen alle. Heräsin outoon ratinaan ja vongahteluun. Kurkistin reenlaidan yli ympäristöön ja pala nousi kurkkuun. Noin kymmenen metrin päässä lainehti sula vesi ja jää rapsahteli ja vongahteli hevosen alla. Olin hevosineni Pasonjärven jäällä sulan Paso-ojan suussa. Taisi siinä hätääntynyt katse nousta tähtitaivasta kohti avun aneluna. Ajattelin hevosen kohtaloa järvessä kovassa pakkasessa. Jos jää pettäisi ei hevosella olisi mitään mahdollisuutta selviytyä henkiin. Itse kyllä selviäisin reestä jäälle, mutta hevosen kamppailu jäisessä vedessä kauhistutti.

Kohta sula Paso-ojan suu oli takanapäin ja jään ratinakin väheni. Pysäytin hevosen ja kävin katsomassa mitä jälkiä hevonen seurasi jäällä. Suksimiehen latuhan siinä oli. Hevonen (Puni nimeltään) oli Pasonperältä kääntynyt Hätälään vievälle talvitielle, josta sitten suksimiehen latu erkani järvelle edellistalvien talvitielle.

Niin latu rantautui ja nousi jyrkähköä törmää ylös kynnöspellolle ja siitä sarkaojien yli Pasonperän tielle. Kohta kun olin päässyt tielle tuli isä vastaan jalkapatikassa. Isää oli ruvennut huolettamaan minun viipymiseni. Isä otti suitset ja minä käperryin vällyjen alle loppumatkaksi. Kello oli tuolloin 2 aamuyöllä. Että tämmönen "tappaus" 14-vuotiaana.

Olkoon hänen nimensä paremman puutteessa vaikka Kiija, Kärsämänkylästä Rantsilan kupeesta. Kiija tuli eräänä syysyönä Rantsilan apteekkiin. Rynkytti ulko ovea aikansa, kunnes apteekkari tuli oven taka ja kysyi: "Onko henki kysymyksessä?" Kiija vastasi rykäisten on monenkin. Niin sitten ovi avautui ja mentiin apteekkiin, jossa apteekkari kysyi: " Mitä saisi olla?" Kiija rykäisi ja sanoi: "Russakan myrkkyä." Kiijaa oli yöllä russakat alkaneet vaivata siinä määrin, että apteekki-reissu oli tehtävä yösydännä.

Samainen Kiija tuli eräänä talvena Nivan myllylle vetäen perässään kelkkaa, jossa oli jauhatettava jyväsäkki. Kysyipä mylläri Kiijalta millainen keli oli Kärsämänkylältä myllylle. Kiija rykäisi ja sanoi: "Loppupuolella parani." Säkin nurkassa oli reikä, josta jyvät olivat valuneet tielle ja näin kuorma pieneni eli keli parani.

Mankilankylässä Mankisenkankaalla oli raatari (räätäli) Juho Keräsen mökki, jossa Juho asui vaimonsa Kaisan kanssa kahdestaan lapsettomia kun olivat. Mökki oli vähäisen peltotilkun keskellä synkässä metsässä. Metsä huokui ympärillä ja syvä rauha vallitsi pihapiirissä. Vähäinen polku pihasta heinäpellon poikki johti metsään ja muuhun maailmaan. Metsän reunassa polun vierellä oli tikankolomänty käpykasoineen. Näillä tanhuvilla tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Kävin tässä majassa muutamia kertoja. Sisältä mökin seinät olivat paperoitu Työmies-sanomalehdillä. Raatari tilasi Työmies lehteä. Hän edusti kunnanvaltuustossa sosialidemokraatteja. Jotkut nimittivät Juhoa demokraatariksi. Juho oli pienikokoinen ja käreä-ääninen nelikulmaisine kasvoilleen. Hän oli aina siististi puettu.

Häissä ja hautajaisissa Juho oli edeskäypänä (vieraiden vastaanottaja). Mökkiläiset, torpparit joilla ei ollut metsää eikä hevosta "ruukasivat" pitää "rankakinkereitä" kevättalvella. Talolliset toivat rankakuormansa heille polttopuiksi. Niinpä minäkin vein kerran ehkä kahdestikkin raatarille polttopuita. Kaisa tarjosi "toppakahvit" siitä eestä. Nämä reissut olivat mieluisia jo siitäkin syystä, että siellä kuuli kylän ukkojen meheviä juttuja.

Eräänä talvisena aamuna lähdin isää viemään hevosella kirkolle taksotukseen (veronpano), kun hän kuului taksotuslautakuntaan. Oli kai sovittu aikaisemmin raatarin kanssa, että hän pääsee meidän kyydissä, koska hänkin kuului ko. lautakuntaan. Niinpä Juho olikin jo odottamassa Linnankankaalla. Siinä hän nousi reenperälle isän viereen vällyjen alle. Minä olin kirkkoreen keulalla kuskinpukilla ja reenperäällä istui porvari ja sosialisti saman vällyn alla sulassa sovussa.

Viiden-kuudentoista vuoden ikäisenä oli rippikoulun aika. Koulu oli kolmiviikkoinen niin että syksyllä oli viikko, talvella toinen ja keväällä kolmas ennen Juhannusta. Rippikoulua pidettiin Rantsilan pappilassa, pappilan punaisenpuolen pirtissä. Penkit, joilla istuttiin olivat asetettu riveittäin. Istuin jossakin takarivissä.

Syys- ja talviviikon pitäjänä oli kirkkoherra Tena (aikaisemmin Tenlån). Kevätviikon piti pastori Aho. Aho tuli Inarista tai Utsjoelta Rantsilaan väliaikaiseksi sielunpaimeneksi Tenan tullessa valituksi muualle kirkkoherraksi, en muista minne. Lukkarin hommia hoiti kanttori Koski. Muistaakseni katkismus oli pääasiallisin oppikirja käskyineen ja mitä se on. Ja mitä se on alkoi: "Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa jne. jne." Huoneen taulua ja kristinoppia päähän päntättiin.

Keväällä ennen Juhannusta oli kirkon - ja sen ympäristön puhdistus kanttori Kosken johdolla. Tytöt olivat myös näissä talkoissa mukana. Välistä käytiin kirkon lehterillä harjoittelemassa Hilariuksen kiitosvirttä kanttorin johdolla. Veisatessaan Koskella oli alahuuli sangen pitkällä. Sellainen ilmeen yksityiskohta hänesta on mieleen jäänyt.

Vaatimukset tässä koulussa olivat mielestäni melko vähäiset. Olihan käsiteltävät asiat käyty läpi muutamia vuosia aikaisemmin kansakoulussa. Rippikoulun anti huipentui sitten Juhannuspäivänä ehtoolliseen. Tilaisuus herkisti mielen. Kauniina soi korvissa seurakunnan laulama suvivirsi. Ja lounatuuli leyhytteli kirkkotarhan lehvästöä korostaen sen suven suloisuutta. Siihen päättyi rippikoulu. Rippikoululaisille huutivat sivulliset (tietenkin nuoret), että rippiti tii tii mitä pappi vaatii tii. Rippikoulukavereiden nimet ovat unohtuneet suurelta osin. Tässä kuitenkin muutamien nimiä: Veikko Saarela, Viljo Partala, Matti Nivala, Aaro Kankaala, Paavo Kortekangas, Kauko Junnonaho, Hannes Väyrynen? Sivukangas ja ? Häkkilä. Sanottiin, että rippikoulusta oltiin hakemassa akanotto/ukonotto lupaa. Papit eivät nimittäin vihkineet avioliittoon rippikoulun käymättömiä.

Eräältä vanhemmalta tuttavaltani, joka oli aikanaan rippikoulussa, pappi kysyi muun muassa: "Oletko käynyt tansseissa?" "Olin yhden kerran pois kun pää oli kipeä", oli vastaus. Tätä pappi ei sietänyt vaan sanoi: "Juokse kotiisi." "On mulla pyöräkin", sanoi poika ja lähti. Vuosien päästä poika palasi pappilaan tentittäväksi, kun vaimoon vihkiminen tuli ajankohtaiseksi.

Heinänteko (korjuu) oli suurimpia kesätöitä. Heinänteko aloitettiin Juhannuksen jälkeen ja se kesti Sepällä n. neljä viikkoa. Miehiä oli palkattu 4-5 ja naisia 1-2 vakituisten kolmen lisäksi. Naisista jäi joku kotiin äidin avuksi ruoan laittoon yms. Iltapäivällä osa naisista lähti lypsylle niityltä. Heinä-ajan työpäivä oli pitkä. Aamulla noustiin töihin klo 5-6 aikaan, juotiin aamukahvi ja haettiin hevoset laitumella ja oltiin parituntia töissä niityllä. Klo 8.00 oli eine (aamiainen) ja ruokalepo klo 10.00 saakka. Töitä tehtiin taasen klo14.00 asti ja syötiin puolinen (päivällinen), sekä levättiin klo 16.00 saakka, juotiin kahvit ja lähdettiin jatkamaan töitä n. klo 19.00-20.00 saakka, jolloin oli iltanen ja alkoi yölepo. Aamulla klo.5 6 välillä haki joku naisista lehmät laitumella navettaan lypsettäviksi. Lypsy oli suoritettu n. klo 7.00 mennessä. Useinkin minä (täytettyäni 13-14 vuotta ja sen jälkeen) vein maidot meijeriin. Kun oltiin edempänä kotoa olevalla niityllä oli eväät matkassa puolista varten. Leivät ja puinen voirasia, sekä tarvittavat astiat yms. kannettiin tuohikontissa. Puinen piimäleili kannettiin myös selässä. Janojuomaksi oli varattu pari pääläriä sintua. Sintu oli vedellä laimennettua kurnaalia (laskettua maitoa). Juoma pääläri oli jossakin ojan pohjassa, jossa oli vettä. Päälärin päälle pantiin harsokangas, jonka helmat ulottuivat veteen asti. Vesi piti kosteana harsokankaan ja haihtuva kosteus piti juoman raittiina.

Niityllä niitettiin vikatteella sarkojen päät niittokoneen kääntymistä varten ja ojien pientareet siltä osin, kun ne jäivät niittokoneelta niittämättä. Niittokone oli kahden hevosen vetämä Deering, jonka terä oli n. 130 cm pitkä (leveä). Haravakone oli myös Deering-merkkinen n. kahden niittokoneen terän levyinen.

Useinkin, kun ilmapuntari näytti korkeaapainetta ja muutkin ennusmerkit viittasivat poudan jatkuvan, lähti isä aamuyöllä n. klo 3 aikaan niittämään niittokoneella luokoa seuraavaksi päiväksi. Naisten kohtalona oli ruokatunnilla ruokien korjuu pöydästä pois ja tiskaus, joten heidän ruokakepoaikansa jäi kohtuuttoman lyhyeksi miehiin verrattuna.

Kun luoko oli riittävästi kuivunut ajettiin luoko haravakoneella "torvelle". Heinätorvet olivat poikkisaran, josta heinät nostettiin hangolla tai haravalla lapposille. Lapposet tehtiin kahtapuolen saran keskiviivan joten keskelle sarkaa jäi ajoura hevospelille heinän keruuta varten. Heinät koottiin, joko liistereellä tai lamustalla. Liistereessä käytettiin lautaista levikettä heinänkorjuussa. Lamusta oli laudoista tehty ehkä n. 1.8 metriä leveä ja n .4 metriä pitkä. Lautojen väliset raot olivat n. 5 cm. Keulassa oli kaksi poikittaista lautaa, joiden väliin jäivät pitkittäiset laudat. Keskellä keulassa oli hammelikoukku, josta veto tapahtui. Perässä, keskimmäisessä laudassa oli puusta veistetty kiilamainen kappale, jonka paksummassa päässä oli reikä n. 80 cm pitkää tappia varten. Kun heinäkuorma tuotiin ladon eteen otettiin takana oleva tappi pois ja hevosen vedettyä lamustan heinäkuorman alta pois jäi heinäkuorma siihen paikkaan. Jos heinät eivät sopineet latoihin, tehtiin suova. Hyvä suova oli munan muotoinen. Laitettiin ensin pieles (salko) pystyyn. Pieleksen ympärille suovan pohjalle laitettiin esim. pajuista n. 30 cm paksuinen kerros eristämään heinät enemmän tai vähemmän kosteasta maasta.

Eri pituisia hangonvarsia käyttäen hankomies hankosi heinät suovaan. Suova tuettiin ympäriinsä asetetuilla muutamilla tukipuilla. Lopuksi suovan päällä oleva henkilö laittoi hankomiehen nostamat tuulikkaat paikoilleen ja laskeutui pitkää hangonvartta myöten alas. Tuulikkaita oli tavallisesti 2 paria. Ne olivat tehty n. 2 metrin pituisista pajuista, joiden latvat olivat sidottu yhteen. Tuulikasparit laitettiin sidotut latvat pieleksen viereen ristikkäin. Joskus jouduttiin heinät korjaamaan puolikuivina,jolloin ne pantiin sauraan kuivumaan. Saura rakennettiin kärryksistä, joita pystytettiin riviin n.metrin välein. Pohjalle pantiin risut kuten suovassakin. Saura tuettiin molemmin puolin tukipuilla ja pantiin päälle tuulikkaat. Kärrykset olivat mäntypuuta, joihin oli jätetty n. 15-20 cm pituiset oksantyngät ja tyvi teroitettu maahanpanoa varten. Hankomies avainhenkilönä ansaitsi enemmän palkkaa kuin muut.

Timotei- ja apilaheinät,vähän kuivuttuaan luoolla, pantiin karheilta (torvilta) seipäille kuivumaan. Yleensä näitä heiniä ei saatu luokoamalla varastokuivaksi. Seipäissä käytettiin appeina 4 ja 5 tuuman nauloja. Naulan päälle pyöräytettiin heinäkieppi.

Sepäntaloon kuului kaksi järviniittyä. Paulasen - ja Mankilanjärven niittypalstat. Paulasen järviniityllä lienee tehty heinää vain yhtenä kesänä, ehkä v.1928.

Mankilanjärven niityltä korjattiin heinä useina vuosina. Viimeinen heinän korjuu vuosi lienee ollut 1935. Järvellä niitto suoritettiin viikatteella ja heinien kokoaminen järven rannalta oli tehtävä kantamalla, koska maa ei kantanut hevosta. Kauempana järven rannasta voitiin käyttää hevosia. Niittypalstaan kuului kuusikkoa kasvava kankaannokka, jossa oli lato. Järven rantamalle tehtiin suova, jonka alusta oli n.1-2 metriä korkeiden paalujen päällä. Tämä tulvaveden nousun vuoksi. Kuivuneet heinät koottiin ruioiksi (ruko), jotka miehet kantoivat takkavitalla selässään suovalle. Takkavitta oli tuoreesta pajusta tehty. Sen latvapuoleen kiinnitettiin naru tai väännetty vitsas, jonka vapaaseen päähän tehtiin silmukka. Teroitettu takkavitan tyvipää työnnettiin ruon alitse, käännettiin ruon päälle, teroitettu tyvi pujotettiin silmukkaan ja kiristettiin tiukalle. Haravamies (nainen) nosti apuna ruon rukoja kantavan miehen selkään.

Hevosille juomavesi vedettiin miesvoiman veneellä melko kauas rannasta. Sellainen oli rantaniitty silläkohtaa, rahkaa, saraheinää ja raatetta kasvava, hyllyvällä maapohjalla.

Ladon lähellä kankaalla kasvoi pajun tapainen kasvi, Paatsama, jossa oli mustia marjoja. Myös hajuheinää kasvoi ladon lähistöllä. Etenkin naiset solmivat heinistä palmikoita, jotka kuivuttuaan tuoksuivat hyvälle. Näitä kuivuneita hajuheinä palmikoita pidettiin esim. lakin sisäpuolella hajusteena.

Heinänteon jälkeen alkoi ruispellon laitto kylvökuntoon. Ruista kylvettiin peltoon, joka oli ollut kesannossa sen kesän. Kesantoa äestettiin, karhittiin, silloin tällöin kesänaikana rikkakasvien torjumiseksi. Ruispelto lannoitettiin karjanlannalla ja lanta sekoitettiin peltoon äestämällä. Usein kylvettiin myös ruista ohralla olleeseen peltoon ohranleikkuun jälkeen. Ennen kylvöä ohrapelto kynnettiin, lannoitettiin ja karhittiin kylvökuntoon.

Viljan leikkuu suoritettiin yleensä vikatteella. Ohra, kaura ja vehnä pantiin seipäälle, "ukoille", kuivumaan. Ruis otettiin vikatemiehen jäljestä lyhteille, joko haravalla tai käsin. Sitojat ottivat ohkasen (kourallinen) olkia, jolla sitoivat lyhteen.

Jalalle (kuhilaille) panijat laittoi kaksi lyhdettä vastakkain tähkäpäät ylöspäin ja taittoi latvat. Tämän lyhdeparin ympärille sitten ladottiin ehkä 7-8 lyhdettä ja jalan päälle pantiin kaksi lyhdettä hatuksi. Hattulyhde otettiin syliin vasemmankäden varaan ja laitettiin oikean käden kyynärvarrella siteen yläpuolelta ja nostettiin jalan (kuhilaan) päälle suojaamaan kuhalasta sateelta.

Myöhemmin, liekö ollut vuonna 1936 tai 1937 isä teki vaneerista niittokoneen terään laakeroidun levyn jousineen, jota käytettiin sitten kauran leikkuussa. Leikattu kaura kasaantua levyä vasten ja kun lyhteen verran oli levylle kaurankorsia tullut painoi jäljessä kulkeva haravamies haravalla vaneerilevyn alas, jolloin lyhdetarpeet jäivät maahan. Levy nousi jousien nostamalla jälleen ylös kasaamaan seuraavaa lyhdettä. Lyhteet pantiin jalalle ilman sitomista ja hattua. Leveä lauta, jossa oli yläpäässä kädensija ja alapää teroitettu lyötiin maahan pystyyn, jota vasten lyhteet nostettiin kuhilaalle. Kun kuhilas oli valmis nostettiin lauta kuhilaan keskeltä ylös. Jos sattui satamaan meni vesi kuhilaan läpi, kun siteitä ei ollut, ja kuhilas kuivui yllättävän nopeasti.

Alkuaikoina, vv 1927-32 Sepällä elot (viljat) korjattiin elosuojaan ja aumoihin puimista varten. Viljat puitiin puimaosuuskunnan koneilla. Voimakoneena oli höyrykone Lokomo. Rysky (puimakone) oli Esa-merkkinen, keskimääräistä isompi. Lokomoa siirrettiin teräspyörillä kahden hevosen vetämänä. Se asennettiin puintipaikalle kaivamalla kuopat jokaiselle pyörälle koneen paikoillaan pysyttämiseksi käytön aikana. Rysky siirrettiin pyörillä yhden hevosen vetämänä. Puintipaikalla pyörät otettiin alta pois, jolloin rysky jäi jalastensa varaan maata vasten, johon se ankkuroitiin puutapeilla. Kuljetusta varten irroitettu elevaattori asennettiin Ryskyn kylkeen ja syöttöpöytä nostettiin paikoilleen, sekä laitettiin leveähkö remmi Lokomon vauhipyörältä Ryskyn remmisiivalle. Siinä se oli koko komeus, vain vettä pannuun ja puita pesään höyryn nostattamiseksi. Lokomon "katolla" pyöri pystyakselilla neljä rauta palloa (regulaattori), joka keskipakoisvoiman vaikutuksesta sääti höyryn menon sylinteriin. Ryskyn alaosassa olevien seulojen edessä oli kalelaatikko, jonka yli lensi ruumenet puhaltimen voimalla. Elevaattorissa oli luukut kolmea säkkiä varten. Ensimmäiseen säkkiin tuli parhaat - ja viimeiseen säkkiin keveimmät jyvät puhaltimen erottamina. Masinistina oli Hätälän Antti (Antti käytti myös meijerin höyrykonetta). Muuta väkeä puintityössä olivat syöttäjä, syöttäjan apulainen, joka katkaisi lyhteiden siteet puukolla syöttöpöydällä, henkilö, joka nosti elot syöttöpöydälle, jyvänottaja, joka vaihtoi tyhjän säkin täyttyneen tilalle, kaksi hankomiestä,jotka hankosivat koneelta tulevat oljet kasaan ja ruumenien ottaja, joka siirti ruumenet koneelta pois. Lisäksi oli elojen kantajia syöttöpöydän lähelle sekä jyvien aittaan kuljettaja. Kaiken kaikkiaan puintihommassa oli alun toistakymmentä henkilöä.

Syöttäjänä oli usein Isoviita-Ville. (Ville oli hanurin soittaja. Hän soitti pelit kylätansseissa) Myöhemmin Lokomo myytiin ja tilalle osuuskunta osti Viksröm-merkkisen "maamoottorin" voimakoneeksi.

Puintiaikana kuului eripuolilta kylää puimakoneiden omaleimainen ääni, vongahtelu. Ajassa väreili juhlan tuntua. Me lapset mylttäsimme olkikasoissa. Teimme olkiin tunneleita, joita pitkin konttasimme ja ryömimme.

Kun 1937 ostettiin Fordson-traktori, käytettiin sitä puimakoneen voimanlähteenä. Puimakone eli "Rysky" oli osuuskunnan omistama. Tähän aikaan ei juuri enään korjattu viljoja aumoihin ja elosuojaan, vaan viljat siirrettiin hevospelillä suoraan puimakoneelle puinnin aikana. Sateen sattuessa puinti oli keskeytettävä. Koneet siirrettiin tarpeen mukaan niin, että viljojen kuljetusmatka puintipaikalle pysyi kohtuullisena. Koneen siirto oli aika mutkaton. "Rysky" vain traktorin perään ja siirto seuraavaan paikkaan.

Vuonna 1938 oli Sepällä viljalla noin 30 ha muistaakseni. Siitä kauralla lopulle 20 ha. Kauraa käytettiin karjan rehuna. Kauraa myös myytiin muun viljan ohella. Kauroja oli vanhanpuolen huoneissa lähes ikkunoita myöten, puotien ylälattioilla ja aitoissa minkä muiden viljojen tilat myöten antoivat.

Viljankuivaamoa ei ollut ja liekkö sellaista tunnettukaan, ei ainakaan näissä maisemissa. Isä oli teettänyt galvanoidusta peilistä noin 8 cm. halkaisijaltaan ja noin metrin pituisia lieriöitä, joiden alapäähän oli juotettu kartio, jotta lieriö painui hyvin jyvä kasaan. Lieriön ala-osa oli reijitetty, joista jyväkasassa mahdollisesti oleva kosteus pääsi lieriön kautta haihtumaan pois. Sellainen oli kuivatussysteemi. Lieriöitä siirrettiin eri paikkoihin päivittäin. Lieriöitä oli melko paljon, kymmeniä kappaleita.

Puintiaikana laitettiin hyvää vahvaa ruokaa kuten: limppisoppaa, lihakeittoa, hernekeittoa, vehnäjauhokiisseliä puolukkahuupan(hillo)kanssa, sekahedelmäsoppaa, riisipuuroa yms. Sauna lämmitettiin puintimiehille/naisille joka ilta.

Isällä oli tapana puida riihellä 1 riihellinen rukiita joka syksy siemmeniksi ja uudisleivän tekoon. Riihi oli n. 8x8 metriä kooltaan. Ovelta oikealla oli suurehko kiuas. Noin 2 metriä lattiasta oli orret, joiden päällä olivat siirrettävät pyöreät parsipuut. Niiden päälle ruis lyhteet ladottiin, ahdettiin tähkäpäät ylöspäin riihen kattoa vasten.

Kun riihtä oli lämmitetty muutama päivä niin, että parsilla olevat elot olivat kuivuneet "riihikuiviksi" avattiin riihen ovi ja seinäräppänät, ja aloitettiin puiminen, riihen tappaminen.

Parsipuut pukattiin alhaalta päin lyhderivin alta pois, jolloin lyhteet putosivat riihen lattialle. Kun arviolta lattiallinen lyhteitä oli pudotettu alas, iskettiin lyhteen tähkäpäitä riihen seinään. Tällöin suurin osa jyvistä irtosi tähkäpäistä riihen lattialle. Tämän jälkeen lyhteet ladottiin riviin lattialle. Toinen rivi ladottiin siten, että lyhteiden latvat tai -tyvet tulivat vastakkain. Lyhteiden siteet katkaistiin veitsellä auki, sekä oljet hakattiin varstoilla lattiaa vasten. Oljet koottiin syliin niitä ravistellen ja sidottiin suurehkoiksi kuvoiksi (olkikupo). Kun riihi oli puitu työnnettiin jyvät kolalla kasaan ja säkitettiin. Rusamasiinalla erotettiin akanat jyvistä. Jyvien puhdistus voitiin tehdä myös pohtimella.

Näin oli saatu hyvät rukiin siemenet ja erinomaista uutista leivän tekoon. Riihen puinti oli pölystä hommaa. Silloin tällöin käytiin riihen ovella hengittämässä raitista ilmaa kun keuhkot olivat pakahtumaisillaan pölystä. Kupo-olkia käytettiin matrassin (patjan)täytteenä, sekä niityllä olevien heinälatojen katteena. Hyvin tehty olkikatto kesti kymmeniä vuosia. Riihellä puidut oljet jäivät suoriksi.

Eräissä taloissa oli riihen lattia savesta. Savilattiaa hoidettiin tervankusella. Tervankusi oli tervanpolton sivutuote.

Sepällä oli vakituisesti 3-4 naispalvelijaa. Pitkäaikaisempia olivat: Helvi Keränen n. 6-7 vuotta, Jenni Pollari n. 11-12 vuotta ja Sofia (Viiju) Hiltunen n. 5 vuotta. Jenni tuli aikoinaan lapsenlikaksi, kuten Viijukin. Aikaistuttuaan he siirtyivät karjanhoitajiksi.

Lyhempiä aikoja, ehkä vuoden pesteillä olivat: Aura Ala-aho, Alma Ala-aho, Heidi Leskinen,Vilma Lämsä, Martta Ronkainen, Seiti Koivumaa, Esteri Halonen ja Terttu Tuohimaa. Ehkä muitakin oli. Esteri oli karjakkokoulun käynyt ja oli meillä karjakkona tilan myynnin aikoina.

Pyykillä ja suursiivouksissa oli Reeta Tuohimaa (Tertun äiti), Reeta Hiltunen (Viijun äiti) ja Meeri Halonen (Esterin äiti). Meeri oli pääasiassa kehrona. Kehräsi villat langoiksi. Hoiti sen homman alusta loppuun asti. Karstasi villat jne. Meeri oli jalka-invalidi. Lienee loukannut jalkansa Amerikka-reissullaan. Hän oli ollut suurten järvien tienoilla, koska hän puhui Minnesotasta ja niistä seuduista. Otti Meeri osaa muihinkin talon töihin joskus, mutta ei navetta töihin. Reeta Hiltunen oli räiskähtelevä iloluontoinen ihminen, kuten hänen veljensäkin Jussi Ronkainen ,joka oli usein meillä puintitöissä. Meeri oli hoikka tummahipiäinen nainen  rukkia ja kertoi meille lapsille elämänkokemuksistaan Amerikassa. Jouhevasti syntyi lankaa Meerin taitavissa käsissä. Kun rukinrulla tuli täyteen kerittiin lanka kerälle. Kun keriä oli esimerkiksi kolme, kerrattiin lanka rukin rullalle takaisin, jolloin lanka oli kolminkertainen alkuperäisestä vahvuudesta. Kerrattu lanka otettiin sitten vihinpuulle ja sidottiin vyyhtiksi. Vyyhdet sitten pestiin ja mahdollisesti värjättiin. Mustaa ja valkoista villaa sekoittaen saatiin "luonnon" väristä harmaata lankaa.

Jenni oli hoitanut sisareni Kaisa-Maijan pienestä pitäen ja Viiju vastaavasti sisareni Lyylin (Elina). Kaisa-Maija ja Lyyli väittelivät keskenään kumpi, Jenni vaiko Viiju on sievempi, kauniinpi. Kumpikin etsi hyviä puolia hoitajastaan, mutta eivät soimanneet toisen hoitajaa. Viiju oli aikamoinen kertoja. Luultavasti juoni syntyi samaan tahtiin kuin kertomus eteni (ex tempore). Tietysti hän kertoi myös kuulemiaan tarinoita.

Kekri oli palvelusväen vuoden pää. Römppäviikko oli tavallaan vuosilomaviikko. Silloin römpänpitäjä oli vapaa töistä. Hän sai talosta ruoan ja asunnon römppäviikon ajaksi. Silloin uusittiin pesti tai siirryttiin toiseen taloon töihin.

Isälläni oli musta vahakantinen, noin 13 cm leveä ja rapia 30 cm korkea tilikirja. Siinä oli sivu kullekin työtekijälle. Yllä oli työtekijän nimi, sovittu palkka ja vuosi päivämäärineen. Naisten vuosipalkka oli muistaakseni 1200-1500 mk/vuosi + 1-2 paria kenkiä tai miten sovittu oli. Asunto ja ruoka oli sitten tuon rahapalkan päälle. Ylöspitoa ei muistaakseni mainittu tilikirjassa. Se katsottiin kai itsestään selväksi asiaksi, ettei sitä seikkaa kirjattu. Miespuolisilla työntekijöillä oli päiväpalkka.

Niin sanottuja tapahtumia ei liiemmin ollut Mankilankylällä, paremmin kuin muillakaan maalaiskylillä tuohon aikaan eli 30-luvulla. Merkittävämpiä tapahtumia olivat Mankilankylällä Laakson Vesan kesäjuhlat urheilukilpailuineen, vanhollislestatiolaisten, usein 3-päiväiset suuret seurat, sekä osuusmeijerin syyskokous. Ne vetivät väkeä aika paljon mukaansa. Tietysti oli jokapäiväisempiä tapahtumia kuten parit-kolmet tanssit kuukausittain Laakson Vesalla. Kirkonmenot rukoushuoneella ehkä kerran kuukaudessa. Häitä ja hautajaisia oli silloin tällöin.

Eräänä syksynä, ehkä v.1936 oli tolppailmoitus elokuvaesityksestä Laakson Vesalla. Se tuntui jo joltakin, edistykseltä. Että elokuvat kotikylällä. Harvassa olivat elokuvan nähneet kyläläiset. Jonkin verran vanhempaa väkeä oli käynyt elokuvissa Oulu-reissulla, mutta suurin osa nuoria ei sellaista ihmettä ollut nähnyt. Varttuneemmalla nuorisolla Oulussa käynnit olivat korkeintaan kerran vuodessa, syysmarkkinoiden aikana ja päiväseltään, joten ei siinä elokuvissa käyntiin juuri jäänut aikaa.

Niinpä sitten ilmoitettuna ajankohtana kyläläiset hankkiutuivat Laakson Vesalle elokuviin, minäkin. Pihalla oli 20-luvulta peräisin oleva henkilö-auto, jonka toinen takapyörä oli nostettu ylös ja maassa olevan dynamon ankkuripyörä oli painettu vasten takapyörän rengasta, joka pyöritti dynamoa. Näin saatiin elokuvakoneelle tarvittava sähkövirta.

Ovella pöydän takana istuva mies myi pääsylippuja. Muutamat olivat jo lipun ostaneet, kun tuli Olavi Pyrrön vuoro ostaa lippu. Olavi moitti pääsylippuja kalliiksi, johon lipun myyjä vastasi jotenkin kärkevästi. Siitä syntyi suukopua puolin ja toisin niin että Olavi rupesi agiteeraamaan, ettei osteta lippuja ollenkaan. Niinhän siinä sitten kävi, ettei kukaan ostanut lippuja. Nekin muutamat, jotka olivat aikaisemmin lippunsa ostaneet saivat rahansa takaisin.

Ja niine hyvineen elokuvamiehet keräsivät kampeensa autoon ja lähtivät pois, kuten yleisökin, kuka enemmän-kuka vähemmän pettyneenä. Sellaiset olivat Mankilankylän ensimmäiset elokuvat.

Kävin ensi kerran elokuvissa Oulussa syksyllä 1932 tai 1933. Setä-Pentti oli Oulun Yhteiskoulussa ja käydessäni Oulussa kävin Pentin kanssa elokuvissa, Germaniassa (myöhemmin Kino-Aula). En muista elokuvan nimeä, mutta äänetön se oli eli mykkäkuva. Muistaakseni lipun hinta oli 3 mk 25 penniä.

V. 1937 tai 1938 oli Rantsilan Nuorisoseurantalolla elokuva nimeltään "Ne neljäkymmentätuhatta". Elokuva käsitteli keuhkotautisten ongelmia

Sukulaispaikkoja olivat Oulussa isoäiti Naima Katariinan sisarusten talot. He olivat muuttaneet Ouluun 1930 luvun kahdenpuolen, paitsi Anna Vitali os. Kaakinen, joka oli muuttanut aikaisemmin mentyään naimisiin temmesläisen Väinö Vitalin kanssa. Vitalin talo oli Kirkkokadun varrella vanhaa Heinätorin puistoa vasten. Talon numero lienee ollut 55. Väinö oli ollut 20-luvulla autoilijana. Vitalin talossa oli Karjapohjolan lihamyymälä. Väinö oli kookas mies ja hentoääninen.

Koulukadun varrella talossa n:o 39 asui Aappo Kaakinen vaimonsa Hildur os. Katajamäen kanssa. Hildur oli Tavaskengän Katajamäen tyttäriä. Olivat aikaisemmin asuneet Leskelän Juhannalla.

Isäni Olli Koskela oli ollut Aapolla kumppanina, kun Aappo oli Leskelästä käsin käynyt kosiomatkalla Katajamäellä. Hevoskyytillä he lienevät matkan tehneet. Hildur ja Aappo olivat tunnetusti varakkaita ja tarkkoja talouden pidossa. He olivat minun kummejani. Olivat aikoinaan ostaneet minulle pukukankaan.

Abraham Sepäntalo ja vaimonsa Hanna os. Kaakinen asuivat talossaan Sepänkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa, Keskusurheilukenttää vastapäätä. Talon pihapiirissä oli kaksi rakennusta. Kaksikerroksinen tiilirakennus oli Aleksanterinkadun puolella ja puurakennus Sepän- ja Aleksanterinkadun kulmauksessa. Sepäntalot itse asuivat puurakennuksessa. Oulussa käydessämme olimme korteeria Sepäntalolla. Kerran setä näytti ylpeänä laitattamaansa kylpyammetta ja sähköistä lämminvesiboileria. Onpa mieleeni jäänyt kuparisten vesijohtojen paljous. Ne oli asennettu sikin sokin. Edustivat kai sen ajan vesijohtojen asennusosaamista.

Syödessään setä otti taskustaan linkkuveitsen, jolla hän leikkasi palan vasikanpaistista, vuolaisi paistinpalasta lastun suuhunsa ja nassutteli kovin nautinnollisesti suutaan.

Vanhapiika Maija Kaakinen asui talossaan n:o 10 Rantakadun varrella, vastapäätä silloista yhteiskoulua. (Nykyinen Kuusiluodon koulu) Maijan äiti Kaisa Kaakinen os. Niilekselä kuoli Niilessaaren Nikulla 1930, jonka jälkeen Maija muutti Ouluun 1931 isänsä Aappo Kaakisen kanssa yllä mainittuun taloon

1940 keväällä isä osti Limingasta Lippa nimisen nelivuotiaan tamman. Se tuli minun nimikko hevosekseni. Nyt hevosia oli neljä. Ruuni oli jäänyt talvisota-taipaleelle. Keväällä oli ostettu armeijalta sotasaalishevonen, tamma Tiltu ja nyt Lippa neljänneksi. Lippa oli melko isokokoinen ja ripeäliikkeinen, kuten sopi odottaakkin nuorelta hevoselta. Oli upeaa olla komean hevosen suitsissa ja ihailla sen sulavaa kulkua. 1940 marraskuun ensilumilla läksin Lipan kanssa hakemaan halkoja Aittomaan kankaalla Paavolantien varrelta. Talvitie Matkus- ja Pikarinevan yli ei ollut vielä käytössä. Kuljettiin Savalojan kautta maanteitse Aittomaalle. Halot oli hakannut keväällä Antti Tuohimaa. Halkopinot olivat 1/2 ja kuutiometrin pinoja, miten milläkin kohtaa sattui halkopuita olemaan. Metrin pituiset halot ladottiin aluspuiden päälle, joko 1/2, 1 tai 2 metrin päässä toisistaan olevien tolppien väliin. Toisena tolppana käytettiin yleensä elävää puuta. Kaksi ylintä halkokerrosta pinossa ladottiin halkaistu puoli ylöspäin sadevesien valumisen estämiseksi pinon läpi.

Puoliväliin pinoa pantiin koivun vesasta vitsas tolpan ympäriltä pinoon pitämään tolpat pystyssä. Myös pinon päälle tuli vitsas tai puu, jolla tuettiin tolpat. Näin oli halkopinot metsään tehty, joita olin hakemassa Lipan kanssa liistereellä. Panin Lipan eteen säkistä heiniä purtavaksi siksi aikaa kun laitoin kuorman. Panin reelle halkoja poikittain kuutiometrin verran ja kiristin köyden, jotta halot pysyvät kuljetuksen ajan reessä. Niinpä sitten lähdettiin metsästä tielle, mutta kohta reki tarttui lumen alla olevaan kantoon kiinni. Siinä rytäkässä katkesi (taittui) hevosen länki ruoman (rahkeen) reikien kohdalta. Kirves ja nauloja oli yleensä aina mukana metsään mentäessä. Niin oli nytkin. Aloin veistelemään koivuhalosta längen päälle sopivaa tukea, jonka naulasin kiinni länkeen. Tekele oli tietysti alkeellinen, mutta kesti kuitenkin vedättää vähäisen kuorman. Ja kun oli vahvat topatut hamuhtat ei vähäinen vilppi längissä rasittanut hevosen olkapäätä. Niin sitten päästiin tielle ja kotimatkalle.

Enpä tiennyt silloin, että tämä oli viimeinen Aittomaassa käyntini. Loppui muukin ahertaminen Sepäntalon piirissä, kun muutamien viikkojen päästä tila myytiin G.A. Serlachius Oy:lle.

Niilo Koskela


Niilo Koskelan äidin, Hildur Koskelan kertomia